Browsing by Subject "avioliitto"

Siviilisäädyn yhteys terveyteen ja kuolleisuuteen on havaittu lukuisissa tutkimuksissa. Avioliitossa elävät ovat keskimäärin terveempiä ja elävät pidempään kuin eronneet, lesket ja naimattomat. Nykypäivänä parisuhdemaisema on kuitenkin monella tapaa heterogeenisempi kuin aikaisemmin. Esimerkiksi avoliitot ja erot ovat yleistyneet ja monet ovat saattaneet kokea useammankin eron. Näillä tekijöillä saattaa olla pitkäaikaistakin vaikutusta terveyteen ja kuolleisuuteen, esimerkiksi stressin välityksellä. Vaikutukset jäävät kuitenkin piiloon mikäli hyödynnetään tietoa ainoastaan siviilisäädystä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää avioliittohistorian yhteyttä tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuteen. Avioliittohistorialla voidaan olettaa olevan yhteyttä nimenomaan näihin kuolemansyihin esimerkiksi eroon liittyvän stressin välityksellä. Tutkielmassa selvitettiin avioliittohistorian ja tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuden välistä yhteyttä Suomessa vuosina 1992-2007. Kuoleisuseurantaa edelsi sivilisätytietojejen seuraaminen vuodesta 1970 alkaen. Edelleen tutkittiin sitä, onko yhteys spesifi nimenomaan näille kuolemansyille, vai esiintyykö yhteyttä myös muihin kuolemansyihin. Toisena tavoitteena oli selvittää, missä määrin koulutus, työ, tulot ja vanhemmuus selittävät kyseistä yhteyttä. Kolmantena tavoitteena oli selvittää, miten ikä vaikuttaa avioliittohistoriaan ja tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuden väliseen yhteyteen. Tutkielmassa hyödynnettiin elinaikamallia, tarkemmin ottaen Coxin regressioanalyysiä. Coxin regressiomallin avulla tutkittiin kuinka kauan eri avioliittohistoriaryhmiin kuuluvat tutkittavat olivat riskissä kokea tapaturma- tai väkivaltakuoleman. Riskiajan perusteella tutkittavat voitiin järjestää suhteellisen kuolemanriskin perusteella pienimmästä suurimpaan. Tutkielman tulokset viittaisivat vahvasti siihen, että avioliittohistorialla on yhteys erityisesti tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuteen. Kuolleisuuseroja havaittiin myös muissa kuolemansyissä, mutta erot jäivät huomattavasti pienemmäksi kuin tapaturma- ja väkivaltakuolemissa. Työssäkäynti, tulot ja vanhemmus selittivät yhteyttä jonkin verran, erityisesti miehillä. Koulutuksen vaikutus yhteyteen oli vähäinen. Sekä naisilla että miehillä. Nuorempi ikä suojasi tapaturma- tai väkivaltakuolemalta päosin enemmän kuin vanhempi. Tutkielman tulokset tukivat elämänkaariteoriaa, jonka mukaan elämän aikana koetut tapahtumat vaikuttavat nykyhetken ohella ihmisen terveyteen ja tätä kautta kuolleisuuteen.

