Browsing by Subject "hyvinvointi"

Tutkimuksessa selvitettiin kuinka yhteneväisiä ovat kahdeksasluokkalaisten nuorten ja heidän vanhempiensa arviot nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista. Lisäksi tarkasteltiin nuoren sukupuolen merkitystä arviointien yhteneväisyyteen ja tutkittiin sosiodemografisten tekijöiden vaikutusta nuorten terveyden ja hyvinvoinnin arviointeihin. Tutkimuksessa painotetaan sukupuolinäkökulmaa ja teoreettisena viitekehyksenä toimii sosialisaatioteoria. Aiemmat tutkimustulokset osoittavat, että vanhempien ja nuorten arviot nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista ovat ristiriitaisia (Upton, Lawford, Eiser, 2008). Vanhemmat tekevät käytännössä usein päätökset nuorten terveydenhoitoon liittyvissä asioissa. Erot nuorten terveyden ja hyvinvoinnin arvioinneissa voivat pahimmillaan pitkittää nuoren subjektiivista kärsimystä ja viivyttää avun saamista. Tutkimuskysymykset muodostettiin aiemman tutkimustiedon pohjalta seuraavasti: 1. Ovatko vanhempien arviot nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista optimistisempia kuin nuorten omat arviot? 2. Eroavatko vanhempien arviot nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista tyttöjen ja poikien osalta? ja 3. Vaikuttavatko sosiodemografiset tekijät (vanhempien siviilisääty, koulutustaso ja perheen taloudellinen tilanne) nuorten ja vanhempien arvioihin nuoren terveydestä ja hyvinvoinnista? Tutkimusaineisto liittyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttamaan Lasten ja nuorten terveysseurannan kehittämishankkeeseen (LATE 2006–2011) ja hankkeessa toteutettua tutkimusta vuosina 2007–2009 (N= 6509). Tutkimusaineisto oli osa LATE-hankkeessa vuonna 2007 kerättyä aineistoa ja kohderyhmänä olivat suomalaiset kahdeksasluokkalaiset nuoret (N= 1002) ja heidän vanhempansa (N= 1002). Tutkimuksen otos analyyseissä koostui 994 vanhempi-lapsi parista. Otoksesta oli tyttöjä 53 prosenttia. Aineiston analysoinnissa käytettiin PASW18 tilasto-ohjelmaa ja kvantitatiivisia menetelmiä. Nuoren terveyttä ja hyvinvointia mitattiin kolmen indikaattorin kautta, jotka olivat koettu terveys, mieliala ja somaattiset oireet ja vaikeudet. Arvioiden yhteneväisyyttä ja yhteneväisyyden voimakkuutta tutkittiin korrelaatiokertoimien (Pearson) kautta ja lisäksi korrelaatioiden yhtä suuruutta tarkasteltiin nuorten sukupuoliryhmien välillä. Ryhmätasolla arviointien yhteneväisyyksiä ja eroavuuksia tutkittiin Studentin t-testillä ja ristiintaulukoinnin sekä χ²-testien kautta. Sosiodemografisten tekijöiden yhteyttä vanhempien ja nuorten arvioihin tarkasteltiin yksisuuntaisella varianssianalyysillä (ANOVA). Kaikissa analyyseissä huomioitiin nuoret sukupuoliryhmittäin. Tutkimuksen päätuloksena oli, että poikien eriasteinen somaattinen oireilu ja vaikeudet jäävät niin äideiltä kuin isiltäkin helpommin huomaamatta. Vanhempien heikompi kyky tunnistaa poikien kuin tyttöjen oireilua ja vaikeuksia sekä mielialaa voi pahimmillaan johtaa tilanteeseen, jossa ongelmat kasautuvat ja poikien pahoinvoinnin tunnistaminen ja avun saanti viivästyvät. Lisäksi perherakenteiden muutokset ja perheiden sosioekonomisen tilanteen heikkeneminen näyttävät heijastuvan nuorten arvioihin heikompana terveytenä ja hyvinvointina. Tutkimustulosten mukaan kahdeksasluokkalaisten nuorten terveyden ja hyvinvoinnin arvioinneissa tulee ensisijaisesti kuunnella nuorten omaa arviota. Lisäksi poikien omaan arvioon tulee kiinnittää erityistä huomiota. Näin voidaan vähentää nuorten subjektiivista kärsimystä ja luoda myönteisemmät edellytykset aikuisiän parempaan hyvinvointiin.

