Browsing by Subject "Foucault"
Now showing items 1-9 of 9
-
(2022)Sosiaalisen median teknologinen kehittyminen on johtanut perhealbumien perinteen digitalisoitumiseen sekä mahdollistanut erilaisia vertaistuen ja poliittisen vanhemmuuden muotoja. Samanaikaisesti vanhempien uudet käytännöt sosiaalisessa mediassa ovat synnyttäneet jännitteitä suhteessa lasten digitaalisiin oikeuksiin. Pro gradussa tutkitaan digitaalisen vanhemmuuden rakentumista suomalaisen 2010–2020-luvun dataistuneen yhteiskunnan ja Facebookin vertaisryhmien konteksteissa. Tutkielmassa avataan digitaalisen vanhemmuuden ihannesubjektiviteettien rakentumista Foucault’n hallinnan analyysin keinoin. Tutkielmassa kysytään, minkälaisten minätekniikoiden kautta Facebook ja kansalaisjärjestöt rakentavat digitaalisen vanhemmuuden ihanteita ja miten nämä ihanteet eroavat toisistaan. Aineisto on kerätty näiden verkostotoimijoiden tuottamista odottavia ja 0-2-vuotiaiden lasten vanhempia puhuttelevista julkaisuista, joita on analysoitu foucault’laisen kriittisen diskurssianalyysin metodilla. Ihannesubjektiviteettien tutkimiseen sisältyy emansipatorinen tavoite: niiden avulla voidaan tehdä näkyväksi verkostotoimijoiden tapoja hallinnoida vanhemman henkilökohtaisiltakin tuntuvia käyttäytymisen strategioita, huolia ja erilaisia arjen jännitteitä. Tutkimuksessa tunnistettiin kolme digitaalisen vanhemmuuden problematisoitumisen osa-aluetta. Toimijaverkostot rakensivat ihannesubjektiviteetteja vanhemman läsnäolon, mediakasvattajuuden ja hyvinvoinnin ulottuvuuksissa. Diskurssien keskeiset erot tulivat esiin makrodiskursseissa: Facebook rakensi ihannesubjektiviteettia voimaantuvan ja kansalaisjärjestöt vastuullistuvan vanhemmuuden makrodiskursseissa. Tutkielmassa tunnistettiin yhteensä kuusi digitaalisen vanhemmuuden ihannesubjektiviteettiä. Facebookin voimaantumisdiskurssin alla tunnistettiin kolme ihannesubjektiviteettiä, jotka nimettiin vanhemmuuden kuluttajaksi, stressin hallinnoijaksi sekä medialukutaitoiseksi mediakasvatuskumppaniksi. Kansalaisjärjestöjen vastuullistamisdiskurssin alla tunnistettiin kolme ihannesubjektiviteettiä: tiedostava läsnäolija, tasapainoileva itsetutkiskelija ja sitouttava portinvartija. Subjektiviteettien alla tunnistettiin lukuisia ihannesubjektiviteetteja rakentavia minätekniikoita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että diskurssit digitaalisesta vanhemmuudesta dataistuneessa yhteiskunnassa ovat kauttaaltaan jännitteisiä. Vanhempien ja lapsen edun näkökulmasta, vanhemman toimijuus on siten monin paikoin heikentynyt. Tutkielman ihannesubjektiviteetit ja minätekniikat voivat toimia vanhempien osallistamisen ja poliittisen päätöksenteon välineenä, jos halutaan purkaa jännitteisiä digitaalisen vanhemmuuden diskursseja ja arvioida sen edellytyksiä teknologia- ja perhepolitiikalle.