Siviilisäätyryhmien välillä todettujen terveyserojen muodostumiselle on ehdotettu kahta eri mekanismia: valikoituminen ja kausaatio. Valikoitumisteoria esittää, että terveyserot ryhmien välillä syntyvät terveempien henkilöiden paremmista edellytyksistä muodostaa parisuhteita, kun puolestaan kausaatioteoriassa erot syntyvät parisuhteen terveyttä edistävistä vaikutuksista. Nämä mekanismit eivät ole toisiaan pois sulkevia, ja molemmille teorioille on löytynyt tutkimusnäyttöä. Toistaiseksi parisuhteen ja terveyden välisen yhteyden kausaatioteoria on kuitenkin saanut näistä selitysmalleista enemmän tukea. Tämä tutkimus keskittyy mielenterveysongelmien esiintyvyyksiin 18–38-vuotiailla suomalaisilla nuorilla aikuisilla vuosina 1995–2003. Esiintyvyyksien ajalliset muutokset suhteutetaan parisuhteiden muodostamisajankohtiin: sekä aikaan ennen suhdetta että aikaan suhteen muodostamisen jälkeen. Parisuhdemuodoista käsitellään sekä avioliitot että yhteistaloudet. Tutkimusaineisto perustuu Tilastokeskuksen kokoamiin kansallisiin rekistereihin, ja aineistorajauksien jälkeen se käsittää 158 952 (avioitumisseuranta) ja 116 496 (yhteistalousseuranta) henkilöä. Aineisto on muodoltaan pitkittäisaineisto, jossa on havaintoja samoista tutkimushenkilöistä eri ajankohdissa. Mielenterveysongelmien esiintyvyyden mittarina toimivat mielenterveyslääkkeiden ostotapahtumat. Analyysissa käytetään GEE-regressiomenetelmää, jonka avulla voidaan huomioida toistuvat ja keskenään korreloivat vastetapahtumat. Analyysit osoittivat avioituvien poikkeavan naimattomina pysyvistä matalammalla mielenterveysoireiden esiintyvyydessä sekä ajassa ennen avioliittoa että liiton solmimisen jälkeen. Alle kolmessa vuodessa eroon päättyvissä avioliitoissa eroavat eivät eroa naimattomina pysyvistä ajassa ennen avioliittoaan, ja varsinkin avioliitossa tai sen jälkeisessä ajassa heidän oirehtimisensa on naimattomina pysyvien yleiseen oirehtimiseen verrattuna korkeampaa. Naiset, joiden talouden lapsilukumäärä nousee aikavälillä vuosi ennen tai jälkeen avioitumisen, ovat muihin avioituviin nähden vähemmän oirehtivia. Miehillä vastaavaa jakoa ei esiinny. Miehistä alle 25-vuotiaana avioituvilla havaittiin muita avioituvia miehiä enemmän mielenterveysongelmia, mutta naisten kohdalla avioitumisikä ei osoittanut minkään ikäryhmän olevan muita oirehtivampi. Yhteistalouksiin muuttavilla miehillä oirehtimisen esiintyvyys ennen muuttoa oli muuttoa tekemättömiin verrattuna matalampaa ennen yhteistaloutta. Yhteistalouksiin muuttavilla naisilla mielenterveysongelmat olivat alkutilanteessa myös vähäisempiä kuin toisilla naisilla, mutta ero näiden ryhmien välillä oli pienempi kuin miehillä. Niillä yhteistalouksiin muuttavilla, jotka erosivat kolmen vuoden sisällä, havaittiin mielenterveysongelmia suunnilleen yhtä paljon kuin parisuhteissa asumattomilla. Niillä henkilöillä, joiden yhteistalouksissa lapsiluku kasvoi vähän ennen tai pian muuton jälkeen, ei havaittu eroja oirehtimisessa muihin yhteen muuttaviin nähden. Koska molemmissa asetelmissa mielenterveyden ongelmat olivat vertailuryhmään nähden vähäisempiä jo ennen parisuhteen vakinaistamista, tukevat tulokset valikoitumishypoteesia. Siviilisääty- ja asumismuotoryhmien väliset terveyserot näkyvät aineistossa siten eroina, jotka ovat olleet olemassa jo ennen parisuhteen alkua. Toisaalta parisuhteen ei voida tulosten perusteella olevan mielenterveyttä heikentävä tai erityisellä tavalla edistävä, vaan se ylläpitää aiempia terveyseroja myös suhteen jatkuessa. Pitkäaikaisia kausaatiovaikutuksia tutkimuksen lyhyt seuranta-aikaväli ei voi selvittää. Kun aineistosta huomioidaan vain yli kolme vuotta kestäneet avioliitot ja yhteistaloudet, on valikoitumisvaikutus entistäkin voimakkaampi. Tämän tutkimuksen etuina aiempaan tutkimukseen nähden ovat useita mittausajankohtia sisältävä seuranta-asetelma sekä aiempaa suurempi aineistomäärä. Aineisto mahdollistaa parisuhteen muodostavien henkilöiden jaottelun useiden elämäntilanne ja -tapahtumamuuttujien suhteen, minkä vuoksi esimerkiksi nopeasti eroavat henkilöt voitiin huomioida tulosten tulkinnoissa.