Tutkielman aiheena on biohakkerointi (biohacking) ja itsen mittaaminen (Quantified Self) kulttuurisena ilmiönä, joka ylittää maantieteelliset rajat. Biohakkeroinnilla voidaan viitata monenlaisiin käytäntöihin. Tässä työssä biohakkeroinnilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa omaa biologista ruumista (ja omaa elämää) manipuloidaan biologisilla ja teknologisilla keinoilla ja välineillä. Käsitteenä biohakkerointi muodostuu sanoista biologia ja hakkerointi. Metaforana se käsittää ihmisen tietokonejärjestelmään verrattavissa olevana organismina, jonka toimintaa pyritään säätelemään, muokkaamaan ja parantamaan. Itsen mittaamista tarkastellaan yhtenä mahdollisena osa-alueena ja työkaluna biohakkeroinnissa. Purkamalla biohakkerointia metaforana sekä tarkastelemalla sitä operatiivisena filosofiana tutkimus jäljittää joitain niistä ideoista ja ajattelun tyyleistä, joista ilmiö saa voimavaransa. Tutkimus pyrkii erottamaan toisistaan median ja yritysten luoman julkisuuskuvan sekä ruohonjuuritasolla tapahtuvat merkityksenannot. Tarkoituksena on kartoittaa ja pyrkiä selittämään, mitä merkityksellistä ja arvokasta biohakkeroinnista innostuneet ihmiset siinä näkevät. Mistä ja millaisten elementtien avulla tällaisen käsitteen ympärille kietoutuva ilmiö saa kulttuurisen vetovoimansa? Samalla pohditaan, millaisena tutkimuskohteena biohakkerointia voisi tarkastella ja millaisia teoreettisia mahdollisuuksia siihen tällöin sisältyisi. Tutkimus on toteutettu Suomessa, pääkaupunkiseudulla, marraskuun 2014 ja huhtikuun 2016 välisenä aikana. Aineisto koostuu 17 puolistrukturoidusta haastattelusta biohakkeroinnista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, biohakkerointiin liittyvien tapahtumien havainnoinnista, aiheesta julkaistusta kirjallisuudesta ja internetin onlinetilojen kautta kerätystä materiaalista, kuten nettisivuista, blogeista sekä keskusteluryhmien seuraamisesta. Aktiivisin aineistonkeruu tapahtui keväällä ja kesällä 2015. Työssä tarkastellaan biohakkerointia kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Biohakkerointia analysoidaan diskursiivisesti rakentuvana yhteisönä sekä löyhänä verkostona, joka saa voimansa arvojen ja tavoitteiden moninaisuudesta ja jännitteisyydestä. Biohakkeroinnin diskurssin kautta ihmiset voivat ottaa kantaa myös laajemmin yhteiskunnassa meneillään oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tieteellisen tiedon soveltamista sekä tiedon tuottamista itsen mittaamisen teknologioiden avulla tarkastellaan osana itsen kehittämiseen ja transformaatioon tähtääviä projekteja. Itsenmittaamisteknologiat tähtäävät mekaaniseen objektiivisuuteen, jonka avulla itsestä tuotetaan ns. datakaksosia. Ne toimivat välineinä oppimisprosessissa, jossa tähdätään esimerkiksi käyttäytymisen muuttamiseen. Biohakkerointi on erään määritelmän mukaan superihmiseksi tulemisen tiedettä ja taidetta . Tiede ja taide nähdään toisilleen rinnakkaisina kenttinä, mikä mahdollistaa joidenkin teoreettisten mahdollisuuksien kehittämisen ilmiön tarkastelemiseksi. Vaikka biohakkerit eivät edusta näitä yhteisöjä välttämättä itse, heidän kauttaan voidaan havainnoida mahdollisia muutoksia tieteen tekemisen ja tieteellisten representaatioiden tuottamisen tavoissa. Biohakkerointi näyttäytyy hyvinvointitrendinä, mutta se kytkeytyy myös laajempiin trendeihin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa, josta se saa käyttövoimaa niin taloudellisen, sosiaalisen kuin symbolisen pääoman muodossa. On myös nähtävissä, että sen ilmaisemat ajatukset ja näkemykset eivät rajoitu vain ilmiön sisälle, vaan samoja keskusteluja käydään sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten keskuudessa. Tiedeyhteisössä käytävissä keskusteluissa on esitetty, että biologia ei enää edusta vain determinististä kohtaloa, vaan jopa mahdollisuutta. Biohakkerit näyttävät olevan osa tätä keskustelua, vaikkakaan eivät toimi tiedeyhteisön sisällä. Biohakkeroinnin kautta esitetään myös (bio)poliittisia kysymyksiä, joihin edelläkävijät ottavat jo kantaa vaikka eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin, tai ainakaan se ei ole merkittävä toimintaa ohjaava motivaatio. Instituutioiden ja auktoriteettien kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana laajempaa poliittista liikehdintää, jossa yhteisöjen rajoja ja vallanjakoja ajatellaan uusiksi. Biohakkerointi on käytännöllisesti suuntautunut ajattelun tyyli, jossa ruumiillinen, teknologinen ja sosiaalinen kietoutuvat yhteen. Se tuntuu vetoavan niihin, joilla on jo valmiiksi taitoa ja resursseja ja mahdollisuus panostaa aikaa ja energiaa vaadittavaan tietotaitoon. Median esittämän kuvan ja tapahtumien markkinointimateriaalin perusteella voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiaan ja suorituskyvyn pakkomielteiseen parantamiseen redusoituva neoliberaalin subjektin rakennusprojekti. Haastattelujen valossa biohakkerointi näyttää kuitenkin myös toimivan erityisesti miehille keinona puhua julkisesti tavoilla, jotka eivät ole ehkä aiemmin olleet hyväksyttyjä. Teknotieteeseen nojaava biohakkerointidiskurssi tuntuu tarjoavan hyväksyttävän kontekstin ja keinot tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita, vaikeuksia ja intiimejäkin aiheita, kuten itsetunto ja sosiaaliset taidot tai niiden koettu puute. Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti on yksi osa biohakkeroinnin viehätystä, mutta siihen sekoittuu myös esteettisiä ja viihteellisiä elementtejä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa liikkuessaan monilla kentillä ja sekoittamalla luovasti erilaisia elementtejä toisiinsa. Näihin kuuluvat niin tieteellinen tieto, henkilökohtaiset narratiivit, refleksiivisyys kuin mielikuvituksen voima, jotka yhdessä lupaavat tuoda muutoksen niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Se myös herättää kysymyksen, kuinka tiedon tuotannon käytäntöjä ja esittämisen tapoja voisi pohtia uusista näkökulmista ja näin osallistua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä olla mukana muutoksissa mielekkäillä tavoilla.