-
(2024)Syftet med denna avhandling är att lyfta fram ett socialarbetarperspektiv på hur sexualitet, sexuella preferenser eller genus upplevs påverka bemötandet i professionella kontexter och arbetsgemenskaper i socialt arbete. Ett ytterligare syfte är att redogöra för organisatoriska förändringsbehov utifrån ett kritiskt och queerteoretiskt perspektiv. Forskningsfrågorna för avhandlingen är: Vad framkommer ur socialarbetares berättelser om upplevelser och bemötande på arbetsplatsen som präglats av sexualitet, sexuella preferenser, könsidentitet eller könsuttryck? Hur lyfts heteronormativa maktstrukturer fram i socialarbetarnas minnesberättelser och vilka konsekvenser har dessa för den enskilda individen? samt Vilka organisatoriska förändringsbehov kan identifieras ur ett queerteoretiskt perspektiv? Avhandlingen har en narrativ ansats med socialarbetares minnesberättelser som datainsamlingsmetod. Under november 2023 bidrog fem socialarbetare med berättelser som analyserades narrativt utifrån Labov & Waletzkys analysmodell. Analysen återspeglades mot queerteoretiska och heteronormativa perspektiv och diskuterar rådande normer samt förändringsbehov för ökad delaktighet och jämlikhet. De socialarbetare som delgav sina berättelser i studien upplevde på generell nivå en trygg, jämlik och accepterande atmosfär, dock öppnade berättelserna även upp för erfarenheter inom arbetsgemenskaper som präglats av heteronormens makt. Begrepp och meningsformuleringar öppnade upp för binära uppfattningar om kön och normativt beteende. Dessa kom till uttryck genom forskningsdeltagarnas erfarenhet av heteronormativa perspektiv, identitetstillskrivningar och anpassningsstrategier. Kunskapsbidraget öppnar upp en subjektiv nivå på hur heteronormativa strukturer upplevs av, eller påverkar HLBTQI+ -individer på socialbyrån. Avhandlingen gynnar queerforskning i socialt arbete och bidrar med komplexa och svårfångade nyanser som kräver djupgång i empirin. Ur ett queerteoretiskt perspektiv belyser avhandlingen organisatoriska och strukturella hinder för jämlikhet som med fördel kan beaktas i utvecklingen av mer inkluderande praktiker. För enskilda socialarbetare bidrar denna studie med en inblick i hur heteronormativa ramverk dominerar. En ökad känsla av medvetenhet ger utrymme för kritiska diskussioner och belyser problemområden och utvecklingsbehov.
-
(2020)Pro gradu -tutkielma käsittelee identiteettiä solidaarisuuden perustana identiteettipoliittisessa kontekstissa. Kysymystä käsitellään sekä käytännön poliittisella tasolla, että teoreettisesti. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys siitä, onko kollektiiviseen vähemmistöidentiteettiin perustuva solidaarisuus hyvä politiikan lähtökohta, jos tavoitteena on aidosti inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tutkimuskysymystä käsitellään feministisessä ja jälkistrukturalistisessa viitekehyksessä. Tutkielman teoreettisena perustana on Judith Butlerin teoria performatiivisesta sukupuoli-identiteetistä sekä Michel Foucault’n valta-analytiikka, joka muodostaa subjektiviteetin mahdollisuusehdot sosiaalisessa todellisuudessa. Tutkielmassa tehdään käsitteellinen erottelu yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin, sekä subjektin ja identiteetin käsitteisiin liittyvän olemusajattelun ja sosiaalisen rakentuneisuuden välillä. Tutkielmassa esitetään hypoteesi, että esimerkkinä käytetyn sukupuoli-identiteetin ohella performatiivisuuden teoria on tietyin ehdoin sovellettavissa myös muiden identiteettikategorioiden analysoimiseen. Tutkielmassa peilataan jälkimodernin subjektikäsityksen ja sen pohjalta ymmärretyn identiteetin muodostumisen suhdetta poliittisen