Browsing by Subject "1990-luku"

Tutkielmassa tarkastellaan kansainvälisen yhteisön käsitteen merkitystä kylmän sodan päättymistä seuranneessa turvallisuuspoliittisessa murroskohdassa. Kylmän sodan kahtiajaon korvasi pyrkimys yhteistyöhön valtioiden välillä. Kansainvälisen yhteisön käsite nousi tässä tilanteessa esiin uudella tapaa. Käsitteelle on kuitenkin tyypillistä sen epämääräisyys: sitä käytetään määrittelemättä sitä tarkemmin. Tutkimuksen purkaa kansainvälisen yhteisön merkityssisältöä, jotta voidaan vastata kysymykseen mikä on kansainvälinen yhteisö. Tarkoituksena on lisätä ymmärrystä suomalaisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Aihetta lähestytään käsitehistorian näkökulmien kautta. Käsitehistoriallisen lähestymistavan perinteiden mukaisesti tutkimuksessa rakennetaan konteksti, jossa tutkittava aineisto syntyi. Tutkimuksessa hyödynnetään Quentin Skinnerin ideoita käsitteen merkityksen selvittämiseksi. Tällöin on ensiksi selvitettävä käsitteen mahdolliset merkitykset, toiseksi ne olosuhteet ja tilanteet, joissa käsitettä on mahdollista käyttää ja kolmanneksi käsitteeseen sisältämä arvolataus. Tutkimuksen aineiston muodostaa kolmen erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, asian käsittely eduskunnassa vuonna 1995. Kronologisesti ensimmäisenä eduskunnassa käsiteltiin hallituksen antamaa turvallisuuspoliittista selontekoa. Tämän jälkeen eduskunta hyväksyi rauhanturvaamislain uudistuksen. Viimeisenä eduskunta hyväksyi suomalaisen rauhanturvaajaosaston lähettämisen Bosnia-Hertsegovinaan turvaamaan vastasolmitun rauhansopimuksen toteutumista. Keskeisenä tutkimustuloksena on, että kansainvälisen yhteisön käsitettä leimaa tietty epämääräisyys. Se määrittyy aina tapauskohtaisesti uudestaan. Mahdollisia toimijoita kansainvälisessä yhteisössä ovat eri valtiot ja valtioiden muodostamat yhteenliittymät, kuten esimerkiksi Yhdistyneet kansakunnat, Nato ja EU. Valtiot voivat käyttää hyödykseen kansainvälisen yhteisön instituutioita hakiessaan toiminnalleen esimerkiksi legitimaatiota. Konfliktinhallinta eri muodoissaan on Kansainvälisen yhteisön keskeistä toimintaa. Kansainväliseen yhteisöön liittyvä arvolataus on vahvasti positiivinen, vaikka kansainvälisen yhteisön toiminnan tulokset näyttäytyivät heikkoina. Tutkimustuloksena on myös, että kansainvälisen yhteisön käsite oli hyödyllinen argumentoitaessa kansainvälisen toimintaa osallistumisen puolesta. Vaikka kansainvälisen yhteisöön kuuluttiin ainoastaan tapauskohtaisesti, kansainvälisen yhteisön jäsenyyden koetaan velvoittavan valtioita osallistumaan sen toimintaan, jotta ei jää turvallisuuspoliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielma käsittelee 1990-luvun alun parlamentaarista pakolaisretoriikkaa. Työssä selvitetään, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhuttiin vuosien 1990–1993 eduskuntakeskusteluissa, miten puolueiden ja edustajien argumentit ja puheenvuorojen sävyt erosivat toisistaan, ja miten edustajien taustatekijät, kuten puolue, ikä, sukupuoli tai vaalipiiri, vaikuttivat retoriikkaan ja puheenvuorojen sävyyn. 