Browsing by Subject "Gulag"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2019)Pro gradu-tutkielmani käsittelee Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986-2018 tehtyä Gulag-historiapolitiikkaa julkisen historiakulttuurin näkökulmasta ja sitä, miten Gulag-historiaa on käytetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Tässä työssä Gulagia käytetään sen arkikielisessä merkityksessä sateenvarjokäsitteenä, jolla tarkoitetaan Neuvostoliiton aikaisten vankileirien lisäksi myös kaikkea Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään sisältynyttä poliittista väkivaltaa. Historiapolitiikalla tarkoitetaan tietoisesti tapahtuvaa historian poliittista käyttöä, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä yhteiskunnallisia tavoitteita. Julkisella historiakulttuurilla viitataan julkisessa tilassa tapahtuvaan historian poliittiseen käyttöön, esimerkiksi erilaisiin muistomerkkeihin ja muistopäiviin. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1986, jolloin glasnost-periaatteen käyttöönotto mahdollisti ensimmäistä kertaa avoimen keskustelun Neuvostoliiton vankileirihistorian kaltaisesta aiemmin vaietusta aiheesta. Aikarajaukseni päättyy vuoteen 2018, johon mennessä on mielestäni ollut kestävää tarkastella Gulag-historiapolitiikan pitkäkestoisten suhdanteiden lisäksi myös 2010-luvun Venäjän yhteiskunnallisen tilanteen uudenlaista heijastumista vankileirihistorian tulkintaan. Tutkimukseni näkökulma perustuu siihen, että Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten Gulag-historiaan on suhtauduttu. Tutkimuskysymykseni mukaisesti tarkastelen, millaista Gulag-historiapolitiikkaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä on tehty, ja miten sitä on hyödynnetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Gulag-historiapolitiikan ajallisten painotusten ja ominaispiirteiden lisäksi kiinnostukseni kohdistuu historiapolitiikan taustalla olevien historiapoliittisten motiivien havainnointiin. Hypoteesini on, että Gulag-historiapolitiikka on luonteeltaan ja sisällöiltään alueellisesti ja sosiaalisesti jakautunut ilmiö, jonka ilmenemisessä on paikallistasolla suuria eroja. Oletus perustui siihen, että historiapolitiikan kentällä ovat vaikuttaneet melko tasaisesti muutamat keskenään erilaiset toimijat, joiden historiakulttuuri on lähes poikkeuksetta ollut tiiviisti sidoksissa poliittisten repressioiden historian kannalta tärkeisiin paikkoihin. Tästä voisi päätellä, että Gulag-historiapolitiikka olisi luonteeltaan epäyhtenäistä, ja että tämä epäyhtenäisyys näkyisi venäläisessä yhteiskunnassa kollektiivisen muistamisen ja yleisen Gulag-historiatietoisuuden puutteellisuutena. Tutkimusmetodini on lähdeaineiston laadullinen sisällönanalyysi, jonka perusteella analysoin Gulag-historiapolitiikan ilmenemistä ja Gulag-historialle aineistossa annettavia merkityksiä. Tekemäni johtopäätelmät kontekstoin Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin. Aineiston sisällönanalyysin perusteella käy ilmi, että tutkimushypoteesini toteutui osittain. Gulag-historiapolitiikka osoittautui hypoteesini mukaisesti yhteiskunnallisesti jakautuneeksi ja monimuotoiseksi ilmiöksi. Tätä perustelee ennen kaikkea sen historiapoliittisten toimijoiden monimuotoisuus: voidaan katsoa, ettei koko aikarajauksen aikana ole ollut olemassa yhtä yhtenäistä Gulag-historiapolitiikkaa, vaan pikemminkin useiden yksittäisten toimijoiden suhteellisen tarkasti rajattuja historiapoliittisia näkemyksiä ja niiden perusteella tuotettua historiakulttuuria. Etenkin kansalaisjärjestö Memorialilla ja ortodoksisella kirkolla on ollut omat selkeän yhtenäiset näkökulmansa, jotka ovat näkyneet niiden historiakulttuurien erilaisuutena. Niiden historiakulttuurit osoittautuivat omiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksikseen, joiden vaikutukset vastoin hypoteesiani ylittävät paikkakuntakohtaiset rajat, ja joilla on molemmilla ollut huomattava vaikutus Gulag-muistamiseen valtakunnallisella tasolla ympäri Venäjää. Kaikkia historiapolitiikkoja yhdisti niiden motiivien sisäpoliittisuus, pyrkimys kansallisen yhtenäisyyden luomiseen ja Stalinin hallintokauden aikaisten repressioiden suhteellinen korostaminen. Tästä huolimatta Venäjällä ei ole yksiselitteistä, kollektiivista käsitystä siitä, kuinka Gulag-historiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi julkisesti muistaa ja käsitellä. Tulevaisuuden kannalta huomionarvoista on etenkin valtion 2010-luvulla Gulag-historiaa kohtaan herännyt kiinnostus, jonka taustalla näyttäisi olevan pyrkimys rajoittaa ja kontrolloida valtiosta riippumatonta Gulag-historiapolitiikkaa. Tämä koskee etenkin sellaista historiapolitiikkaa, jonka taustalla on pyrkimys liberaalidemokraattisten arvojen edistämisestä. Nähtäväksi jää, tuleeko Gulag-historiasta tosiasiallinen osa kollektiivista kansallista muistia, ja missä määrin mahdollisesti valtion uusi historiapoliittisen vallankäytön väline.
-
(2017)Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.
Now showing items 1-2 of 2