Forskningen utreder skillnader mellan finsk- och svenskspråkiga skolor i en kommun i Nylands län utgående från elevvårdens synvinkel. Syftet är att kartlägga situationen i en kommun och synliggöra de skillnader och faktorer som påverkar det sociala kapitalets mängd i skolorna. Skillnaderna betraktas utgående från det sociala kapitalets inverkan på gemenskapen och från ekologisk synvinkel. Sambandet mellan det sociala stöd och den sociala kontroll som särskilt de vuxna i skolan producerar, har betydelse för skolelevers välmående. För att kunna bilda en socialt stödande och socialt kontrollerande atmosfär krävs det funktionella förändringar i skolan. Särskilt de vuxna i skolan skulle behöva mera gemenskap. Elevvårdsarbetet och skolarbetet riktar sig främst mot elever i dag, fastän de vuxna skulle behöva stärka sina sociala förhållanden. Bris i uppkomsten av socialt stöd och kontroll beror främst på problem i samarbete och kommunikation mellan de vuxna i skolan. Skolkuratorerna är de enda professionella inom skolan som i sitt arbete tar hela skolan som gemenskap i beaktande. Denna forskning är en abduktiv kvalitativ fallstudie som är tili sin karaktär beskrivande. Som data används intervjuer av elevvärdspersonalen i kommunen och enkäten Hälsa i skolan av Institutet för hälsa och välfärd från år 2008. Viktigaste källan för forskningen är Noora Ellone (2008) forskning "Kasvuyhteisö nuoren turvana".

Fyysisellä kosketuksella on tutkittu olevan terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia. Kosketuksen on huomattu vaikuttavan koehenkilöiden mielialaan ja itsetuntoon sitä kohottavasti sekä lisäävän yhteyden tunnetta ja positiivisia tunteita muita kohtaan. Ikäihmisille suunnattu päivätoiminta on toimintaa, jonka tavoitteena on edistää hyvinvointia tarjoamalla heille virikkeitä, liikuntaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Päivätoiminnan avulla pyritään parantamaan ikäihmisten osallistumismahdollisuuksia ja ehkäisemään yksinäisyyttä. Tutkielman tavoitteena on tutkia, vaikuttaako ikäihmisille suunnatussa keskusteluryhmässä saatu ja annettu kosketus osallistujien mielialaan, itsetuntoon ja ryhmäytymiseen positiivisesti. Tutkimus toteutettiin kokeellisena asetelmana ikäihmisille suunnattun palvelukeskusken tiloissa, missä koehenkilöt osallistuivat keskusteluryhmiin neljän viikon ajan kerran viikossa. Kaikki osallistujat (N=37) olivat eläkkeellä olevia pääkaupunkiseudulla asuvia naisia. Osallistujien ikäjakauma oli 59–91 vuotta iän keskiarvon ollessa 75 vuotta. Osallistujat jaettiin koeryhmiin (n=20) ja kontrolliryhmiin (n=17). Keskusteluryhmien varsinaiseksi tapaamisajaksi oli varattu aina yksi tunti. Keskusteluryhmissä koehenkilöt antoivat pareittain toisilleen hierontaa sisältävää käsihoitoa 10 minuutin ajan vuorollaan sekä keskustelivat samalla valmiiksi annetusta aiheesta. Kontrolliryhmän koehenkilöt vuorostaan keskustelivat samasta valmiiksi annetusta aiheesta 20 minuutin ajan ilman fyysistä kosketusta. Loppuaika keskusteltiin yhteisesti. Tutkimusaineistö kerättiin kyselylomakkeilla ennen ja jälkeen koetilanteen. Kyselylomakkeet sisäl-sivät itsearviointimittareita, joilla mitattiin mielialaa, itsetuntoa ja ryhmäytymistä. Koehenkilöiltä tiedusteltiin myös heidän arvioitaan keskustelutilanteen ja keskustelukumppanin mielekkyydestä. Aineisto analysoitiin testaamalla kosketuksen vaikutusta mielialaan, itsetuntoon ja ryhmäytymiseen toistettujen mittausten varianssianalyysillä. Kosketuksen vaikutusta keskustelukumpanin ja keskustelutilanteen mielekkyyteen testattiin riippumattomien otosten t-testillä. Kosketuksella ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta itsetuntoon, negatiiviseen mielialaan tai ryhmäytymiseen. Imputoidulla aineistolla saaduissa tuloksissa, positiivinen mieliala nousi neljän