Browsing by Subject "avohuolto"

Tutkielma on käytäntötutkimus äiteihin kohdistuvasta perhesuhdeväkivallasta ja sen kohtaamisesta lastensuojelun avohuollon sosiaalityössä. Tutkielman taustalla on huoli perhesuhdeväkivallan yleisyydestä Suomessa ja ilmiön kärjistymisestä traagisten perhesurmien myötä. Pragmatistiseen tiedontuotantoon pohjaavassa käytäntötutkimuksessa lähtökohtana on esioletus lastensuojelutyöntekijöiden asiantuntijuudesta perhesuhdeväkivallan suhteen perheiden kanssa tekemänsä käytännön työn vuoksi ja heidän kyvystään tuottaa tietoa tämän työkokemuksensa johdosta. Tutkielman tavoite on lisätä lastensuojelutyöntekijöiden kokemusasiantuntijuuden avulla ymmärrystä perhesuhdeväkivallasta ja sen sekä lastensuojelun avohuollon työntekijöiden perustehtävän välisestä suhteesta, vaikuttavista työkäytännöistä, resursseista ja työskentelyn kehittämistarpeista. Lisäksi tutkielmassa ollaan teorialähtöisemmin kiinnostuneita työntekijöiden perhesuhdeväkivaltaa koskevista diskursiivisista valinnoista sekä työntekijöiden näkemyksistä äitien perhesuhteissaan vahingoittumisen vaikutuksesta lastensuojelun avohuollon työskentelyyn. Tutkielmassa esitellään perhesuhdeväkivallasta tehtyjä tutkimuksia ja pohditaan siihen liittyvien käsitemäärittelyjen merkitystä. Tutkimuskysymyksiä lähestytään aineistolähtöisesti peilaten niitä uusimpaan tutkimukseen. Tutkielman taustalla oleva teoreettinen viitekehys on feministinen. Feministisessä teoriassa erityishuomio kiinnittyy epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Suomalainen perheväkivaltatutkimus on liittynyt vasta 1990-luvulla muuhun länsimaalaiseen feministiseen tutkimusperinteeseen, koska sitä ennen tasa-arvoistavat perheväkivallan diskurssit hallitsivat suomalaista perheväkivaltakeskustelua ja -työtä pyrkien sukupuolierojen neutralisoimiseen (Keskinen 2005). Marianne Notko on väitöstutkimuksessaan (2011) avannut uutta näkökulmaa perheväkivaltatutkimukseen kirjoittaessaan perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja niiden relationaalisuuden vaikutuksesta väkivaltaisissa suhteissa pysymiseen. Tässä yhteydessä keskeisinä käsitteinä ovat naisten vahingoittuminen, naisten vastuun ja hoivan positioon lukkiutuminen ja näiden tekijöiden vaikutus perhe- ja parisuhdeväkivallan kehään jäämiseen. Tutkielmassa on haastateltu lastensuojelun avohuollon sosiaalityön toimipisteen sosiaalityöntekijöitä ja sosiaaliohjaajia. Työntekijät on haastateltu ammattiryhmittäin kahdessa eri fokusryhmässä, koska tavoitteena oli kerätä vertailutietoa eri ammattiryhmien näkemyksistä tutkimusaiheesta. Aineistonkeruumetodina fokusryhmähaastattelut liittyivät käytäntötutkimuksen luonteen mukaiseen tiedontuotantoon, jossa haastatellut työntekijät tuottivat keskusteluissa uutta tietoa perhesuhdeväkivallasta ja sen parissa tehtävästä työstä. Tutkimusaineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusaineiston analyysin myötä aineistosta nousi neljä sitä kuvaavaa teemaa, jotka olivat 1) perhesuhdeväkivallan ja oman perustehtävän välinen suhde, 2) vaikuttavat