Browsing by Subject "idänkauppa"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2019)Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman aiheena on neuvostoliittolaisten P-15-meritorjuntaohjusten hankinta Suomen puolustusvoimille 1960-luvulla. Suomessa ohjukset saivat sittemmin nimikkeen meritorjuntaohjus 66 (MTO 66). Tutkielmassa rekonstruoidaan P-15- meritorjuntaohjushankkeeseen liittynyt hankinta- ja päätöksentekoprosessi ensimmäisistä meritorjuntaohjusten hankintaa koskeneista suunnitelmista ohjuskaluston vastaanottoon. P-15-meritorjuntaohjuksen hankintaa on sivuttu muutamissa aiemmissa tutkimuksissa. Aiempi tutkimus on kuitenkin keskenään ristiriitaista, eikä esimerkiksi ohjusten hankinta-ajankohdasta tai lukumäärästä ole päästy yksimielisyyteen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole myöskään paneuduttu siihen Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sopimus- ja kaupankäyntijärjestelmään, jonka puitteissa P-15-ohjusten hankinta tapahtui. Näitä aiemman tutkimuksen puutteita paikataan arkistoaineistoon, valtiosopimuksiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuvalla analyysilla. Ohjukset oli kielletty Suomelta Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Ohjushankinnat mahdollistuivat vuodenvaihteessa 1962–1963, kun voittajavaltioilta saatiin uusi tulkinta rauhansopimuksen asettamiin rajoituksiin. Meritorjuntaohjushankinnan taustalla oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun vuosien 1966–1970 tavaranvaihtosopimuksen salainen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin vuosittaisista sotilasmateriaalihankinnoista. Ennen lisäpöytäkirjan pohjalta käytävien hankintaneuvottelujen aloittamista sotilasjohto pyysi presidentti Kekkoselta suostumusta ilmatorjuntaohjusten ja meritorjuntaohjusten hankintoihin. Presidentti kuitenkin hyväksyi ainoastaan meritorjuntaohjusten hankinnan ilmeisesti siksi, että hän ei uskonut niiden muodostavan edes potentiaalista uhkaa ulkovalloille. Meritorjuntaohjuksia koskevat hankintaneuvottelut alkoivat Neuvostoliitossa maaliskuussa 1965. Neuvostoliitto ei kuitenkaan tarjonnut pelkkiä ohjuksia vaan ohjusveneitä ohjuksineen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että hankintaneuvottelut jatkuivat ilman ratkaisevia tuloksia Neuvostoliitossa huomattavasti pidempään kuin aiemmin on luultu; lähes kesään 1965 saakka. P-15-ohjuksia koskevat jatkoneuvottelut alkoivat elokuussa 1965 Helsingissä. Neuvotteluihin sisältyi muun muassa kaksi uutta Neuvostoliittoon suuntautunutta neuvottelumatkaa ja lukuisia tapaamisia Neuvostoliiton edustajien kanssa. Lopulta Neuvostoliitto suostui myymään ohjukset ilman veneitä. Aiemmissa tutkimuksissa esitetyt tiedot ohjusten hankinta-ajankohdasta ja niiden määrästä tarkentuvat huomattavasti. Tutkielma osoittaa, että hankintasopimus solmittiin vasta 15.7.1966. Sopimukseen kuului ohjusjärjestelmän muiden osakokonaisuuksien ohella ainoastaan 24 ohjusta. Tämä määrä ohjuksia myös toimitettiin Suomeen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotilasmateriaalikauppa muodosti kolmitasoisen sopimusjärjestelmän, joka toimi keskeisiltä osiltaan erillään siviilisektorin idänkaupasta. Ensimmäisen ja toisen tason sopimukset olivat Suomen ja Neuvostoliiton välisiä valtiosopimuksia. Kolmannen tason sopimukset eivät olleet valtiosopimuksia vaan kaupallisia sopimuksia, joissa sopimuspuolina olivat Suomen puolustusministeriö ja Neuvostoliiton ministerineuvoston ulkomaisia taloudellisia suhteita hoitavan valtionkomitean insinööripäähallinto. Insinööripäähallinnon vastuualueeseen kuului Suomen ja muiden ulkovaltojen kanssa käytävä sotilasmateriaalin kauppa. Hankintaprosessiin liittyvän päätöksenteon osalta tutkielma vahvistaa aiemmassa tutkimuksessa ilmi tullutta käsitystä siitä, että tasavallan presidentin hyväksyntä oli välttämätön edellytys kaikille potentiaalisesti ulkopoliittisesti merkityksellisille puolustusvoimien hankinnoille, jollainen P-15-meritorjuntaohjushankintakin oli. Sen sijaan puolustusneuvostossa ja valtioneuvostossa keskityttiin tämän hankinnan osalta enemmänkin yleisiin Neuvostoliiton-hankintojen rahoituskysymyksiin kuin ulkopoliittisiin näkökohtiin. Eduskunnan vaikutusmahdollisuudet hankintojen suhteen vaikuttavat olleen todella vähäiset. Eduskunnalle ei annettu kunnollisia tietoja hankintojen taustalla olleesta tavaranvaihtosopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, joka oli valtiosopimus. Myöskään kyseisen lisäpöytäkirjan perusteella laadituista uusista sopimuksista tai hankittavista nimikkeistä ei eduskunnalle kerrottu. Hankintasopimusten maksamiseen kuitenkin käytettiin eduskunnan puolustusministeriölle myöntämiä perushankintavaroja, jotka sisältyivät normaaliin valtion tulo- ja menoarvioon.