1990-luvun alun pakolaisretoriikan analyysin avulla päästään tarkastelemaan, miten suomalainen parlamentaarinen pakolaisdiskurssi muotoutui aikana, jolloin niin Suomen ulko- kuin sisäpolitiikkakin oli murroksessa, ja jolloin turvapaikanhakijoita saapui maahan merkittävästi enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Neuvostoliiton hajoaminen ja mahdolliseksi tullut asemoiminen länteen ja kohti EU:ta asettivat Suomen uuteen tilanteeseen, jossa ihmisoikeusperustainen pakolaispolitiikka syrjäytti ulkopolitiikan ehdoilla ohjatun, rajoittavan pakolaispoliittisen linjan. Poliittisten muutosten lisäksi Suomi oli taloudellisestikin uudessa tilanteessa; syvä talouskriisi ja uusliberalismin nousu päättivät hyvinvointivaltion laajentumiskauden. Lama ja poliitikkojen luoma kriisitietoisuus näkyivät myös pakolaisretoriikassa. Tutkielman aineistona ovat kaikki ne eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat vuosilta 1990–1993, joissa mainitaan sana ”pakolainen” tai ”turvapaikanhakija” tai jokin niiden taivutusmuodoista. Aineisto on kerätty eduskunnan kirjaston sähköisen aineistohaun avulla ja käsitelty ja koodattu Atlas.ti-ohjelmalla grounded theoryn periaatteita noudattaen. Aineistoa käsitellään niin laadullisin kuin määrällisinkin menetelmin. Tutkielman ensimmäinen analyysiosa keskittyy määrälliseen tarkasteluun ja sen selvittämiseen, miten edustajien taustatekijät vaikuttivat heidän retoriikkaansa ja puheenvuorojensa sävyihin. Määrällinen tarkastelu osoittaa, että avoimen pakolaispolitiikan puolesta puhuivat useimmin vasemmistopuolueiden kansanedustajat, kun taas oikeistopuolueiden edustajat vaativat usein kiristyksiä pakolaispolitiikkaan. Pienten puolueiden kohdalla oikeisto-vasemmisto -jako ennusti pakolaispoliittista linjaa huonommin kuin suurempien puolueiden kohdalla. SMP ja RKP erottuvat aineistosta rikkoen pakolaispolitiikan oikeisto-vasemmisto -linjaa, sekä samalla toistensa vastinpareina, joiden pakolaispolitiikka oli lähes päinvastaista toisiinsa nähden. SMP ajoi hyvin näkyvästi hyvinvointisovinistista ja rajoittavaa pakolaispolitiikkaa, kun taas RKP:n edustajien puheenvuoroissa korostuivat ihmisoikeudet ja vaatimukset avoimemmasta pakolaispolitiikan linjasta. Toisessa analyysiosassa aineistoa tarkastellaan laadullisesti, pääasiassa diskurssianalyysin ja retorisen analyysin keinoin, ja eritellään pakolaisaiheisten täysistuntokeskustelujen yleisimpiä argumentteja. Aineistosta nousee esiin Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän merkitys niin pakolaisten kuin rikollistenkin lähtö- ja kauttakulkumaana ja siten merkittävänä uhkakuvana. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan sitä, millaiselle yleisölle poliitikot puhuivat, ja millaisia vaikutuksia puhetyypeillä tyypillisesti on yleisöönsä. Aiempien tutkimusten mukaan työväenluokkaan kuuluvat, pienituloiset ja työttömät suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin tyypillisesti kielteisesti, ja suurituloiset ja koulutetut useammin myönteisesti. Aineisto kuitenkin osoittaa, että vasemmistopuolueet, joiden äänestäjäkunta oli 1990-luvun alussa valtaosin pienituloista ja kouluttamatonta, puhuivat useimmin sallivan pakolaispolitiikan puolesta, kun taas oikeistopuolueet, joiden äänestäjät olivat tyypillisesti hyvätuloisia ja koulutettuja, puhuivat pakolaispolitiikan kiristämisen puolesta. Onkin mahdollista, että poliittisessa keskustelussa saamastaan huomiosta huolimatta pakolaisaiheet eivät lopulta vaikuttaneet suomalaisten äänestyspäätöksiin voimakkaasti vielä 1990-luvulla. Tästä saattaa kertoa myös SMP:n jyrkästi laskenut kannatus jatkuvasta ja populistisesta kielteisestä pakolaispuheesta huolimatta. Pakolaispoliittisista puheenvuoroista erottuvat vastakkaiset pyrkimykset toisaalta vartioida kansallisvaltion rajoja ja kansallisen yhteisön jäsenyyttä, toisaalta suuntautua uudella tavalla ja uudessa roolissa osaksi globaalia poliittista järjestelmää. Eduskuntakeskustelu heijastelee suomalaisten poliitikkojen toiveita ja uhkakuvia uuden poliittisen ja taloudellisen ajan kynnyksellä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.