viikon aikana tilastollisesti merkitsevästi enemmän koeryhmän jäsenillä kuin kontrolliryhmän jäsenillä (F(4,436) = 3.64, p < .006, η² = .115). Havaitulla aineistolla ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, (F(3,221) = 2.20, p = .09, η² = .136). Kosketuksen vaikutus oli kuitenkin melko suuri. Kosketus selitti 13,6 % positiivisen mielialan vaihtelusta. Negatiivinen mieliala laski molemmilla ryhmillä tilastollisesti merkitsevästi neljän viikon aikana (F(2,219) = 6.80, p = .003 , η² = .327). Tutkielman perusteella näyttää siltä, että kosketus osana keskusteluryhmän toimintaa saattaa käsiin kohdistettavana hierontana voimistaa sosiaalisen vuorovaikutuksen positiivisia vaikutuksia eläkeikäisillä naisilla kohottamalla heidän mielialaansa ja siten edistämällä terveyttä ja hyvinvointia. Tuloksia tulkitessa huomioitavaa kuitenkin on, että puuttuvien tietojen takia otos jäi luotettavan tilastollisen testauksen kannalta pieneksi.Tutkimus olisikin jatkossa mielenkiintoista toistaa suuremmalla otoskoolla ja paremmalla koeasetelman kontrolloinnilla.

Turvallisuus on käsite, joka tällä hetkellä näyttää liittyvän itsestään selvänä, mutta hahmoltaan epämääräisenä niin kansalaisten hyvinvointiin kuin kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen toimintaan. Turvallisuus yhdistetään myös erilaiseen huono-osaisuuteen, jota nykyään kutsutaan usein syrjäytymiseksi. Konkreettisena osoituksen turvallisuuden immanenssista syrjäytyminenkin nimetään sisäasiainministeriön julkaisemassa viimeisimmässä sisäisen turvallisuuden ohjelmassa turvallisuuden uhaksi. Tutkimuksessani pyrin jäljittämään tähän johtanutta kehitystä ja tarkastelemaan sitä osana laajempaa yhteiskunnallisen toimintamallin muutosta. Yhteiskunnallinen toimintamalli kriisiytyi 1990-luvun vaihteessa. Työssäni tutkin suhtautumista huono-osaisuuteen kyseisen murroksen molemmin puolin. Tarkastelen kriittisesti erityisesti sitä, kuinka asennoituminen huono-osaisina tai syrjäytyneinä pidettyihin ihmisiin on muuttunut yleisen järjestyksen säilymisen ja kriminologian näkökulmasta. Vertailen ajankohtiin liittyvien dokumenttiaineistojen avulla huono-osaisuuden ja syrjäytymisen problematisointitapoja ja ratkaisumalleja suomalaisen hyvinvointivaltiollisen kehityksen voimakkaassa vaiheessa 1970-luvulla, erityisesti kymmenluvun alussa, ja toisaalta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lähestymistapani on empiirinen ja teoreettinen. Olen lähtenyt siitä, että huono-osaisuus, köyhyys ja erityyppinen marginaalisuus ovat suhteellisen pysyviä ongelmoinnin kohteita jopa vuosisadasta toiseen. Kysymyksen hallinnalliset ratkaisut kertovat sen vuoksi ainakin yhtä paljon kulloisestakin yhteiskunnasta ja vallinneista ajattelutavoista kuin marginaalisuudesta itsestään. Teoreettisia välineitä tutkimuksen suorittamiselle antavat semiotiikka, diskurssianalyysi ja jälkifoucaultlainen hallinnan analytiikka. Rinnalla ja erikseen pohdin turvallisuuden sisältöä ja merkitystä tässä sommitelmassa. Vertailun perusteella ja hallinnan analytiikkaan kontekstoituina on pääteltävissä, että aikaisemman valtiokeskeisen sosiaalisen tukemisen ja puuttumisen sijaan huono-osaisuuden hallinnassa ja sen myötä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tavoittelussa on tapahtunut siirtymää yhteisöjen ja yhteisöllisyyteen vetoamisen käyttöön tässä pyrkimyksessä. Myös vastuullisen vapauden ja aktiivisen kansalaisuuden teroittaminen nähdään keinoiksi estää kielteinen kehitys. Oman vastuun korostumisen ohella jako mukanaoleviin ja ulkopuolelle joutuneisiin on kuitenkin jyrkentynyt. On merkkejä siitä, että ehdottoman turvallisuuden perfektionistinen tavoittelu on johtanut jopa neuroottisiin reagointitapoihin ja tämän ihmisluonteeseen kuuluvan piirteen soveltamiseen käyttäytymisen ohjailussa.

