Tutkielmassa käsitellään Suomeen saapuneista pakolaisista eduskunnassa ja lehdistössä (Uusi Suomi ja Aamulehti) käytyä keskustelua vuosina 1917–1922 retorisen analyysin menetelmin. Tuona ajankohtana Suomeen saapui noin 33 000 pakolaista itärajan takaa. Pakolaisten saapuminen lyhyen ajan sisällä oli vasta itsenäistyneen maan viranomaisille ja poliittiselle kentälle suuri haaste. Suomen poliittinen tilanne oli itsenäisyyden alkuvuosina jakautunut ja pakolaiskeskustelua käytiin kärjistyneessä ilmapiirissä. Poliitikkojen puheenvuoroissa näkyi, että pakolaiskeskustelua käytettiin välineenä oman poliittisen agendan edistämiseen. Sosialidemokraatit kritisoivat oikeistohallitusta sanoen pakolaisten saapumisen johtuvan Itä-Karjalan heimosodista, jotka ovat oikeiston aiheuttamia. Vasemmisto vaatikin oikeistoa maksamaan pakolaisten saapumisesta koituneet kulut yksityisistä varoista. Sosialidemokraatit olivat huolissaan Suomen työläisten asemasta. Vasemmiston näkökulma pakolaiskysymykseen oli siis kansallista etua ja suomalaisten hyvinvointia korostava. Oikeisto oli hallitusvastuussa eikä ottanut selkeää kantaa argumentteihin, joiden mukaan pakolaisten saapumisen syy oli heimosodissa. Oikeisto pyrkikin esiintymään valtionhoitajana: pakolaisasia oli vaikea, mutta se piti tavalla tai toisella hoitaa. Maalaisliitto puolestaan kykeni profiloitumaan pakolaiskysymyksessä aloitteen tekijänä etenkin Santeri Alkion johdolla. Pakolaisten avustamiseen vaadittiin toistuvasti lisää määrärahaa. Eduskunta myönsi näitä määrärahoja värikkään keskustelun jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin valtion pakolaisavustuskeskus ja toiminta vakiintui sekä institutionalisoitui. Lehdistökeskustelu pakolaisista oli yhtä lailla vivahteikasta. Pakolaisista käytettiin luonnonilmiöihin viittaavia vertauksia ja keskustelun näkökulmana oli usein turvallisuus. Pakolaiset jaettiin lehdistökeskustelussa kohtalaisen selvästi kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli venäläiset pakolaiset, joiden epäiltiin muodostavan turvallisuusriskejä ja jopa uhkaavan Suomen itsenäisyyttä. Heidän motiivinsa maassa olemiselle kyseenalaistettiin laajasti. Toinen ryhmä oli suomensukuiset pakolaiset (inkeriläiset ja itäkarjalaiset), joihin suhtauduttiin huomattavasti suopeammin ja solidaarisemmin. Sadan vuoden takaisessa pakolaiskeskustelussa voi nähdä joitain yhtymäkohtia vuosien 2015–2016 keskusteluun pakolaisista. Tulijoista puhuttiin molemmissa yhteyksissä luonnonilmiöiden kaltaisena voimana ja heihin liitettiin monia pelkoja. Toiseuttamalla pakolaisia ja siirtämällä keskustelu turvallisuusnäkökohtiin keskustelussa voidaan jättää taustalle heidän inhimillinen hätänsä.