1990-luvun alussa kaupallinen seksi alkoi näkyä aiempia vuosikymmeniä enemmän julkisissa tiloissa, kuten kaduilla ja ravintoloissa. Samalla myös seksin myymisen muodot ja tavat monipuolistuivat. Suomessa erityisesti prostituution oli ajateltu kuuluvan menneeseen köyhyyden ja sukupuolten välisen epätasa-arvon aikaan. Niinpä niin kutsutusta ”seksibisneksestä” alkoikin sen alkamisen myötä nopeasti muotoutua julkisessa keskustelussa yhteiskunnallinen ongelma. Tässä tutkimuksessa analysoidaan 1990-luvun seksibisneskeskustelua koskevan uutisoinnin kehystämisen tapoja ja tarkastellaan niiden luomaa ja välittämää kuvaa kaupallisesta seksistä sekä seksin myyjistä. Aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Kuukausiliitteen ja Ilta-Sanomien artikkeleista (n=305), jotka on julkaistu aikavälillä 1990-1997. Metodisena lähestymistapana on käytetty kehysanalyysia sekä aiempaan tutkimukseen pohjautuvaa viiden uutiskehyksen mallia. Suomalaisen prostituution historiaa ja siihen liittyviä asenteita on jonkin verran tutkittu, mutta 1990-luvun käsityksiä kaupallisen seksin muutoksista ei ole kattavasti analysoitu. Tutkimuksessa aineistosta nousi esiin kolme Suomea koskettavan seksibisnesuutisoinnin kehystämisen tapaa. Dominantein kehystämisen tapa oli moraalikehystäminen, joka näkyi aineistossa median tapana korostaa moraalisia näkökulmia ja normien rikkomuksia. Kaupallinen seksi oli siis julkisuudessa ennen kaikkea arvoja, normeja ja asenteita koskeva kysymys. Toissijaisia ja keskenään vaihtelevia kehyksiä olivat puolestaan konflikti- sekä vastuukehys. Konfliktikehystäminen korostui erityisesti keskustelun alkuvaiheessa median tapana kärjistää seksibisneksen ympärille syntynyttä moraalista pohdintaa työn eettisyydestä sekä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Tämän jälkeen keskustelun huomio alkoi kiinnittyä myös siihen, mitä kaupalliselle seksille pitäisi tehdä ja kenen vastuulle ongelma kuului. Näin ollen moraalisen kehyksen säilyttäessä dominantin asemansa, vastuukehys nousi konfliktikehystä keskeisemmäksi uutisoinnin tavaksi. Ulkomailla tapahtuvaa kaupallista seksiä media kehysti vastuukehystämisen lisäksi tunnekokemuskehyksellä. Poliittinen keskustelu johti useisiin erilaisiin selvityksiin ja mietintöihin, joiden päätehtävä oli ratkaista prostituution ongelma. Uutisoinnin välittämästä keskustelusta piirtyy myös selkeästi kuva siitä, että niin aikalaisille kansalaisille kuin päättäjillekin oli usein epäselvää, mistä seksibisneksessä oikeastaan oli kysymys. Käsitteenä se piti sisällään suuren määrän merkityksiä ja saattoi laajimmillaan tarkoittaa kaikkea topless-tarjoilusta lapsipornon levitykseen. Tutkimuksen keskeinen havainto on aineistossa esiintyvä ulkomaalaisten seksiä myyvien naisten toiseuttaminen verrattuna suomalaisiin seksin myyjiin. Suomalaisten naisten tekemää seksityötä käsittelevässä keskustelussa ja uutisoinnissa keskityttiin naisten oikeuksiin ja uhatuksi koettuun sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ulkomaalaisia seksin myyjiä koskevassa uutisoinnissa keskiössä olivat suomalaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan uhkan lisääntyminen sekä ja rikollisuuden leviäminen, jonka alkusyyksi ulkomaalaiset ilotytöt vastuukehystämisen keinoin esitettiin. Lisäksi ulkomaalaisista seksin myyjistä uutisoimisen tapa näyttää aineistossa riippuvan siitä, kummalla puolen Suomen rajaa tämä maantieteellisesti sijaitsi. Niin kauan, kun seksin myyjä oleskeli jossakin muualla kuin Suomessa, hänet esitettiin ainoastaan vallitsevien rakenteiden, kuten köyhyyden uhrina. Kun ulkomaalainen seksin myyjä taas astui Suomen rajojen sisäpuolelle, hän muuttui yhteiskunnallisen ongelman aiheuttajaksi. 