Tutkielma käsittelee pienituloisuudessa elävien kuvailuja hyvinvoinnistaan ja sen rajoituksista. Tutkielmassa tarkastellaan, miten köyhyys näyttäytyy arkielämää määrittelevänä kontekstina yksilöiden hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millaisia sisältöjä köyhyyskirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt tuovat esiin hyvinvointiaan edistävinä ja tukevina sekä rajoittavina kokonaisuuksina. Tutkimus paikantuu kvalitatiivisen köyhyys- ja hyvinvointitutkimuksen kentälle ja hyvinvointia lähestytään kokonaisvaltaisesta näkökulmasta. Metodina tutkielmassa on laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielman aineistona on Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjoituskilpailun vuonna 2012 kerätty seuranta-aineisto. Aineisto on analyysissa rajattu kahteen pääteemaan 1. hyvinvointia rajoittavat ja 2. hyvinvointia tukevat ja edistävät sisällöt. Näihin teemoihin sijoittuvat sisällöt muodostavat kokonaisuuden, joka käsittää 358 aineisto-otetta. Tekstinkäsittelyohjelmaan vietynä aineisto-otteiden kokonaisuus on noin 69 liuskaa. Kahden pääteeman sisälle on muodostettu alateemoja linkittämällä yhteen toisiinsa liittyviä ja samankaltaisia asiakokonaisuuksia. Aineiston valossa voidaan todeta, että köyhyys rajoittaa yksilöiden hyvinvointia. Köyhyys luo elämäntilanteena kontekstin, jossa yksilön hyvinvointia rajoittavat erilaiset taloudellisesta niukkuudesta aiheutuvat kuormitustekijät. Rajoittaviksi tekijöiksi tutkielmassa on yksilöity sairastaminen, elintason alhaisuus ja kuluttamisen rajoitukset, velkaantuminen ja velkakierteet, sosiaalinen syrjintä ja ulkopuolisuus sekä henkinen kuormitus. Hyvinvointia rajoittavat asiat konkretisoituvat ihmisten arkielämässä ja kokemuksissa kaikilla hyvinvoinnin tasoilla. Pienituloisuudella voi siis olla seurauksia yksilöiden aineelliselle, sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Kirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt kuvailivat myös hyvinvointiaan edistäviä ja tukevia seikkoja. Hyvinvointia tukevat ja edistävät toimivat sosiaaliset suhteet ja lähiverkostot sekä onnistunut yhteistyö palvelujärjestelmän tahojen kanssa. Hyvinvoinnin ylläpitämisen kannalta osallisuuden ja tasavertaisuuden kokemukset ovat kirjoittajille merkityksellisiä. Sosiaalinen hyväksyntä sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, niin omissa lähiverkostoissa kuin palvelujärjestelmässä, näyttäytyivät tärkeinä hyvinvointia ja osallisuutta edistävinä seikkoina. Mielekäs ja merkityksellinen tekeminen sekä itsensä toteuttamisen ja kehittämisen mahdollisuus tukevat itsetuntoa ja antavat onnistumisen kokemuksia. Aineellista tukea kirjoittajat saavat lähiverkostoltaan, seurakunnalta sekä sosiaalitoimesta. Toimeentulotuki näyttäytyi kirjoittajille viimesijaisena tukimuotona. Kaikenlainen toiminnallisuus rytmittää arkea ja antaa elämälle sisältöä. Uskonto on tärkeä voimavara erityisesti toivon ja turvallisuuden tunteen näkökulmasta. Luontoon mennään levähtämään, rauhoittumaan ja eheytymään. Oman arvomaailman ja positiivisen elämänasenteen merkitys köyhyydessä pärjäämiselle on ratkaisevaa. Taloudellinen niukkuus ei yksinään määritä ja ohjaa yksilön koettua hyvinvointia ja elämääntyytyväisyyttä. Köyhyydestä voi kuitenkin seurata esteitä yksilöiden valinnan- sekä toimintamahdollisuuksien ja osallisuuden näkökulmasta. Kirjoittajat kertovat huonoista, lannistavista ja epäonnistuneista avunsaamisen sekä –hakemisen kokemuksista, jotka kuvailevat pienituloisen henkilön eriarvoisuutta palvelujärjestelmässä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden ja laadun tulisi olla kaikille yhteiskunnan jäsenille sama riippumatta taloudellisesta statuksesta. Empaattinen ja hyväksyvä lähestymistapa luo pohjan toimivalle vuorovaikutukselle yksilön ja asiantuntijan kohtaamisessa. Julkinen keskustelu köyhyydestä koetaan yksipuolisena, leimaavana ja normittavana. Keskustelua tulisi monipuolistaa ja laajentaa käsitystä köyhyydestä elämäntilanteena. Tässä tehtävässä pienituloisten omat kokemukset ovat avainasemassa.

