Browsing by Subject "itsekontrolli"

Useissa tutkimuksissa on havaittu heikkojen kognitiivisten kykyjen ja rikosalttiuden välinen yhteys. Heikkojen kognitiivisten kykyjen takana voi olla neuropsykologisia ongelmia, jotka saattavat näkyä jo varhaisessa vaiheessa esimerkiksi käytöshäiriöinä tai koulunkäyntiin liittyvinä vaikeuksina. Toisaalta varhaiset käytöshäiriöt ja matala koulutus ovat yhteydessä rikoskäyttäytymiseen. Rikoskäyttäytymisen taustalla olevien kognitioon liittyvien mekanismien selvittäminen on tärkeää, jotta mahdolliset preventiot ja interventiot pystytään kohdistamaan oikein. Kognitiivisten kykyjen ja rikoskäyttäytymisen yhteyttä on tutkittu erilaisilla mittareilla ja erilaisissa populaatioissa. Tässä tutkielmassa näiden ilmiöiden välisiä yhteyksiä tarkastellaan käyttämällä kognitiiviseen toiminnanohjaukseen ja antisosiaaliseen käytökseen liittyviä muuttujia. Aiemmassa tutkimuksessa ilmiöiden välisiä yhteyksiä on tarkasteltu pääasiassa poikittaisasetelmilla tai lapsuusaikaan sijoittuvilla lyhyen aikavälin seuranta-aineistoilla. Tutkielman tarkoituksena on selvittää nuoruuden toiminnanohjauksen ja myöhemmän antisosiaalisen käytöksen yhteyksiä käyttämällä laajaa seuranta-aineistoa. Aineistona on käytetty Kaksosten kehitys ja terveys –tutkimusta (FinnTwin12), jossa on seurattu suomalaisia kaksospareja nuoruudesta aikuisuuteen (N=1841). Tutkielmassa käytetty aineisto on FT12-tutkimuksen intensiiviotos, jossa mukana olleiden kaksosten terveyttä tutkittiin laajemmin. Nuoruuden seurantakerralla intensiiviotokselle teetettiin toiminnanohjausta mittaavia testejä, joita on käytetty tutkielman analyyseissa pääselittäjinä. Intensiiviotoksen henkilöille toteutettiin nuoruuden ja varhaisaikuisuuden seurantakerroilla psykiatriset SSAGA-haastattelut, joihin sisältyi antisosiaaliseen käytökseen liittyviä kysymyksiä. Näin ollen toiminnanohjauksen ja antisosiaalisen käytöksen yhteyksiä pystyttiin tarkastelemaan pitkittäisasetelmalla. Tutkielman analyysimenetelminä on käytetty Poisson-regressiota ja logistista regressioanalyysia. Tutkielman tulosten perusteella toiminnanohjauksen ja antisosiaalisen käytöksen yhteydet ovat huomattavasti epäselvempiä kuin aiemman tutkimuksen perusteella. Kolmesta toiminnanohjausta mittaavasta testistä ainoastaan yksi oli heikosti yhteydessä myöhempään antisosiaalisuuteen. Kahden muun testin ja antisosiaalisen käytöksen välillä yhteyksiä ei havaittu. Tulos on monilta osin ristiriidassa aiempaan tutkimustietoon nähden, jonka mukaan toiminnanohjauksen ja antisosiaalisen käytöksen välillä on selvä yhteys. Eriävää tulosta saattaa selittää esimerkiksi pitkä, keskimäärin kahdeksan vuoden seuranta-aika, ja kaikkein antisosiaalisimpien henkilöiden puuttuminen aineistosta. Toiminnanohjauksen ja antisosiaalisen käytöksen yhteydestä on tehty vain vähän pitkittäistutkimuksia. Erityisesti nuoruuden ja aikuisuuden seurantakertoihin pohjautuvat tutkimukset ovat harvinaisia. Yhteyttä tulisi jatkossa tutkia vahvemmilla tutkimusasetelmilla, joiden perusteella voitaisiin paremmin arvioida varhaisten toiminnanohjauksen ongelmien roolia sitkeän antisosiaalisen käytöksen kehityksessä.