liberaalin humanismin yksilökäsitykseen, vapaaseen tahtoon, determinismiin ja toimijuuteen. Tutkielmassa yhdistetään teoreettinen viitekehys käytännön poliittiseen tasoon, ja tuodaan esiin Wendy Brownin näkemykseen perustuen, että liberaalissa poliittisessa kontekstissa kollektiiviseen identiteettiin perustuva identiteettipolitiikka paradoksaalisesti päätyy vahvistamaan niitä samoja sortavia rakenteita, joita alun perin oli tarkoitus vastustaa. Tätä mekanismia Brown kutsuu haavoittuneeksi kiinnittymiseksi identiteettiin. Tutkielmassa esitetään, että tämän haavoittuneisuuden kaiun voi kuulla myös Butlerin ajattelussa. Tutkielmassa pohditaan lisäksi inkluusioon ja solidaarisuuteen liitettyjä epistemologisia vaatimuksia, sekä sitä, ratkeaako olemusajatteluun yhdistetyt ongelmat sillä, että kollektiivisiin identiteetteihin liitetty olemuksellisuus käsitetään strategisena. Lisäksi esitellään Allison Weirin teoria transformatiivisesta identiteettipolitiikasta. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että mikäli hyväksymme ajatuksen subjektista sosiaalisesti rakentuneena, ajallis-historiallisesti muuttuvana, emme voi samaan aikaan toisaalla vedota sen olemuksellisuuteen, joten näin ollen identiteettipolitiikka, ja laajemmin identiteettiin kiinnitetty solidaarisuuspyrkimys on sisäisesti ristiriitainen ja paradoksaalinen, mikäli se perustaa itsensä johonkin olemukselliseen identiteettiin tai suljettuun identiteettikategoriaan. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti tulisi käsittää alkuperäisen ja olemuksellisen sijaan eräänlaisena funktiona; toimintana, joka pyrkii purkamaan epätasa-arvoisia rakenteita. Tällaisen ryhmäytymisen taustalla olisi jaetut tiedolliset viitekehykset luonnollisten ja muuttumattomien ominaisuuksien sijaan. Näin ollen toiminnan motivaationa olisi epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen ilman samuuden vaatimusta. Tutkielman lopuksi tehdään yhteenveto, jossa arvioidaan tutkielman onnistumista sekä pohditaan identiteettipolitiikan merkitystä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa.
-
(2023)Tässä maisterintutkielmassa keskitytään saavuttamattoman halun kokemukseen ja mitattuun minuuteen liittyvään terveemmän minuuden illuusioon. Tutkielma korostaa itsensä mittaamisen merkitystä terveyden edistämisessä ja analysoi sitä Jaques Lacanin saavuttamattoman halun, Michel Foucaultin itsen teknologioiden sekä itsensä hallinnan käsitteen valossa. Tutkimuskysymykset liittyvät terveemmän ideaaliminän muotoutumiseen, puettavien terveyttä mittaavien laitteiden toimijuuteen ja narratiiveihin itsen mittaamisessa. Teoriaosuus korostaa terveyteen liittyvän datan hyödyntämisen yhteiskunnallista keskustelua ja itsensä mittaamisen teknologioiden roolia terveydenhallinnassa. Terveiden elämäntapojen tukeminen on tutkimuksen tärkeä yhteiskunnallinen painopiste. Samalla se rakentaa edellä mainituista teorioista toimivan viitekehyksen ja pohjan tutkimukselle. Tutkielma on toteutettu aiheen subjektiivisuudesta ja kokemuksellisuudesta johtuen laadullisin menetelmin. Tutkielman tieteenfilosofisen pohjan muodostaa postruktionalistinen tieteenfilosofia. Aineisto koostuu seitsemästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavasti ja analyysin viitekehyksenä toimivat edellä mainitut teoriat. Lisäksi haastatteluissa on hyödynnetty photo elicitation -menetelmää aineiston keräämisessä. Tutkielman tulokset tuovat uutta ymmärrystä itsensä mittaamisen yhteydestä saavuttamattomaan haluun ja itsen teknologioihin. Ne osoittavat, että terveemmän ideaaliminän muodostuminen käsittää fyysiset, henkiset ja suorituskykyyn liittyvät näkökohdat ja paljastavat yksilöihin