Peruskoulun ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat ovat opintiensä alussa mutta vielä lähellä varhaislapsuuden leikin ja vapauden maailmaa. Vuodesta 2004 alkaen heillä on ollut lakisääteinen oikeus osallistua koulunjälkeiseen aamu- tai iltapäiväkerhoon. Läksyjenteon, välipalan ja askartelun tai muun ohjatun harrastusmuodon lisäksi kerhossa on mahdollisuus myös vapaaseen leikkiin ja toimintaan. Iltapäiväkerhot ovat niin vanhempien kuin lasten suosima vapaa-ajanviettotapa, jonka valitsevat lähes kaikki 1.-luokkalaisten ja osa 2.-luokkalaisten lasten vanhemmista, vanhempien mukaan erityisesti turvallisuussyistä. Tämän laadullisen, lapsuuden sosiologiaan ja yleiseen sosiologiaan kiinnittyvän, mutta myös kasvatustieteestä ja filosofiasta aihetta lähestyvän pro gradu -työn tavoitteena on tarkastella lasten hyvinvointia ja iltapäiväkerhon kasvatusvuorovaikutusta autonomian, toimijuuden ja sosiaalisuuden näkökulmasta. Aineistoanalyysin selektiivisessä vaiheessa ydinkategorioiksi nousivat auktoriteetin laatu ja valvonnan määrä. Tutkielman empiirinen aineisto koostuu tutkimuskohteeksi satunnaisesti valitun, suuren eteläsuomalaisen kunnan koulun tiloissa järjestetyn iltapäiväkerhon etnografisesta havainnoinnista, 14 lapsen parihaastatteluista ja kymmenelle vanhemmalle lomakkeella esitetyistä kysymyksistä. Analyysimenetelmänä on etnografia ja grounded theoryna tunnettu metodi. Tutkielman perusteella henkilökunnan pedagogisen auktoriteetin laatu ja kasvatusote kuvastavat kasvatuskulttuurien ja lapsuudesta käytävän määrittelyn murrosta, samoin kuin kerhon asemaa koulun ja vapaa-ajan välimaastossa. Vuorovaikutuksessa auktoriteetin laatu näyttäytyy enemmän autoritäärisena kuin neuvottelevana ja osallistavana, mutta on sekoitus molempia. Lasten autonomisuus ja osallisuus toteutuvat aineiston valossa puutteellisesti. Myös lasten käsitys ja tieto oikeuksistaan tuoda esiin mielipiteensä on epävarmaa. Jatkuva valvonta ja toiminnan muutokset edellyttävät lapsilta herkeämätöntä reagointi- ja muutosvalmiutta, mikä ei vastaa iltapäiväkerhoille asetettujen toiminnan perusteiden mukaista rentoutumisen, virkistyksen tai levon toteutumista. Toisaalta vertaissuhteilla on suuri rooli lasten voimavarana tiukan aikuisjohtoisessa toimintaympäristössä. Toimijuutta ilmentävä, vaikeasti havaittava ja monia muotoja saava lasten keskinäinen vertaiskulttuuri toimii yhdistävänä siteenä lasten välillä ja vahvistaa heidän keskinäistä sosiaalisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Samalla se korostaa lasten ja aikuisten suhteen hierarkkisuutta ja vastakkaisuutta yhteistoiminnan sijaan. Tutkielma jättää avoimeksi kysymyksen auktoriteetin laadun ja valvonnan määrän vaikutuksesta iltapäiväkerholapsiin ja heidän myöhempään kasvuunsa itseensä luottaviksi, autonomisiksi kansalaisiksi nopeasti muuttuvassa maailmassa. Jatkuvan konfliktin uhan alainen ilmapiiri ei edesauta luottamuksellisen ilmapiirin syntymistä. Kasvatusinstituutiossa välttämätön auktoriteetti voi olla monenlaista, autonomiaa ja luottamusta edistävää, yksipuolista kurikasvatusta tai epäröivä sekoitus molempia. Sen laadulla ja määrällä on merkitystä iltapäiväkerholasten hyvinvoinnin kannalta. Koulun jälkeisessä iltapäivässä lasten vapaan toiminnan, levon ja liikunnan mahdollisuuksiin, riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin toimintatiloihin ja ohjaajien kasvatusvalmiuksiin tulee tämän tutkielman valossa myös kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.

