Browsing by Subject "geopolitiikka"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2024)Kiihkeimmän imperialismin aikakaudella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa jäsentynyt geopoliittinen ajattelu on kokenut ylösnousemuksen kansainvälisen politiikan kentällä. Kaksi Euraasian mantereella sijaitsevaa suurvaltaa, Venäjä ja Kiina, koettelevat valtapyrkimyksillään Yhdysvallat-johtoista kansainvälistä järjestystä. Venäjä käy täysimittaista valloitussotaa Ukrainassa, ja Kiina kasvattaa sotilaallista voimaansa niin Taiwanin liepeillä kuin kaukanakin. Samalla taloudellinen keskinäisriippuvuus tekee Punaisenmeren kaltaisista meriliikenteen solmukohdista entistä houkuttelevampia kohteita myös perinteisten maavaltojen sotilaalliselle laivastotoiminnalle. Geopoliittisen vallan tavoittelu on jo vuosituhansien ajan jaettu maa- ja merivaltaan. Tämä tutkielma tarkastelee, missä määrin imperialistisen geopolitiikan käsitykset maa- ja merivallasta välittyvät Venäjän ja Kiinan laivastotoiminnassa Punaisellamerellä. Tutkielman hypoteeseja ovat, että molemmat valtiot pyrkivät olemassa olevien valtasuhteiden syrjäyttämiseen Punaisellamerellä, että kummankin valtion laivastotoiminnasta välittyy maavallan toimintalogiikka, ja että Kiinasta poiketen Venäjän laivastotoiminnassa ilmenee piirteitä, jotka eivät vastaa valtion julkisesti ilmoittamia selityksiä alueelliselle aktiivisuudelle. Sisältöanalyysin aineistona toimivat raportit ja uutisartikkelit. Geopolitiikan ja imperialismin välinen yhteys juontuu noin 1500-luvulla alkaneesta globaalista taloudellisesta integraatiosta, jonka saatossa eurooppalaiset perustelivat maantieteellisellä asemallaan ja sivilisaatiollisella kehityksellään muiden alueiden toiseuttamista ja hallitsemista. Geopolitiikan imperialistinen teoriakehys muotoutui lopulta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin läntiset geopoliitikot perustelivat imperialistisia ajatuksiaan itäisten uhkien patoamisella. Tutkielma tarkastelee, voiko Venäjän ja Kiinan tulkita kääntäneen ajattelun päälaelleen, ja hahmottavan vuorostaan läntisiä uhkia samoin teoreettisin perustein. Tutkimustuloksena on, että imperialistinen geopolitiikka välittyy Venäjän kohdalla kohtalaisesti, ja Kiinan kohdalla vahvasti. Hypoteesit pitävät paikkansa osittain. Vain Kiinan laivastotoiminnasta välittyy sekä halu että kyky vakiintuneiden merivaltojen haastamiseen Punaisellamerellä. Toisaalta vain Venäjän asemoitumisesta välittyy selkeästi maavallan logiikka, sillä Kiina on mukautumassa maavallasta merivallaksi. Kolmatta hypoteesia vastoin nimenomaan Kiinan laivastotoiminta on huomattavasti kunnianhimoisempaa kuin valtio itse myöntää siinä missä Venäjän laivastotoiminta ei todellisuudessa yllä virallisten doktriinien asettamalle tavoitetasolle. Suurvaltakilpailun kiristyessä maa- ja merivaltojen voi ennakoida jatkavan historiallista vastakkainasetteluaan niin kauan kuin Punaisenmeren kaltaisissa solmukohdissa sijaitsee suurvaltapoliittisesti tyhjiä tiloja.