vaikuttavat valtarakenteet ja ajatukset itsensä hallinnasta. Lisäksi tutkielma osoittaa, miten puettava laite ja sen tarjoama data vaikuttavat yksilön toimintaan ja identiteettiin. Laite toimii subjektina yksilön ollessa samalla alisteinen valtarakenteille. Tulokset laajentavat ymmärrystä itsensä mittaamisen teknologioista ja niiden vaikutuksesta yksilön käyttäytymiseen. Lisäksi tutkielma yhdistää Lacanin ja Foucaultin teorioita itsensä hallintaan, tarjoten uuden näkökulman ilmiöön. Swanin (2013) huomiot siitä, miten ihmiset eivät ajattele asioita tilastollisesti vaan tarinallisemmin, osoittavat, että terveysdatan saattaminen laadulliseen muotoon voi auttaa yksilöitä ymmärtämään omaa kehoaan paremmin ja tarinallistamaan sen. Tämä tekee ideaaliminästä merkityksellisen, koska se mahdollistaa yksilön kehon tarinallistamisen. Tutkielma luo sovellettavan jaottelun saavuttamattoman halun ja itsensä hallinnan analysoinnille, ja jaottelua on mahdollistaa hyödyntää ja soveltaa myös jatkotutkimuksissa. Samalla tutkielma onnistuu dokumentoimaan mielenkiintoisen hetken tässä ajassa, jolloin opettelemme elämään suhteessa digitaaliseen minäämme kuvitellen datan tekevän meidät todeksi. Tutkielma osoittaa, että terveempi ideaaliminä on dynaaminen ja monimutkainen kokonaisuus, joka liittyy sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin ja suorituskykyyn. Puettava laite ja sen tarjoama data vaikuttavat yksilön identiteettiin ja toimintaan toisintaen niitä, samalla kun yksilö on erilaisten valtarakenteiden vaikutuspiirissä. Motivaatio laitteen käyttöön voi olla monisyinen ja liittyä muihin tavoitteisiin, kuten terveyden tavoitteluun. Itsehallinnan ja datan seurannan kokemus tukevat terveellisiä elämäntapoja, mutta voivat myös lisätä stressiä. Samaan aikaan yksilöillä voi olla ristiriitainen suhde laitteeseen.
-
(2017)Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.
-
(2023)Rakennan teoreettisen kehikon, jonka avulla foucault’laista teoriaa voidaan soveltaa lihantuotantoon. Foucault käyttää dispositiivia työkaluna, jonka avulla jokin osa-alue arkipäiväisestä voidaan nostaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sovellan dispositiivin käsitettä tässä tutkimuksessa esittelemässäni lihadispositiivissa, jonka avulla lihansyöntiä voidaan tarkastella luonnollisen sijaan poliittisen strategian ohjaamana toimintana. Asetan kysymyksen siitä, millaisten totuussuhteiden seurauksena ihminen tunnistaa itsensä lihaa haluavana olentona ja jonkun toisen syötävänä lihana. Esitän, että ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita voidaan tarkastella valtasuhteina, jos heidät tunnistetaan toimijoina, jotka tekevät vastarintaa, ja että biovalta näin ollen soveltuu eläinteollisuuden analyysiin. Foucault’lainen roduton rasismi, joka fragmentoi biologisen pinnan, luo siihen kaksi ryhmää ja luo suoran yhteyden toisen elämän ja toisen kuoleman välille soveltuu selittämään sitä, kuinka nimellisesti elämää vaaliva valta voi käyttää kuolemanvaltaa teurastamalla muunlajisia valtavassa mittakaavassa. Tämän se tekee esittämällä itsensä sekä ihmisen että muunlajisten hyvän elämän turvaajana. Holokaustirinnastuksen kautta eläimellistämisen voidaan havaita olevan suurempi apparaatti, jonka uhriksi myös ihmiset voivat joutua. Soveltamalla Agambenin paljaan elämän konseptia totean, että muunlajisten eläinten ulossulkeminen poliittisista yhteisöistä on länsimaisen politiikan perustavanlaatuisin konflikti, jolta kaikki sen jälkeiset sorron muodot lainaavat rationaliteettinsa. Muiden eläinten lihan syöminen on tämän ulossulkemisen symboli ja ihmisen ja eläimen rajaa ylläpitävä käytäntö, sillä se todistaa, että emme ole eläimiä.