Väestön ikääntyminen merkitsee sitä, että tarvitaan erilaisia ratkaisuja ikääntyvän väestön palvelujen ja hoivan järjestämiseksi. Ikäihmisten kotona asumista on pyritty edistämään tukipalvelujen ja omaishoidon kehittämisellä. Omaishoitajalla yleisesti tarkoitetaan henkilöä, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairauden, vammaisuuden tai muun seikan vuoksi ei selviydy arjestaan yksin. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin omaishoitosopimuksen kunnan kanssa tehneitä puoliso-omaishoitajia, jotka auttoivat omaa aviopuolisoaan, joka ei sairauden vuoksi kyennyt selviytymään kotona omatoimisesti. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää puolisoaan hoitavien, ikääntyvien omaishoitajien kokemuksellista hyvinvointia arjessa. Omaishoitajien hyvinvointia tarkasteltiin tutkimuksessa hyvinvoinnin ulottuvuuksien (sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen ja elintaso) avulla. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin puoliso-omaishoitajia haastatellen. Omaishoitajat olivat solmineet omaishoidon sopimuksen kunnan kanssa ja toimivat virallisina omaishoitajina puolisoilleen. Omaishoitajat hoitivat yli 65–vuotiaita puolisoitaan kotona. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin sisällön analyysimenetelmällä. Tutkimuksen tulosten mukaan omaishoitajien mahdollisuus vapaa-aikaan ja itsensä toteuttamiseen olivat vähentyneet omaishoidon myötä. Kaikilla omaishoitajilla ei ollut mahdollisuutta pitää kokonaisia päiviä vapaata hoivasta, jolloin vapaa-aika rajoittui lyhyisiin, muutamien tuntien pituisiin hetkiin. Omaishoitajien mahdollisuudet harrastaa olivat vähentyneet ja omia aikaisempia harrastuksia oli jätetty pois. Harrastuksia, joita voitiin toteuttaa kotona tai sen lähipiirissä oli useimmilla omaishoitajilla. Tutkimukseen osallistuneet omaishoitajat olivat hoitaneet puolisoa jo paljon ennen virallista omaishoitajuutta. Omaishoitajien sosiaaliset verkostot ja läheiset ihmissuhteet ovat omaishoitajille erittäin tärkeitä. Ilman läheisten ihmisten apua ja tukea ei omaishoitajan vapaapäivien pitäminen olisi onnistunut. Läheisten ihmisten tuki oli monipuolista ja auttoi omaishoitajia jaksamaan. Osalla omaishoitajista ei ollut ketään läheisiä ihmisiä, jotka olisivat voineet tulla omaishoitajan avuksi, jos apua olisi omaishoidon tilanteissa tarvittu. Tutkimuksen tulosten mukaan omaishoitajien saamat tukipalvelut omaishoitajat kokivat jokseenkin riittävinä omaan tilanteeseen nähden. Omaishoitajat toivoivat tukea ja asiantuntijatietoa muistisairaan puolison hoitoon ja sairaudesta johtuvien käytösongelmien käsittelemiseen. Omaishoidon toimintakeskuksen palvelut, vertaistukiryhmät ja muut ryhmät omaishoitajat kokivat erittäin tärkeiksi.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee kuntien itselleen asettamia vaikuttavuustavoitteita lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tulos- ja tavoiteohjaus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus tarkoittavat kuntien lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Julkishallinnon New Public Management-reformin pohjalta syntynyt kuntalaki painottaa organisaatioiden tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Tuloksellisuudella tarkoitetaan toimintojen taloudellisuutta ja vaikuttavuutta. Tällaiseen tulos- ja tavoiteohjaukseen siirtyminen on edellyttänyt arvioinnin kehittämistä. Keskeisiä käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat: toiminta-ajatus, päämäärä, tavoite, vaikuttavuus, vaikuttavuustavoite, vaikutus ja arviointi. Teoreettista kirjallisuutta konkretisoidaan lasten ja nuorten hyvinvointityön arkipäivään liittyvin sovelluksin ja esimerkein. Tutkielman aineistona on 12 kuntien tuottamaa, vuoden 2008 alussa lakisääteiseksi tullutta lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joiden tehtävänä on toimia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi kunnissa. Aineiston kvalitatiivisen eli laadullisen analyysin menetelmänä käytetään teemoittelua. Tarkastelu paljastaa, että kunnat ovat asettaneet varsin vähän konkreettisia ja mitattavissa olevia vaikuttavuustavoitteita laatiessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia. Kuntien asettamat tavoitteet voidaan jakaa seuraaviin teemoihin: määrälliset ja 'joko tai' –tavoitteet, ehdotusmuotoiset tavoitteet, 'kehitetään, edistetään, panostetaan, vahvistetaan' –tavoitteet, tavoitteet jatkuvana resurssitaisteluna sekä 'oikein vai väärin' –tyyppiset tavoitteet. Edellä esitetyt tavoitetyypit voidaan jakaa vielä karkeasti kahdenlaisiin kategorioihin: kunnallisen lasten ja nuorten palvelujärjestelmän kehittämiseen keskittyvät tavoitteet ja oikeaa ja väärää kuvaavat, moraalis-eettiset tavoitteet. Koko aineiston kattavana havaintona esitetään, että kunnat tuntuvat välttelevän täsmällisten, konkreettisten ja mitattavissa olevien tavoitteiden esittämistä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa ja ilmaisevan tavoitteiden sijaan mielellään palvelujärjestelmää kuvaavia ja kehittäviä päämääriä.