-
(2013)Energia on maailmantalouden elintärkeä käyttövoima ja öljy on yksi tärkeimmistä energianlähteistämme. Öljy on uusiutumaton luonnonvara, jonka jatkuva hupeneminen on kiistaton tosiasia. Silti yhteiskuntamme on siitä täysin riippuvainen. Tämä tekee öljystä merkittävän strategisen luonnonvaran, ja öljyesiintymät tarjoavatkin merkittävän energia- ja geopoliittisen edun niille valtioille, joilla öljyvaroja on. Brasilia ei perinteisesti ole kuulunut maailman suurimpien öljyntuottajamaiden joukkoon. Maan rannikolta löydettiin kuitenkin erittäin suuria öljyesiintymiä vuonna 2006, ja noiden öljylöytöjen kaupallisessa hyödyntämisessä on nyt päästy alkuun. Pyrin tutkielmassani selvittämään, näkyykö öljylöytöjen vaikutus Brasilian harjoittamassa ulkopolitiikassa ja maan kansainvälisessä asemassa. Brasilian aiemmin toteuttama ulkopoliittinen linja on ollut hyvin maltillista ja konsensus-hakuista. Realistiseen ja geopoliittiseen teoriaan perustuen muodostan tutkielmassani hypoteesin, jonka mukaan Brasilian ulkopolitiikka on muuttunut öljylöytöjen myötä. Öljyn tuoman vaurauden ja vaikutusvallan myötä Brasilia uskaltaa hypoteesini mukaan ajaa omia intressejään aiempaa aggressiivisemmin. Hypoteesin todenperäisyyttä arvioidakseni olen kerännyt aineiston, joka indikoi Brasilian viime vuosina harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Aineisto koostuu Brasiliassa ja muissa maissa julkaistuista, tutkielmani aihepiiriä käsittelevistä lehtiartikkeleista ja tieteellisistä analyyseistä. Lisäksi aineistossa on muutamia johtavien brasilialaispoliitikkojen puheita ja haastatteluita, kehittyvien talousmahtien eli BRICS-maiden välisen kokouksen loppulauselma sekä Brasilian virallinen energiastrategia. Olen analysoinut aineistoa kvalitatiivisen tutkimusmenetelmän keinoin ja poiminut teemoittelun kautta aineistosta hypoteesin kannalta oleellista tietoa. Aineiston perusteella totesin, että Brasilian kansainvälisessä asemassa on tapahtunut myönteistä kasvua. Myös Brasilian ulkopolitiikasta oli löydettävissä viitteitä muutoksesta; se ei ole enää yhtä maltillista ja rauhanomaista kuin aiemmin. Päätelmää siitä, että nämä muutokset johtuisivat nimenomaan 2000-luvulla tehdyistä öljylöydöistä, ei kuitenkaan voinut tehdä. Muutokset juonsivat juurensa enemmän ulkopolitiikkaa johtaneiden presidenttien henkilö-kohtaisiin ominaisuuksiin ja toimintatapoihin kuin strategisten luonnonvarojen tuomaan valtaan tai taloudelliseen riippumattomuuteen.
-
(2024)Sirusäädös on Euroopan unionin heinäkuussa 2023 hyväksymä asetus, jonka keskeisimpänä tavoitteena on nostaa unionin markkinaosuus globaalissa puolijohde- eli sirutuotannossa nykyisestä kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Säädöksen tavoitteena on Euroopan unionin haavoittuvuuksien ja riippuvaisuuksien vähentäminen globaaleissa sirutuotantoketjuissa, eli toisin sanoen unionin sirutuotannon omavaraisuuden vahvistaminen. Sirusäädös on Euroopan unionin vastaus kiihtyvään geopoliittiseen kilpailuun siruteollisuudessa, joka on korostunut 2020-luvun peräkkäisten kriisien sekä erityisesti siruteollisuudelle keskeisen Taiwanin alueellisen konfliktin myötä. Sirusäädös on myös osa Euroopan unionin laajempia strategisen autonomisuuden pyrkimyksiä teknologiakilpailussa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Euroopan komissio on turvallistanut sirukilpailua. Tutkielman tavoite on selvittää, millaisia turvallistamistekoja Euroopan komission sirusäädöksestä sekä siihen liittyvistä komission julkisista puheenvuoroista on löydettävissä. Tutkielma pyrkii kontribuoimaan laajemmin Euroopan unionin strategisen autonomian ja muuttuvan ulkopoliittisen roolin tutkimukseen konstruktivistisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan, miten Euroopan komissio turvallistaa eli muodostaa turvallisuuskysymyksiä Euroopan unionin sirupolitiikassa. Tutkielmassa hyödynnetään Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian mukaista turvallisuussektorijakoa, jonka kautta analysoidaan Euroopan komission puheenvuoroista turvallistamistekoja. Kööpenhaminan koulukunnan esittämät turvallisuussektorit ovat sotilaallinen, poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja ympäristön sektori, jotka toimivat analyyttisinä linsseinä turvallistamisen sektorikohtaiselle logiikalle. Aineistosta etsitään turvallistamiselle tyypillisiä uhkakuvia sektorikohtaisesti sekä komission ehdottamia poikkeustoimia uhkiin vastaamiseksi. Analyysin tuloksena on, että turvallistamistekoja löytyy kaikilta turvallisuussektoreilta. Sektoreilla geopoliittiset riippuvuudet nähdään erittäin merkittävänä uhkana tulevaisuudessa, jotka voivat uhata koko Euroopan unionin tulevaisuutta. Euroopan unionin sirusäädös on tiiviisti sidoksissa Euroopan unionin laajempiin pyrkimyksiin vahvistaa sen strategista autonomisuutta teknologiakilpailussa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että sirukilpailu on komission toimesta laajasti turvallistettu kaikilla sektoreilla. Komissio perustelee esitettyjä poikkeustoimia turvallisuusuhkiin vastaamisen kiireydellä. Euroopan komissio pyrkii turvallistamistoimien kautta perustelemaan riippuvaisuuksien vähentämisen kriittistä merkitystä Euroopan unionin asemalle globaalissa sirukilpailussa.