-
(2017)Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
-
(2011)Suomen kylmän sodan aikaisesta kaupankäynnistä sosialististen maiden kanssa poliittisesti ja taloudellisesti merkittävintä oli kahdenvälinen kauppasuhde Neuvostoliiton kanssa. Tässä tutkielmassa määrittelen idänkaupan Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi erityissuhteeksi, jota luonnehti käsitys molempien toisilleen myöntämästä erityisasemasta, kaupan tason poliittinen merkitys, jatkuvuuden korostaminen sekä clearing-järjestelmä. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 myös idänkauppa loppui. Tässä tutkielmassa argumentoin kuitenkin, ettei idänkaupan loppuminen ollut suoranaisesti seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta. Kehityskulut, jotka johtivat idänkaupan loppumiseen, olivat murtaneet perustan kahdenvälisen kaupan erityissuhteelta jo ennen kuin Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa. Tarkastelen kaupan erityissuhteen purkautumista vuosina 1988–1991. Keskeisiä tapahtumia idänkaupan loppuvaiheessa oli clearing-järjestelmän uudistaminen vuonna 1988, viimeisen clearingpohjaisen runkosopimuksen allekirjoittaminen 1989, clearing-järjestelmän lopettaminen vuonna 1990 sekä Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Keskityn kauppapolitiikan valmistelutason toimintaan. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston ja Suomen Pankin idänkaupan osaston arkistoaineisto. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkin Suomen kauppapolitiikan toimijoiden näkemyksiä idänkaupan tulevaisuudesta. Käsittelen sitä, miltä idänkaupan tulevaisuus näytti silloin, kun se oli loppumassa. Vaikka idänkaupan loppuminen näyttää jälkikäteen suoraviivaiselta, se ei ollut sitä tapahtumahetkellä. Käytän apunani Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Toiseksi pyrin piirtämään kuvan siitä idänkaupasta, joka loppui. Tarkastelen idänkauppaa sille ominaisten piirteiden kautta selvittääkseni, mitkä idänkaupan ominaisuudet vaikuttivat sen loppumiseen. Tutkielman perusteella Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasuhteen erityisyyden purkaantuminen johtui ensisijaisesti muutoksista Neuvostoliitossa, mutta myös Suomen ja kansainvälisen ympäristön poliittisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkitystä. Idänkaupan järjestelmä loppui, koska se ei sopeutunut muuttuvaan maailmaan. Idänkaupan ilmiöön liittyneiden vahvojen epämuodollisten instituutioiden ansiota oli, että erityissuhde jatkui niin pitkään.