Maisterintutkielmassa tarkasteltiin millaisia merkityksiä lasten hyvinvointi saa tyhjänä merkitsijänä kansallisessa lapsistrategiassa. Tavoitteena oli selvittää, mitä lasten hyvinvointi on strategiadiskurssissa ja millaisia lasten hyvinvointiin liittyviä tulevaisuuden päätöksentekoa ohjaavia piirteitä strategiasta on tunnistettavissa. Tutkielma perustui sosiaalisen konstruktionismin näkökulmaan, jonka mukaan kielenkäyttö sekä heijastaa että luo sosiaalista todellisuutta. Strategiatyössä valta on kielen valtaa ja erityisesti strategiadiskurssille on ominaista, että se muodostuu helposti kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Toinen teoreettinen oletus oli kielenkäytön seurauksellisuus. Tämä on olennaista erityisesti strategioissa, sillä niiden perusolemus on, että ne saavat aikaan toimintaa ja erityisesti muutoksia. Tutkielmassa hyödynnettiin diskurssiteorian käsitteitä ja kriittistä diskurssianalyysiä sekä keskityttiin niiden diskursiivisten käytäntöjen analysointiin, joilla asioita tosiasiallistetaan tai oikeutetaan. Tutkielman aineistona käytettiin valtioneuvoston julkaisusarjaan kuuluvaa julkisesti saatavilla olevaa kansallista lapsistrategiaa. Aineisto on dokumenttina ja tutkimusaineistona erityinen, sillä se on Suomen ensimmäinen kansallinen lapsistrategia. Aineisto teemoiteltiin neljään teemaan strategiatekstille ominaisten tekstin osien mukaisesti. Tämän jälkeen analyysissä edettiin tekstuaaliselta tasolta tulkinnan kautta kriittiseen diskurssianalyysiin. Analyysissä oli eroteltavissa eri vaiheita, mutta analyysiprosessi oli jatkuvaa liikettä kokonaisymmärryksen ja ilmiön tarkan mikrotason analyysin välillä. Tutkielman keskeiset tulokset voidaan tiivistää neljään kohtaan. 1) Lasten hyvinvointi on polarisoitunutta ja tämä on ongelma, johon strategialla pyritään vastaamaan. Strategiassa päähuomio on huonosti voivissa lapsissa ja hyvinvointia uhkaavissa tekijöissä, mikä vie huomion pois hyvinvoinnista voimavarana ja toiseuttaa niitä lapsia, joilla menee hyvin. 2) Oikeusvelvoitteiden toteutuminen turvaa lasten hyvinvoinnin ja ne toimivat myös oikeutuksena puuttua lasten hyvinvointiin. Tulevaisuuden toimien osalta epäselvää kuitenkin on, miten oikeusvelvoitteiden toteutuminen todennetaan ja mikä tässä suhteessa on riittävää hyvinvoinnin toteutumiseksi. 3) Laadukkailla sivistys- sekä sosiaali- ja terveyspalveluilla ja monialaisella yhteistyöllä taataan lasten hyvinvointi. Tulevaisuuden toimien osalta haasteena kuitenkin on, että palvelut ovat nykytilanteessa hyvinvoinnin kannalta lähes vastakkaiset voimat ja yhteistyön toteutumisesta muodostuu itsestäänselvyys. 4) Julkinen valta on vastuussa lasten hyvinvoinnista. Lasten ja perheiden oma rooli on kapeutunut, mutta lasten kanssa toimivien aikuisten tulee olla koulutetumpia ja osaavampia, jotta lasten hyvinvointia voidaan edistää. Yhteiskunnallisten toimien korostuessa mikrotason toiminta jää vähemmälle huomiolle, vaikka hyvinvoinnin tasot ovat yhteen kietoutuneita. Tutkielma tuotti yhden tulkinnan hyvinvoinnin merkityksistä ja tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi lapsistrategian toimeenpanosuunnitelmien laadinnassa. Tulosten perusteella jatkossa tulisi kiinnittää enemmän huomiota muun muassa hyvinvoinnin myönteisiin kehityskulkuihin, lasten hyvinvointitiedon muodostamiseen ja hyödyntämiseen sekä yhteistyötä mahdollistaviin rakenteisiin. Jatkossa olisi hyödyllistä tutkia esimerkiksi sitä, miten tavat esittää lasten hyvinvointi muuttuvat strategian toimeenpanossa eri hallituskausien aikana. Tällöin saataisiin tietoa myös siitä, miten strategia onnistuu tavoitteessaan luoda kestävä, johdonmukainen ja pitkäjänteinen pohja kansalliselle lapsi- ja perhepolitiikalle.