Browsing by Subject "Yhdistyneet kansakunnat"

The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

This master’s thesis study examines the participation of Finnish civil society actors in the preparations for the United Nations Conference on Sustainable Development, commonly referred to as Rio+20. The summit was held in Rio de Janeiro in June 2012. The study is situated in the discussions about the limits and carrying capacity of the global environment and their relation to societal development and economic growth. These so-called 'pillars' of sustainable development (ecological, social and economic) have been a central focus of both non-governmental organizations (NGOs) as well as the United Nations from the 1970s onwards. Civil society has been posited as a crucial part of reaching sustainability. From these starting points, this study asks (1) who were the participants of the preparatory process, (2) what agendas did they promote and (3) how did it turn out in the context of the outcomes of the summit. Four different sets of data were used in this study. First, record and memos of the Environment and development group (Ympäristö ja kehitys työryhmä), which was a central working group for NGO cooperation, were used to analyze the structuring of the Finnish NGO group. The records span from 2011 to September 2012. Second, the Earth Negotiation Bulletins, a daily coverage of the negotiations, published by the International Institute for Sustainable Development (IIISD), were used to gain knowledge about the official inter-state negotiations. Third, five semi-structured interviews with key civil society actors representing Finnish NGOs were used. And last, notes and recording on six Rio+20 themed seminars were used to gain knowledge about the agendas of the NGOs as well as Finnish government officials, as well as the progression of the preparations. The theoretical framework is Laurent Thévenot´s sociology of engagements which focuses on disputes and the construction of commonality. The theory, combined with means of content analysis, is used to answer the above-mentioned research questions. The preparatory process mobilized a group of key actives from established Finnish associations, which were focused on developmental and environmental issues. The discussions on green economy and agendas the NGOs promoted continued from the division between the countries of the global north and the global south, and from the opposition of environmental limits and development. The NGOs constructed their agenda on the dual basis of both ecological limits and a human right-based approach to global inequality, which was then used to criticize economic growth. Analysis of the outcomes of the summit suggests a rejection of these claims. The results support a strong agenda geared towards poverty eradication, development and growth in the global south. The issue of green economy was tied to them. The findings of this study therefore present both continuations of old disputes as well as new developments. Debates in the summit preparations were locked in familiar settings, most clearly in the north-south divide, but the outcomes of the summit on the other hand suggest changes in the status of different actors situated in this division. The study concludes that for the actors engaged in sustainable development, and more specifically on global environmental problems, need to reconsider their agendas in accordance to this new constellation of actors, which emphasize the role of the developing countries.

Rauhanrakentamisen tarve on lisääntynyt huomattavasti kylmä sodan jälkeen. Rauhanrakentamisella pyritään saavuttamaan pysyvä rauha konfliktista kärsineeseen maahan. Tämä tehtävä on vaikea ja sen onnistumiseen vaikuttaa monet eri tekijät yhteiskunnan kaikilta eri aloilta. Tärkeää rauhantyössä on pyrkiä poistamaan ne perimmäiset syyt, miksi konflikti syttyi. Rauhanrakentamisen työhön osallistuu erittäin laaja joukko erilaisia toimijoita kansainvälisistä organisaatioista valtioihin, kansalaisyhteiskunnan toimijoista alueellisiin järjestöihin, unohtamatta itse paikallista väestöä. Näiden toimijoiden rooli on ollut suuressa kasvussa viime vuosina, mikä on johtanut toimijoiden välisen koordinointiongelman syntymiseen. Yhdistyneet kansakunnat perustivat turvallisuusneuvoston ja yleiskokouksen alaisien YK:n rauhanrakennuskomission vuonna 2006, jonka yhdeksi tavoitteeksi asetettiin juuri koordinoinnin selkeyttäminen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan YK:n rauhanrakennuskomission roolia rauhanrakentamisen kentällä juuri koordinointihaasteeseen liittyen. Tämän saavuttamiseksi YK:n rauhanrakentamisen kenttää tutkitaan organisaatioiden valossa, etenkin verkostomallin kautta. Verkostomallin mukainen toiminta edesauttaa koordinoinnin paranemista organisaatioiden välillä. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia haasteita rauhanrakennuskomission toiminnassa on sen ensimmäisten vuosien aikana ollut ja millaiseksi sen roolin toivotaan muodostuvan. Lisäksi tarkastellaan millainen organisatorinen malli sopisi parhaiten YK:n rauhanrakentamisen kentällä ja millainen rooli rauhanrakennuskomissiolla voisi siinä olla. Lopuksi pyritään selvittämään komission tulevaisuuden näkymiä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus, jossa aineistona toimii rauhanrakentamisen tutkijoiden arvioita komission toiminnasta sekä YK:n rauhanrakennuskomission toiminnan viisivuotisselonteko. Aineiston käsittelyssä käytetään apuna teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkimus osoittaa, että YK:n rauhanrakentamisen kentässä on verkostomallin piirteitä mutta täydellinen verkosto ei ole kyseessä. Tutkimuksen edetessä keskusorganisaatiollinen verkostohallinnon malli nousee kuitenkin koordinointihaasteen kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tutkimustulosten mukaan YK:n rauhanrakentamisen kentällä on runsaasti sekä rakenteellisia että laajempialaisia haasteita, joiden ratkaiseminen on vaativaa. Tulokset komission tulevaisuuden roolista ovat kuitenkin positiivisia ja toiveikkaita. Rauhanrakennuskomission ja YK:n rauhanrakentamisen kentän tarttuessa haasteisiin voi myös keskusorganisaatiollisen verkostohallinnon mallin sisäistäminen olla mahdollista.