työkäytännöt, 3) resurssit ja 4) työn kehittämistarpeet. Näiden aineistoa kuvaavien teemojen avulla vertailtiin haastatteluteemojen esiintymistä aineistossa, tehtiin yleistyksiä ja rakennettiin abstraktimpaa käsitteellistä näkemystä äiteihin kohdistuvasta perhesuhdeväkivallasta ja siihen liittyvistä työkäytännöistä sekä vaikuttavan työn edellytyksistä lastensuojelun avohuollossa. Tutkielman tulosten mukaan sekä sosiaalityöntekijät että sosiaaliohjaajat olivat työssään havainneet väkivallan sukupuolittuneen luonteen ja tunnistaneet perhesuhdeväkivallan pitkään jatkuessaan vahingoittavan äitien kykyä suojata itseään ja lapsiaan. Sosiaalityöntekijät kokivat perustehtäväänsä kuuluvan velvoitteen yhteiskunnallisen vaikuttamisesta ja verkostotyöstä, kun taas sosiaaliohjaajat ymmärsivät perustyönsä konkreettisempana asiakastyönä. Sosiaalityöntekijät olivat sosiaaliohjaajia useammin joutuneet päätösoikeutensa vuoksi isien uhkailun kohteeksi. Kaikki työntekijät olivat kokeneet työn usein turhauttavana muutosprosessien hitauden vuoksi. Molemmat ammattiryhmät näkivät perustehtävänsä näkökulmasta kriisitilanteissa sovellettavalla intensiivisellä työotteella olevan parhaiten mahdollista päästä vaikuttavuuteen omassa työssä. Työntekijät toivoivat henkilöstöresurssien lisäksi lapsilähtöisten työmuotojen kehittämistä ja lisää koulutusta perhesuhdeväkivallan kohtaamiseen. Muuten työntekijät eivät uskoneet juurikaan pystyvänsä nykyisillä resursseilla lisäämään perhesuhdeväkivaltatyön vaikuttavuutta. Työntekijät näkivät syynä tähän olevan etenkin peruspalveluiden rakenteelliset puutteet ja ongelmat viranomais- ja asiantuntijayhteistyössä. Molemmat ammattiryhmät olivatkin alimitoitettujen peruspalveluiden ja resurssien vuoksi kokeneet lastensuojelua kohtaan esitetyt ongelmien ratkaisuvaatimukset kohtuuttomiksi.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lastensuojelun avohuollon nopean puuttumisen perhetyön eli Nopsa-työn asiakkaiksi ohjautuneiden 12–17-vuotiaiden nuorten ja heidän perheidensä taustatietoja, elämäntilannetta ja lastensuojelun asiakkuutta ennen perhetyön asiakkaaksi ohjautumista, perhetyön aikana sekä perhetyön asiakkuuden jälkeen. Tutkielman taustalla on lastensuojelun asiakasmäärien lisääntyminen sekä erityisesti nuoruusikäisiin kohdistuneiden kodin ulkopuolisten sijoitusten määrän kasvu 2000-luvulla. Tutkielma kuvaa erästä lastensuojelun avohuollon intensiivityön muotoa. Lastensuojelun avohuollon intensiivityöhön ohjautuu nuori, jonka tilanteessa esillä on huostaanoton ja kodin ulkopuolisen sijoituksen mahdollisuus. Tutkielman teoreettisen taustan muodostaa nuoruuteen, lastensuojeluun sekä perhetyön tarkoituksiin ja työmuotoihin liittyvät tutkimukset. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ensinnäkin, millaisia taustatekijöitä nopean puuttumisen työskentelyn piiriin ohjautuneiden nuorten elämässä oli. Toiseksi tavoitteena oli selvittää, millaisia yhteneväisiä taustatekijöitä nopean puuttumisen työskentelyn piiriin ohjautuneiden nuorten elämäntilanteissa oli. Kolmanneksi tavoitteena oli saada käsitys siitä, millainen nuorten tilanne lastensuojelun asiakkaana on nopean puuttumisen työskentelyn aikana, työskentelyn päättyessä ja seuranta-ajan jälkeen. Tutkimus on luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimuksen aineistona on Helsingin kaupungin Nopsa-työssä kertynyt tilastoaineisto, joka sisältää asiakkaista kootut tilastot vuodesta 2008 vuoteen 2013 asti. Tilastoaineisto käsittää yhteensä 399 12–17-vuotiaan nuoren taustatekijöitä, elämäntilannetta ja asiakkuutta kuvaavat tiedot. Tutkimuksessa tutkimuskysymyksiin vastataan sekä koko aineiston osalta ensimmäistä tutkimuskysymystä koskien että valitun otoksen osalta kaikkia tutkimuskysymyksiä koskien. Valittu otos sisälsi vuonna 2012 ja 2013 Nopsa-työhön ohjautuneet nuoret, joita oli yhteensä 169 nuorta. Tilastoaineistoa tarkasteltiin pääosin frekvenssitaulukoiden ja ristiintaulukointien avulla. Tutkimuksen keskeinen tulos oli se, että nuoret ohjautuvat Nopsa-työn asiakkaiksi moninaisissa elämäntilanteissa. Nopsa-työhön ohjautuneiden nuorten tyypillisin ikä oli 15-vuoden ikä. Perhetaustaa usein kuvasti yksinhuoltajavanhemman kanssa eläminen, viidesosa nuorista asui ydinperheessä. Nuoren perheessä oli useimmiten yksi tai kaksi lasta. Nuoren vanhempi tai vanhemmat olivat pääosin työelämässä, työttömänä oli hieman yli joka kymmenennen nuoren vanhempi. Nuoren lastensuojelun asiakkuus oli yli puolella kestänyt vuoden tai vuotta lyhyemmän ajan. Hyvin pitkiä lastensuojelun asiakkuuksia ei nuorilla tässä aineistossa juuri tullut esille. Nuorista puolet oli yleisopetuksen piirissä, koulutilanteissa esiintyi myös erilaisia erityisopetuksen ja jatko-opintojen polkuja. Suurin osa nuorista kuului suomalaiseen valtaväestöön. Sosiaalityöntekijällä oli useimmiten useita huolia liittyen nuoren omaan käyttäytymiseen sekä vanhemmuuteen tai perhetilanteeseen. Nopsa-työ sisälsi perheen ja nuoren kanssa yhdessä muodostetut työn tavoitteet ja useita kontakteja nuoreen ja perheeseen. Nopsa-työn jälkeen nuorista noin puolella lastensuojelun asiakkuus jatkui ilman erityisiä jatkotoimia tai -tukea. Noin joka viidennes nuori sai jatkossa lastensuojelun avohuollon tukitoimia. Lähes joka viides päätyi sijaishuollon tukitoimien pariin. Puolen vuoden kuluttua Nopsa-työstä 26 nuoren asiakkuus (n=169) lastensuojelussa oli loppunut. Lastensuojelun asiakkuudessa ilman jatkotoimia oli 40,4 prosenttia nuorista. Lastensuojelun avohuollon tukitoimia sai joka viides nuori, hieman yli joka viides oli lastensuojelun sijaishuollon tukitoimien piirissä. Sijaishuollossa olevien määrä oli noussut, mutta huomattavasti enemmän oli lisääntynyt asiakkuutensa päättäneiden sekä ilman jatkotoimia olevien nuorten määrä. Tutkimuksen tulokset olivat luonteeltaan asiakkuuksia ja työn tilastolukuja kuvailevia. Asiakkaiden tilanteita kuvailevan tutkimuksen lisäksi lastensuojelun tutkimusta on tulevaisuudessa paikallaan jatkaa lastensuojelun asiakkuuksien muodon ja tukitoimien pitkäaikaisseurannan sekä asiakkaiden omien kokemuksien tavoittamisen parissa.