Browsing by Subject "autoilu"

Helsingissä kävelykadut olivat kiivaan keskustelun kohteena, kun muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa niitä oli jo rakennettu vauhdilla. Ensimmäisen varsinaisen kävelykadun rakentaminen kesti yli 15 vuotta ensimmäisten suunnitelmien tekemisestä ja Iso Roobertinkatu avautui kävelijöille syksyllä 1985. Aleksanterinkadusta ei tullut ikinä kävelykatua, vaikka kadulla toteutettiinkin kävelykatukokeilu 12.6.1970–8.1.1971. Kadun jalkakäytävät kuitenkin levennettiin ja liikennettä rajoitettiin vuosina 1982–1986. Pro gradun -työn aiheena on näistä kahdesta Helsinkiin suunnitellusta kävelykadusta, Aleksanterinkadusta ja Iso Roobertinkadusta, käyty kunnallispoliittinen keskustelu vuosina 1967–1984. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisiin perusteisiin valtuutetut, yhdistysten ja yritysten edustajat vetosivat puolustaessaan ja vastustaessaan kaupungin kävelykatusuunnitelmia sekä millaisiin ilmiöihin nämä perusteet liittyvät. Pääasialliset lähteet työssä ovat kaupunginvaltuutettujen, yhdistysten ja yritysten edustajien kannanotot Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevissa kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjoissa ja sanomalehdissä kuten Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Uudessa Suomessa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Kansan Uutisissa. Kävelykatujen rakentamista Helsinkiin kannattivat erityisesti SDP ja SKDL sekä yhdistyksistä Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Aleksanterinkadun ja Iso Roobertinkadun muuttamista kävelykaduiksi vastustivat suurin osa kokoomuksen ja perustuslaillisten valtuutetuista, Aleksanterinkatu ry, kauppakamari, Stockmannin tavaratalo ja eräät autoyhdistykset. Lähes kaikista valtuustoryhmistä löytyi kuitenkin myös kävelykatujen kannattajia. Kävelykatuja vastustettiin erityisesti sillä perusteella, että ne tuhoavat keskustan kaupankäynnin, kun autoilla ei pääse asioimaan kaupoissa. Vastustajat olivat huolissaan myös kaupan laadun kärsimisestä ja keskustan slummiutumisesta kävelykatujen myötä. Kävelykatujen kannattajat sen sijaan uskoivat katujen tuovan etuja kaupoille, eikä päinvastoin. He vetosivat kansainväliseen esimerkkiin, sillä monet Euroopan kävelykatujen kauppiaat olivat tyytyväisiä katuihin. Lisäksi kävelykatukeskustelussa käytiin vilkas mielipiteenvaihto auton ja ihmisen suhteesta kaupungissa. Vastustajat kannattivat ajatusta vapaasta autoilusta, kun taas kannattajien mielestä autolla oli jalankulkijaan nähden liikaa valtaa ja tilaa kaupungissa. Autot uhkasivat myös jalankulkijan turvallisuutta. Kävelykadut nähtiin niiden puolustajien parissa sopivana liikenteen rajoittamisen keinona Helsingin keskustassa. Myös kävelykatujen vastustajat perustelivat vastustustaan liikennepoliittisilla syillä kuten, että kävelykatuja ei ollut nivottu liikenteen yleissuunnitelmiin ja siksi ne tulisivat aiheuttamaan ympäröivien katujen ruuhkautumista. Vastustuksen perusteena käytettiin myös parkkipaikkojen puutetta. Kävelykatujen puolustajat näkivät kävelykadut myös yleisen edistyksen ja moderniuden merkkinä. Helsinkiä pidettiin takapajulana kävelykatujen hitaan suunnittelun vuoksi. Lisäksi puolustajat vetosivat kunnalliseen demokratiaan. Kävelykadut tuli toteuttaa, koska valtuustossa oli hyväksytty niitä koskevia suunnitelmia ja, koska kansan enemmistö oli joissakin mielipidetiedusteluissa niiden kannalla.