Browsing by Subject "90-luku"

Tutkielmassa tarkastellaan Venäjästä luotuja uhkakuvia Suomen uhkakuvapolitiikassa kylmän sodan jälkeisinä vuosina. Tarkasteluajanjaksona on Neuvostoliiton viimeiset hetket niin kutsutun Janajevin vallankaappausyrityksen jälkeen elokuusta 1991 päättyen vuoden 1994 loppuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään liitettyjä uhkakuvia peilataan suhteessa kylmän sodan jälkeiseen turvallisuuspoliittiseen murrokseen ja turvallisuuskäsitysten laajenemiseen. Tarkoituksena on täydentää osittain uudella aineistolla kylmän sodan jälkeisen uhkakuvapolitiikan tutkimusta, joka on painottunut 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Uhkakuvien luomista käsitellään politiikan tutkimuksessa käytetyn ja kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominaisen laajan turvallisuuskäsityksen sekä Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Teoreettisessa viitekehyksessä sekä käsitteistössä nojataan vahvasti Jarno Limnéllin uhkakuvapolitiikkaa käsittelevään väitöskirjaan. Tutkielman rakenteessa näkyvä temaattinen uhkakuvien jaottelu pohjautuu koulukunnan turvallisuuden eri ulottuvuuksiin. Aineistona uhkakuvien tarkastelussa on käytetty Esko Ahon hallituksen ministereiden sekä presidenttien Koivisto ja Ahtisaari ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita. Puheita täydentävät valtioneuvoston selonteot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään ulkoministeriön arkistomateriaalia, joka avaa julkisuuden ulkopuolelle jäänyttä tilannekuvan luomista Venäjästä ja siitä kumpuavista riskeistä. Uhkakuvat Venäjästä kytkeytyivät yleiseen epävarmuuteen tulevasta ja sen sisäisestä kehityskulusta. Venäjän ensimmäiset vuodet näyttäytyivät sisäisenä valtakamppailuna Jeltsinin uudistuspolitiikan ja opposition välillä, eikä valtion luisumista sisällissotaan voitu poissulkea. Tähän epävarmuuteen kytkeytyivät Venäjän vaikeat suhteet Baltian maihin koskien neuvostojoukkojen kotiuttamista sekä venäläisvähemmistön kohtelua Baltiassa. Lisäksi Suomea epäilytti venäläisessä politiikassa esiin noussut isovenäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuden eri ulottuvuuksia tarkastellessa siirtymisprosessi kohti laajentuneen turvallisuuden käsitystä oli jo alkanut tutkielman tarkasteluajankohdan aikana. Suursodan uhka oli kaikkien tarkastelussa olleiden päättäjien mukaan kylmän sodan myötä väistynyt ja tilalle olivat tulleet uudenlaiset uhkakuvat. Vaikka sotilaallisia uhkakuvia Venäjästä luotiin yhä esimerkiksi Kuolan niemimaasta, Suomen lähialueille sijoitettujen venäläisjoukkojen tai ydinaseistuksen säilömisen muodossa, nostettiin ympäristöllisiä sekä sosiaalistaloudellisia uhkakuvia yhä enemmän esille. Hallituksen avainministerit kuvasivat venäläisydinvoimaloiden heikkoa tilaa suurimpana uhkatekijänä Suomelle. Ydinvoimaloihin liittyviä riskejä tarkasteltiin myös julkisuuden ulkopuolella runsaasti, mikä selviää ulkoministeriön teettämien selvitysten perusteella. Muita ympäristöön liittyviä turvallisuusriskejä olivat ydinjätteen käsittely ja sen säilöminen. Lisäksi päättäjät olivat huolissaan Eurooppaa jakavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kuilusta. Kuilun voitiin nähdä synnyttävän tulevaisuudessa uhkia esimerkiksi hallitsemattomana maahanmuuttona tai rikollisuutena, vaikka näiden erittely jäi varsin vähäiselle huomiolle kokonaisuudessaan. Poliittisten päättäjien puheista oli havaittavissa tietoisuus turvallisuuskentän laajentumisesta ja toisaalta sen jakamattomuudesta. Sitä kuvastivat ennen kaikkea viittaukset itse politiikan tutkimuksen käsitteistöön. Uhkakuvat nähtiin myös laajempana kuin Suomea koskettavana, useimmin maanosaa koskettavina uhkina. Tämä näkyi etenkin ympäristöllisiä uhkia sekä taloudellista ja sosiaalista kuilua käsittelevissä puheissa. Näiden torjumiseksi päättäjät viittasivat puheissaan eurooppalaisen yhteistyön syventämisen tarpeellisuuteen. Viittaukset koko maanosan tulevaisuutta käsittelevistä kysymyksistä liittyivät todennäköisesti Suomen jäsenyysprosessiin Euroopan yhteisössä ja myöhemmin unionissa. Lisäksi yhä kohdennetumpi uhkakuvien maalaaminen Venäjästä kertoi paitsi kylmän sodan jälkeisestä uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, mutta myös Suomen tarpeesta harjoittaa lähialuepolitiikkaa. Usein selonteoissa tai päättäjien puheissa mainitut uhkakuvat ja niiden eskaloituminen olivat kytköksissä siihen, mihin suuntaan Venäjä oli kehittymässä. Siksi Suomi halusi kantaa huolensa ja vastuunsa Venäjän tukemisessa demokratian ja markkinatalouden tielle, osaksi syvempää eurooppalaista yhteistyötä. Toisaalta Venäjään liittyvä uhkakuvakeskeisyys kertoi myös siitä, että Suomen geopoliittiset realiteetit eivät olleet muuttuneet ja Venäjä nähtiin yhä ainakin sotilaallisena suurvaltana, johon Suomi myös kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikkansa perusti.