Browsing by Subject "graffitit"

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Työn tavoite, tutkimuskohde ja tutkimuksen tarkoitus: Tapaustutkimuksen tavoitteena on selvittää Suvilahden ja Kalasataman alueella toimivien graffitiaitojen ja niiden käyttäjien välistä suhdetta. Tapaustutkimuksessa tarkastellaan etnografisella kyselyaineistolla Suvilahden ja Kalastaman luvallisia graffitiaitoja, niiden käyttöä ja käyttäjiä. Graffitiaitoja sekä niiden käyttöä ja käyttäjiä ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty, joten aiheen tarkastelulle on ollut tarvetta. Tarkastelun teoreettisena keskustelukäsitteenä sovelletaan 'paikan habitusta', joka nivoo yhteen näkemyksiä graffitikulttuurista ja julkisen tilan käytöstä. Työn tausta ja lähtökohdat: Tyypillisesti graffitiharrastajien parissa on tehty pienryhmätutkimusta haastattelemalla tai töiden visuaalisia kartoituksia. Nykyisten luvallisten graffitiaitojen olemassaolon aikana on ollut ensimmäistä kertaa mahdollista tarkastella etnografisen kyselytutkimuksen muodossa paikkaan sidottua graffitiharrastajuutta laajemmasta perspektiivistä, ja näin tuottaa graffiti-ilmiöstä uutta tietoa. Nykytilanteessa luvallisten graffitiaitojen mahdollisuutta ja sijaintia ovat ohjanneet viimeaikaiset kaupunkipolitiikassa tapahtuneet muutokset ja luvallisten graffitiaitojen sijoittamispaikan välitilaperiaate. Edellisen osalta keskeistä on ollut se, että luvallinen graffiti on ollut mahdollista nähdä osana kaupunkikulttuuria ja jälkimmäisen osalta se, että paikan välitilanperiaate on perustunut uuden kaupunginosan suunnittelun ja valmistumisen väliseen rakentamisaikaan. Aineisto ja metodi: Suvilahden ja Kalasataman luvallisten graffitiaitojen, niiden käytön ja käyttäjien tutkiminen on edellyttänyt kenttätyötä, muuten tutkimusaiheesta ei olisi ollut mahdollista tavoittaa uutta tietoa. Aineistoa on kerätty määrällisessä ja laadullisessa muodossa. Keskeiset menetelmät ovat olleet etnografinen kysely, haastattelut ja avoimet keskustelut sekä visuaalinen etnografia. Etnografisen kyselyn tarkoituksena on tavoittaa kohdistettua informaatiota tietystä paikallisesta alueesta tai tilanteesta ja sitä asuttavasta yhteisöstä. Lisäksi keskusteluilla ja haastatteluilla on mahdollisuus tavoittaa kyselyä täydentävää tietoa, jota muutoin ei ole saatavissa. Tapauksen yhteydessä on täytetty 186 kyselylomaketta, tuotettu kahdeksan haastattelua ja lukuisa määrä muita keskustelumuistiinpanoja. Lisäksi visuaalisen etnografian keinon on kameralla taltioitu alueen paikkoja, sosiaalisia tilanteita ja erilaisten toimintojen lopputuloksia sekä kartta-aineistolla on paikannettu keskeisten paikkojen sijainteja. Keskeiset tulokset: Graffitiharrastajien ikäjakauma yltää päiväkoti-ikäisistä lapsista aina keski-ikäisiin miehiin ja eläkeiässä oleviin naisiin. Harrastajien keski-ikä on hieman alle 30 vuotta. Käyttäjien harrastusajan perusteella graffitiaidoilla on havaittavissa kattava läpileikkaus Helsingin graffitihistoriaan aina vuodesta 1984 lähtien. Harrastusajan keskiarvo 12 vuotta. Aitojen käyttäjistä noin 95 % on miehiä ja käyttäjistä noin 75 % asuu Helsingissä. Pääsääntöisen toiminnan mukaan reilu 80 % harrastajista käy palkkatyössä, opiskelee tai toimii yrittäjinä. Keskeisinä maalaamisen motiiveina näyttäytyi harrastaminen, vapaa-aika, ystävät ja paikan tunnelma. Keskimäärin alueella maalataan kerran tai kaksi kuukaudessa. Valtaosa maalaamisesta keskittyy lämpimiin vuodenaikoihin niin arki- kuin viikonloppuaikoina. Harrastajista noin 40 % maalaa ympäri vuoden. Tyypillisesti yhden maalauksen toteuttamiseen käytetään aikaa kahdesta kuuteen tuntia. Graffitiharrastaminen on hyvin sosiaalinen toiminnan muoto: valtaosa maalaa ystäviensä kanssa ja reilu 70 % on saanut aitoja käyttäessään uusia ystäviä. Valtaosa töistä tehdään itselle ja vertaisryhmän ohella korostuneesti kaikille kaupunkilaisille. Tämän tekijä-kohderyhmä-suhteen voi tulkita edustavan luvallisen graffititoiminnan palautejärjestelmää. Lähes 80 % uskoo luvallisen graffitin ehkäisevän ilkivaltaa ja 99 % harrastajista toivoo luvallisen graffititoiminnan jatkuvuutta. Johtopäätökset: Luvallisen graffitin yhteydessä yksiselitteinen puhe nuorisokulttuurisesta ilmiöstä ei ole enää relevanttia. Toiseksi nollatoleranssipolitiikan soveltamisella on ollut varsin marginaalinen vaikutus harrastajien graffititoiminnan aloittamiseen. Kolmanneksi harrastajien pääsääntöisen toiminnan mukaan on arvioitavissa, että graffitia on vaikea enää sijoittaa yhteiskunnan reuna-alueiden toiminnaksi. Lisäksi on tunnistettavissa, että graffititoiminnan alakulttuurinen orientaatio on luvallisena toiminnan muotona vertautumassa mihin tahansa muuhun harrastamisen muotoon. Laajemmin paikan prosessia tarkastellen näyttää siltä, että toimiva 'pääoman' ja 'graffitikulttuurin' rinnakkaiselon mahdollisuus perustuu 'vaihtokauppaan', jossa toisiinsa kytkeytyy symbolitalouden kaksi suuntaa: pääoman mahdollisuus hyödyntää kontrolloimattomasta graffitikulttuurista versonutta visuaalista performanssiestetiikkaa sekä vastaavasti graffitiyhteisön mahdollisuutta maalata vailla juridisia riskejä luvallisesti, rajatusti ja näkyvästi. Suvilahden ja Kalasataman luvalliset graffitiaidat sekä niiden käyttö ja käyttäjät ovat osaltaan muuttaneet rakenteilla olevan epäpaikan habituaaliseksi paikaksi, joka ihmisiä kokoavana ja sosiaalisena paikkana on kontrolloinut itse itseään.