-
(2017)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen intressejä ja niiden kehitystä arktisella alueella geopoliittisesta näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on tutkia, millaisia intressejä Yhdysvalloilla on arktisella alueella ja kuinka Yhdysvaltojen arktisen alueen geopolitiikka on kehittynyt vuosien 2009–2017 välillä. Vaikka arktisen alueen merkitystä on tutkittu runsaasti esimerkiksi ympäristön, ilmastonmuutoksen ja energiaresurssien näkökulmasta, on sen geopolitiikan tarkastelu yksittäisen valtion näkökulmasta jäänyt taka-alalle erityisesti kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Tutkielman tutkimuskysymykset kysyvät mitkä ovat Yhdysvaltojen intressit arktisella alueella ja miten Yhdysvaltojen arktisen alueen geopolitiikka on kehittynyt Barack Obaman presidenttikausilla 2009–2017. Tutkimuksen kohteena ovat Yhdysvaltojen vuosien 2009–2017 välillä julkaisemat arktiset strategiat, joita analysoidaan tässä tutkielmassa geopolitiikan käsitteen avulla. Tutkimuksessa analysoidaan, mitkä ovat Yhdysvaltojen geopoliittiset intressit arktisella alueella ja miten Yhdysvaltojen geopolitiikka on kehittynyt Arktiksella Barack Obaman presidenttikausien aikana. Aineistoa tarkastellaan teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla, jonka pohjana toimii niin sanottu uusi geopolitiikka, jolla tarkoitetaan poliittisten, sotilaallisten ja taloudellisten intressien analysointia maantieteellisessä tilassa, ja joka korostaa taloudellisen vaikuttamisen keinoja sotilaallisen voimankäytön sijaan. Obaman hallinnon keskeisimpiä intressejä arktisella alueella olivat analyysin perusteella ilmastonmuutoksen torjuminen, vapaan merenkulun ja ilmatilan käytön turvaaminen, vastuullinen ja kestävä arktisen alueen kehittäminen, Yhdysvaltojen taloudellinen kehitys, turvallisuusintressien edistäminen, alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittaminen sekä Arktisen neuvoston toimintaan perustuvan kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen. Obaman hallinnon arktiset strategiat ovat intresseiltään samankaltaisia, mutta niiden välillä on selkeitä painotuseroja. Keskeisin ero intressien painottamisessa koski taloudellisia ja poliittisia intressejä, jotka korostuivat etenkin Yhdysvaltojen laivaston strategiassa sekä kansallisessa arktisessa strategiassa. Poliittiset intressit korostuivat voimakkaasti myös Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden painotuksissa. Vertailukohteena tutkielmassa oleva George W. Bushin aikainen arktinen strategia sen sijaan painottaa Obaman hallinnon strategioista poiketen alueen sotilaallisia intressejä. Analyysin perusteella Arktis on Obaman presidenttikausilla noussut geopoliittisesti merkittäväksi alueeksi, jolla Yhdysvalloilla on niin poliittisia, sotilaallisia kuin taloudellisiakin intressejä. Yhdysvaltojen arktiset strategiat korostavat maan identiteettiä ja velvollisuuksia arktisena valtiona ja sen toimintaa alueen hyväksi. Obaman presidenttikauden päättyessä Yhdysvaltojen intressien painopiste on siirtynyt sotilaallisista intresseistä poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin ja Yhdysvaltojen toiminta arktisella alueella noudattaa uuden geopolitiikan määritelmää, jossa valtion maantieteellinen sijainti vaikuttaa sen taloudellisiin, poliittisiin ja sotilaallisiin intresseihin alueella.
Now showing items 1-4 of 4