Tämän tutkimuksen kohteena on vuoden 1971 seksuaalirikoslainsäädännön uudistuksen yhteydessä käyty keskustelu avioliitossa tapahtuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Vuosina 1966–1970 Suomessa oli käynnissä seksuaalirikoslainsäädännön uudistamistyö, jossa seksuaalirikoksia koskevat lait päivitettiin ja koottiin saman rikoslain luvun alle siirtämällä rikoslain 25 luvun pykälät 4–6 osaksi rikoslain lukua 20, jonka alle muut seksuaalirikokset oli jo aikaisemmin koottu. Seksuaalirikoslainsäädännön uudistuksen yhteydessä keskusteltiin avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisoimisesta, mutta lopulta eduskunta päätti kapealla äänten erolla teon rikoslain ulkopuolelle jättämisestä. Tutkimuksessa huomion kohteena on avioliitossa tapahtuva seksuaalinen väkivalta ja siihen kohdistuvat asenteet, normit, uskomukset ja käsitykset. Tutkimuksen aineiston muodostavatkin tästä lainsäädäntöprosessista kertovat asiakirjat: seksuaalirikoskomitean asiakirjat 1966–1967, seksuaalirikoskomitean valmis mietintö ja siihen sisältynyt eriävä mielipide, hallituksen esitykset uudeksi seksuaalirikoslaiksi, asiaan kantaa ottaneen suuren valiokunnan ja lakikomitean mietintö sekä jälkimmäiseen jätetyt vastalauseet, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat, joissa seksuaalirikoslainsäädännön uudistamista puidaan, sekä korkeimman oikeuden hallituksen vuoden 1969 lakiesityksestä antama lausunto. Gradun tutkimusmenetelmänä toimii diskurssianalyysi, joka voidaan ymmärtää väljänä teoreettisena viitekehyksenä, jolla tutkimusta lähestytään. Diskurssianalyysissä kielen ei ajatella heijastavan suoraan todellisuutta, vaan kielenkäytön avulla sosiaalista todellisuutta konstruoidaan eli merkityksellistetään. Diskurssien ilmentämät asenteet, merkitykset, uskomukset ja käsitykset seksuaalisesta väkivallasta kertovat siis paitsi siitä todellisuudesta, joka vaikuttaa seksuaalisen väkivallan syntymiseen, myös uusintavat niitä puhetapoja, jotka myös osaltaan mahdollistavat seksuaalisen väkivallan jatkumisen. Avioliitossa tapahtuvan seksuaalisen väkivallan kriminalisoinnin vastustajat vetosivat kriminalisoinnista seuraaviin todistusvaikeuksiin, väärinkäytöksien mahdollisuuksiin, mahdollisuuteen viedä avioliitossa tapahtuva seksuaalinen väkivalta eteenpäin pahoinpitelynä tai pakottamisena, kriminalisoinnin haitalliseen vaikutukseen perhe-elämään ja avioliittoon sekä siihen, että avioliitossa tapahtuvan seksuaalisen väkivallan marginaalisuuteen ilmiönä. Lisäksi tärkeäksi esteeksi kriminalisoinnin tiellä muodostui kriminalisoinnin vastustajien mielestä se, että avioliitossa tapahtuva seksuaalinen väkivalta ei ollut siveellisyysrikos. Kriminalisoinnin kannattajat puolestaan vetosivat lainsäädännön periaatteelliseen tärkeyteen vaimojen suojelijana, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja ihmisoikeuksiin. Moni kriminalisoinnin kannattajista allekirjoitti myös kriminalisoinnin vastustajien näkemyksen todistusvaikeuksista, mutta ei pitänyt sitä tarpeeksi hyvänä syynä avioliitossa tapahtuvan seksuaalisen väkivallan kriminalisoimatta jättämiseen. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on se, että vuoden 1971 seksuaalirikoslainsäädännön uudistuksen aikaan seksuaalinen väkivalta nähtiin vielä vahvasti tuomittavana teon siveellisen loukkaavuuden vuoksi eikä niinkään sen takia, että teko loukkasi seksuaalista itsemääräämisoikeutta.