-
(2020)Tutkielmani käsittelee neuvostoliittolaisten henkilöautojen maahantuontia, myyntiä ja markkinointia Suomessa vuosina 1962-1974. Maahantuonnista vastasi suomalaisneuvostoliittolainen Oy Konela Ab. Konelan liiketoimintaa suojasi vuoteen 1962 asti henkilöautojen tuontisäännöstely, minkä jälkeen yhtiö joutui kilpailemaan länsimaisia, itäeurooppalaisia ja japanilaisia automerkkejä vastaan Suomen kasvavilla automarkkinoilla. Vuonna 1971 lanseerattiin Lada, joka nousi Suomen myydyimpien automerkkien joukkoon. Tutkin Konelan sopeutumista kylmänsodan ajan automarkkinoiden ja suomalaisten Neuvostoliitto-suhteen muutokseen. Tarkastelen myös liiketoiminnan ja poliittisen suhdetta Konelassa. Tutkielmassani hyödynnän aineistoa erityisesti vuosilta 1961-63 ja 1971-74. Käytän arkistoituja lähteitä Konelan arkistosta Elinkeinoelämän keskusarkistossa sisältäen myyntitilastoja, henkilöstölehtiä, sopimuksia, markkinointimateriaaleja ja kokouspöytäkirjoja sekä Ulkoministeriön arkiston Suomen ja Neuvostoliiton kauppasopimuksia koskevaa aineistoa. Lisäksi mukana on Konelan Eläkesäätiön arkiston, Mobilian ja Kansallisarkiston aineistoja sekä Patentti- ja rekisterihallituksen historiaote Konelasta. Konelan mainontaa analysoin sanoma- ja aikakauslehdistä. Konelan Uutiset -sidosryhmäjulkaisu taustoittaa tutkielmani useimpia lukuja. Konelan tuottamat mainos- ja esittelyelokuvat tarjoavat tarkasteluikkunan yhtiön tapaan kertoa tuotteistaan audiovisuaalisesti. Tutkielmaa varten haastattelin Konelan entisiä työntekijöitä sekä autokaupan ammattilaista. Tutkimuskirjallisuuteen kuuluu teoksia liittyen muun muassa idänkauppaan, yhteiskunta- ja taloushistoriaan, käytettyihin tutkimusmetodeihin ja autohistoriaan. Suomalaisten muuttunutta Neuvostoliitto-suhdetta käsittelen ystävyyspolitiikka-teesin avulla. Ystävyyspolitiikkaa johdettiin politiikan korkealta tasolta. Sen välittävän tason tärkeimpänä muotona toimi idänkauppa. Arjen tasolla ystävyyspolitiikka näyttäytyi esimerkiksi neuvostoliittolaisten autojen ja muiden kulutustuotteiden kauppana. Konelan luonnetta neuvostoliittolaisena yrityksenä erilaisten talousjärjestelmien välissä tarkastelen valtiokapitalismi-teorian näkökulmasta. Konelan markkinointimateriaalien analyysissä hyödynnän semioottista lähestymistapaa. Tutkielmani keskeisiin tuloksiin kuuluvat havainnot siitä, että Konela onnistui säilyttämään asemansa Suomen automarkkinoilla ja jopa kasvattamaan myyntiään tutkimani ajanjakson lopulla. Syinä tähän olivat yleinen elintason nousu ja autokaupan kasvu, suomalaisten positiivisemmaksi muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, yhteiskunnan yleinen vasemmistolaistuminen ja Konelan myymien autojen tekninen kehitys. Konelan toiminta ammattimaistui ja keskittyi autoliiketoimintaan näkyvän poliittisen väistyessä taka-alalle. Suomalainen talouden ja politiikan eliitti antoi tukensa Konelalle ja hyödynsi sitä osana idänkaupan järjestelmää ja suhdetoimintaa. Konelan markkinointi ja viestintä seurasivat ajalle tyypillisiä esittämisen tapoja. Niillä esitettiin Konelan edustamat autot kiinnostavasti tavoitelluille kohderyhmille. Konela hyödynsi neuvostoliittolaisten autojen markkinoinnissa mielikuvamarkkinoinnin keinoja, kuten muutkin vapailla markkinoilla toimivat yritykset. Neuvostoliitto autojen kotimaana esitettiin harkiten. Yhtiöllä oli tiiviit yhteydet suomalaiseen kommunismiin, mutta politiikka oli alisteista liiketoiminnan tavoitteille. Konelan liiketoimintaa ja liiketoimintaympäristöä tutkittuani esitän, että idänkauppaan osallistuneet suomalaiset ja neuvostoliittolaiset toimijat ja yritykset olivat osa yhtä, valtionrajat ylittänyttä kapitalistista järjestelmää. Tämä havainto vahvistaa osaltaan käsitystä Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena yhteiskuntana. Konelan toiminnalla oli selkeä poliittinen ulottuvuus, mutta sen toimintaa ohjattiin liiketoiminnallisten periaatteiden mukaisesti. Konelan myyntityö helpottui vuosien 1962–74 välillä ja se vakiinnutti asemansa moneksi vuodeksi Suomen suurimpien automaahantuojien joukossa.
Now showing items 1-4 of 4