1990-luvun seksibisneskeskustelu oli yksi yhteiskunnallinen neuvottelu ideaalin seksin ja tuomittavan seksin rajoista ja normeista. Kaupallinen seksi pysyi seksimuotojen marginaalissa koko tarkasteluvälin ajan, eikä sitä käsitetty monipuolisena seksin kenttänä, johon mahtuu niin sortoa kuin vapaaehtoisuuttakin. Lisäksi normeista neuvottelu paljasti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä aikalaiskäsityksiä siitä, millaisen naisen ihmisoikeuksien ja turvallisuuden suojelemisen yhteisö näki tärkeänä. Sanomalehtien välittämä keskustelu heijastelee myös 1990-luvun lainsäädännössä tapahtuneita moraalisia rajanvetoja. Seksin myyntiä tai ostoa ei Suomessa päädytty kriminalisoimaan, sillä seksityöntekijöiden turvallisuuden ja terveyden nähtiin näin vaarantuvan. Samalla kuitenkin ulkomaalaislainsäädäntöön tehty muutos mahdollisti seksityöepäilyn käännyttämisperusteeksi. Lisäksi seksityötä varten ei myönnetä esimerkiksi työviisumeja. Näin ollen Suomessa päädyttiin 1990-luvulla julkisen keskustelun ohella myös institutionaalisesti suojelemaan ainoastaan suomalaisia seksin myyjiä, jättäen ulkomaalaiset oikeuksien ulkopuolelle. Näin ollen voidaan todeta seksibisneskeskustelun analyysin kuvaavan myös sitä, kuinka yhteisön pyrkimys suojautua vahvaa stigmaa vastaan näyttää estävän yhteiskunnan tehokkaan puuttumisen sortoon ja väkivaltaan, jota kaupallisen seksin piirissä tapahtuu.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten suhdetta valtioneuvoston ensimmäisessä tulevaisuusselonteossa, ”Suomen tulevaisuus ja toimintavaihtoehdot – valtioneuvoston selonteko eduskunnalle” (1993) ja sitä kommentoivassa eduskunnan mietinnössä ”Tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 vp valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta” (1994). Nämä asiakirjat ovat ainutlaatuinen avaus suomalaisessa poliittisessa historiassa. Ne ovat ensimmäinen kerta, kun Suomessa on valtiovallan tasolta tuotettu Suomea koskevia arvioita sen tulevaisuudesta ja vaihtoehdoista. Taustana näiden dokumenttien luomiseen on kylmän sodan päättymisen jälkeinen muuttunut maailmanpoliittinen tilanne sekä Suomeen vaikuttanut talouslama 1990- luvun alussa. Keskeiset käsitteet tutkielman kannalta ovat saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin (1985) luomat kokemustila ja odotushorisontti. Nämä ovat analyyttisia ajanjäsennyksen termejä, joiden avulla tutkitaan ja tulkitaan historiallista aikaa. Koselleckin mukaan kokemustila koostuu menneistä tapahtumista, joiden koetaan vaikuttavan nykyisyydessä. Odotushorisontti taas koostuu toiveista, haaveista, peloista ja arvioista siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Odotushorisontti voi laajentua tai supistua joko niin, että menneisyyden kokemukset vaikuttavat odotushorisonttiin suoraan tai vain välillisesti. Koselleck erottelee kaksi tapaa, jolla tulevaisuutta on alettu moderniteetin aikana arvioida menneisyyden perusteella. Nämä tavat ovat rationaalinen prognoosi, joka perustuu historiallisista kokemuksista johdettuihin arvioihin ja historiallisen prosessin filosofia, joka perustuu historianfilosofisiin teorioihin ja niistä johdettuihin päätelmiin. Tutkielman menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jota ohjaa aatehistoriallinen tutkimusperinne. Sisällön analyysissa tukeudun Jouni Tuomin ja Anneli Sarajärven kirjassa ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” (2018) kuvaamiin menetelmiin, aatehistoriassa taas ennen kaikkea Markku Hyrkkäsen ”Aatehistorian mieli” (2002) kirjaan. Tutkimusprosessi eteni siten, että jaoin aineistossa esiintyviä menneeseen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen liittyviä asioita teemoittain. Tässä tutkielmassa käsittelen viittä aineistossani usein esiintynyttä teemaa, jotka ovat: talous, ympäristö, poliittinen maantiede, historia ja arvot. Sekä valtioneuvoston selonteossa että tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä odotushorisontti perustuu enemmän rationaaliseen prognoosiin kuin historiallisen prosessin filosofiaan. Kokemustilaa kuvataan ensisijaisesti ajankohtaisten ongelmien kautta ja tulevaisuutta arvioidaan niistä käsin. Erityisesti taloutta käsitellessä korostuvat synkät arviot hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja ihmisten toimeentulosta. Ympäristön suhteen aikalainen kokemustila koostuu hyvistä kokemuksista ympäristön suojelusta Suomessa, mutta globaali näkymä on arvaamattomampi. Poliittisen maantieteen ja historian teemoissa korostuvat muuttuneesta maailmanpoliittisesta tilanteesta nousevat toiveet, mutta myös epävarmuudet. Odotushorisontti on myönteinen kuitenkin vain, jos Suomen lähialueidenkin kehitys on myönteistä. Arvoista puhuttaessa kokemustilaan liittyy talouslama ja siitä johtuva ”henkinen lama”. Odotushorisontti ei arvojenkaan osalta avaudu mahdollisuuksien kautta, vaan aineistossa arvioidaan lähinnä ajankohtaisten ristiriitojen ratkaisuvaihtoehtoja.