-
(2022)Herbert Marcuse’s work One-Dimensional Man (1964) provides an important and exemplary account of the reasons why even today our advanced industrial capitalist society, beneath its surface of great achievements, is in fact exceptionally repressive and destructive. Marcuse’s description shows us how the tranquilising abundances and comforts provided by this society, work and how despite them, or rather as a result of them, society is as repressive and destructive as ever. This society is dominated by the so-called technological rationality, which refers to a mode of thought and behaviour; as advanced, efficient technology progresses and spreads everywhere in society, it creates a corresponding demand for individuals to achieve a similar, unattainable level of efficiency. Individuals must force themselves to adjust to this absurd, efficient domination. Thus the acceptance of this demand means that this constant progress then leads to repression and destruction. The current, worsening climate crisis has given Marcuse’s analysis a renewed relevance as the spread of this technological capitalism does not take place only at the expense of humans but also on that of nature. Then again Marcuse importantly acknowledged that things could be turned around. Marcuse calls for the Great Refusal, a collective negation of the current repressive and destructive social order. As part of this resistance, the highly advanced technology could importantly be vested for the amelioration of existence and true human needs instead. The fact is however that Marcuse remains too much under the influence of Hegel’s philosophical system in the sense that if the former does not perceive dialectical movement is society, he is quick to conclude that the repressive and destructive one-dimensional society is perhaps more stagnant than it really is. Therefore we can incorporate to such an analysis of modern society the genealogical critique founded by Friedrich Nietzsche and centrally developed by Michel Foucault. Genealogy underlines and evinces the constant contingency and haphazardness of sociohistorical formations and thus continuous malleability. Through Nietzsche and Foucault we come to see that the one-dimensional society and its values are never final but part of an aimless sociohistorical development. Society is always open for change.
-
(2021)Tässä tutkielmassa luodaan uudenlaisia käsityksiä ja valtateorioita, joiden kautta valtapositioita voidaan ymmärtää paremmin 2000-luvun eriasteisesti digitalisoituneessa maailmassa. Digitalisaatio on muuttanut merkittävästi ihmisten välistä vuorovaikutusta moniulotteisemmaksi ja nopeammaksi, mikä on myös osaltaan vaikuttanut siihen, miten valtasuhteet rakentuvat ja muuttuvat. Digitalisaatiolla on todistetusti positiivisia vaikutuksia ihmisten ja yhteiskuntien kehitykseen, mutta se omaa myös negatiivisia ulottuvuuksia. Digitalisaation vaikutukset valtasuhteisiin ja ihmisiin korostuvat erityisesti yhteiskunnissa, joita leimaavat eriarvoisuus, konfliktit ja yhteiskunnallinen epävakaus. Digitalisaatio ei noudata fyysisiä rajoja vaan se on globaali ilmiö, jonka taustavoimana vaikuttavat kuitenkin ylikansalliset kaupalliset yritykset, jotka toimivat omien kaupallisten tavoitteidensa ohjaamina, mikä itsessään on ongelmallista. Tämän tutkielman keskeinen argumentti on, että digitalisaatiolla ja globalisaatiolla on merkittävä vaikutus ihmisten välisten valtasuhteiden muodostumiseen ja konteksteihin monella eri tavalla. Yhteiskunnallisesta perspektiivistä digitalisaation vaikutusten ja koheesion tutkiminen on tärkeää, sillä digitalisaation ja uusien viestintävälineiden saatavuus vaikuttaa merkittävästi kehittyvien yhteiskuntien rakenteisiin ja valtasuhteisiin. Tutkielmassa käsitellään miten John Locken, Michel Foucault’n ja Manuell Castellsin tunnetut teorioita vallasta, vuorovaikutussuhteista ja yhteiskunnista ovat sovellettavissa 2000-luvun digitalisoituneeseen maailmaan. Kehittyvissä ja autoritäärisissä valtioissa sosioekonominen kehitys, eriarvoisuus, digitalisaatio ja disinformaatio muodostavat haastavan kokonaisuuden valtapositioiden tutkimuksen kannalta, koska valtaa ja vuorovaikutussuhteita on vaikea havaita tai ymmärtää. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa digitalisaatio asettaa haasteita positiivisten vaikutustensa vastapainoksi, sillä samoja välineitä käytetään yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, mutta eri motiivein. Tässä tutkielmassa havaitaan, että edellä mainittujen tutkijoiden teoriat ovat hyvä perusta uudelle valtateorialle ja valtatutkimukselle digitalisaation aikakaudella. Locken teoriat legitimiteetistä ja oikeutuksesta kansalaisten ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa ovat edelleen relevantteja kehittyvien yhteiskuntien kansanousujen taustalla. Foucault’n teoriat vallan moniulotteisuudesta ja vastavallasta korostuvat digitalisaation aikakaudella, mutta ne sisältävät uusia haasteita mm. anonymiteetin vuoksi. Castellsin voidaan mieltää jatkavan Foucault’n teoriaa siten, että digitalisaatio ja globalisaatio hajauttavat valtaa fyysisiä rajoja rikkoen ja uusia verkostoja muodostaen. Arabikevään tapahtumat ovat kuitenkin konkreettinen esimerkki digitalisaation ja internetin vaikutuksesta kansannousuihin, joissa vallan moniulotteisuus ei noudata perinteisiä rakenteita ja joissa toisaalta kaupallisilla tahoilla on merkittävä vaikutus yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Digitalisaatio voi auttaa vallankumouksissa, mutta se ei vielä pysty luomaan uusia tai parempia ja demokraattisempia instituutioita. Jotta näitä ilmiöitä voidaan tutkia ja ymmärtää paremmin 2000-luvulla, tarvitaan uusia valtateorioita ja lähestymistapoja, jotka huomioivat digitalisaation vaikutukset. Lopuksi tässä tutkielmassa muodostan aiempien teorioiden ja arabikevään tapahtumien kautta perustan digitalisaation valtateorioille sekä valotan jatkotutkimuksen merkitystä.
-
(2020)Pro gradu -tutkimuksessani tarkastelen vammaisuuden käsitteen muodostumista sekä teoreettisesti että käytännön esimerkin avulla: analysoimalla Sanna Marinin hallituksen ohjelman Osallistava ja hyvinvoiva Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta (2019) vammaisia koskevia kirjauksia foucault’laisen diskurssianalyysin avulla. Työni kuuluu soveltavan filosofian alaan ja sen teoreettinen viitekehys on kriittisessä feministisessä vammaistutkimuksessa. Työssäni keskityn erityisesti vammaistutkija Shelley Tremainin tulkintoihin Michel Foucault’n (1926 – 1984) kirjoituksista. Niitä hyödyntäen Tremain muodostaa näkemyksensä vammaisuudesta dispositiivina eli historiallisesti syntyneiden diskurssien ja yhteiskunnallisten käytäntöjen muodostamana kokonaisuutena. Pro gradu -tutkimuksessani kuvaan vammaisuuden dispositiivin toimintaa eri näkökulmista. Ensimmäisessä osassa tutkin vammaisuuden dispositiivia yleisellä tasolla. Erittelen vammaisuuden käsitteen muodostumisen taustalla vaikuttavia diskursseja. Analysoin, mitä tarkoitetaan väitteellä, että henkilö on vammainen, ja mitä kyseinen määrittely kertoo laajemmin normaalina ja normatiivisena pidetystä. Esitän Tremainin performatiiviseen vammaiskäsitykseen vedoten, kuinka ymmärrys vammaisuudesta on sidottu aina vallitsevaan kulttuuriin ja historialliseen ajanjaksoon sekä kyseisen ajan tuottamiin vammaisuutta ja vammaisia henkilöitä koskeviin esityksiin. Tutkimukseni toisessa osassa analysoin vammaisuuden dispositiivin toimintaa yksityiskohtaisemmalla tasolla eli tutkimalla Marinin hallitusohjelman vammaisia käsitteleviä diskursseja. Esitän, että hallitusohjelmasta on löydettävissä ainakin kahdenlaisia vammaisuutta koskevia diskursseja, joiden molempien tavoitteena on lisätä vammaisten yhteiskunnallista osallisuutta toisistaan poikkeavin tavoin: aktiivisena työelämätoimijana tai yhdenvertaisena kansalaisena. Lopuksi arvioin, millaisia identiteettimahdollisuuksia kyseiset diskurssit avaavat subjektiviteettiaan muodostavalle, vammaiseksi luokitellulle yksilölle.
Now showing items 1-9 of 9