Terveyden kannalta oleelliseen liikunnan harrastamiseen vaikuttavat ympäristötekijöiden lisäksi monet psykososiaaliset tekijät. Tässä tutkimuksessa selvitettiin psykososiaalisten tekijöiden sekä sosioekonomisen aseman yhteyksiä liikuntakäyttäytymiseen. Tarkoituksena oli tutkia, selittävätkö psykososiaaliset tekijät sosioekonomisen aseman mukaisia eroja liikunnan määrässä. Liikuntaa tarkasteltiin kahdella eri tasolla: vapaa-ajan liikunta ja kokonaisliikunta. Kokonaisliikunta sisältää vapaa-ajan liikunnan lisäksi työmatkaliikunnan, työhön liittyvän liikunnan sekä kaikenlaisen hyötyliikunnan. Psykososiaalisista tekijöistä tarkasteltiin liikuntaan liittyvää pystyvyyttä, liikuntaan liittyvää sosiaalista tukea, itsekontrollia ja masentuneisuutta. Sosioekonominen asema määriteltiin koulutusvuosien ja tulojen mukaan. Aineistona oli FINRISKI 2007 -tutkimuksen ositetulla satunnaisotannalla kerätty DILGOM-alaotos. Tutkittavat olivat iältään 25–74-vuotiaita suomalaisia naisia (N = 2699) ja miehiä (N = 2325). Muuttujien yhteyksiä selvitettiin ensin korrelaatioanalyysin avulla. Sekä vapaa-ajan liikunnan että kokonaisliikunnan suhdetta sosioekonomiseen asemaan tutkittiin yksisuuntaisella varianssianalyysilla. Tämän jälkeen varianssianalyysilla selvitettiin psykososiaalisten tekijöiden ja sosioekonomisen aseman yhteyksiä. Lisäksi sosioekonomisen aseman ja sukupuolen, sekä psykososiaalisten tekijöiden ja sukupuolen, interaktioita selvitettiin kaksisuuntaisella varianssianalyysilla. Psykososiaalisten tekijöiden ja sosioekonomisen aseman yhteyttä liikuntaan tutkittiin logistisella ja lineaarisella regressioanalyysilla. Korkeampi sosioekonominen asema oli yhteydessä runsaampaan vapaa-ajan liikuntaan. Sen sijaan kokonaisliikunta oli vähäisempää ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevilla. Psykososiaalisiin tekijöihin sosioekonominen asema oli yhteydessä siten, että liikuntaan liittyvän pystyvyyden, liikuntaan liittyvän sosiaalisen tuen sekä itsekontrollin tasot olivat korkeampia ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevilla. Sen sijaan masentuneisuus oli yleisempää alemmassa sosioekonomisessa ryhmässä. Korkeampi liikuntaan liittyvä pystyvyys, liikuntaan liittyvä sosiaalinen tuki ja itsekontrolli olivat yhteydessä sekä runsaampaan vapaa-ajan liikuntaan että kokonaisliikuntaan. Masentuneisuus puolestaan oli yhteydessä vähäisempään vapaaajan liikuntaan ja kokonaisliikuntaan. Lisäksi liikuntaan liittyvä pystyvyys, liikuntaan liittyvä sosiaalinen tuki sekä itsekontrolli selittivät sosioekonomisen aseman mukaisia eroja vapaa-ajan liikunnassa. Masentuneisuuden yhteyttä ei analyyseissa todettu. Kokonaisliikunnan ja sosioekonomisen aseman negatiiviseen yhteyteen psykososiaalisilla tekijöillä ei ollut vaikutusta. Keskeisiä lähteitä olivat tieteellisten vertaisarvioitujen julkaisujen artikkelit sekä Bandura, A. (1997): Self-efficacy. The exercise of control.

Akrasia on jo Antiikin filosofiassa esiintynyt ilmiö, jonka ongelma on se, voiko ihminen toimia vapaasti omaa parempaa arvostelmaansa vastaan. Kreikankielinen termi ”akrasia” tarkoittaa voiman, kratoksen, vajavuutta. Akrasia voidaan kääntää itsekontrollin puutteeksi tai vajavaiseksi itsekontrollin kyvyksi. Akrasia nousi uudelleen filosofiseksi kiinnostuksen kohteeksi 1900-luvun puolivälissä, ja siitä lähtien akrasiaa on tarkasteltu toiminnan filosofisena ongelmana. Toiminnan filosofian kontekstissa on tarkasteltu akrasiaa yksilön toimintaa koskevana ongelmana, jolloin kyseessä on jonkinlainen häiriö toimijan arvostelmien, intentioiden ja toteutetun toiminnan välillä. Tällaisissa käsittelyissä toiminnan perusteet ovat puhtaan yksilöllisiä. Kuitenkin inhimilliseen toimijuuteen kuuluvat olemuksellisesti sosiaaliset perusteet. Tutkielma tarkastelee noiden sosiaalisten perusteiden, eli sosiaalisen ulottuvuuden, vaikutuksia yksilön toiminnassa ilmenevään akrasiaan. Tutkielman lähtökohtana on, että inhimillinen toimija on sosiaalinen toimija. Akrasian voidaan Antiikin filosofien tavoin katsoa tarkoittavan luonteen heikkoutta. Nykyaikana akrasia sijoittuu toiminnan filosofian tutkimuskohteeksi, ja tässä tutkielmassa akrasiaa tarkastellaan myös pikemminkin toiminnan kuin luonteen ulottuvuudessa. Tutkielman toisen luvun tarkoituksena on määritellä akraattiselle toiminnalle olemuksellisia tekijöitä. Koska akraattinen toiminta tarkoittaa intentionaalista, vapaata toimintaa vastoin toimijan omaa parempaa arvostelmaa, tarkastellaan toisessa luvussa intentioita, vapaata toimintaa, sekä parempaa arvostelmaa. Akraattista toimintaa käsittelevän alaluvun tarkoituksena on ensinnäkin selventää sitä, mitä akraattinen toiminta voi olla ja toiseksi tuoda ilmi akraattisen toiminnan moninaisia ilmenemismuotoja. Luvussa käsitellään myös itsekontrollia, sillä on esitetty, että akrasiaa ja akraattista toimintaa ei voida ymmärtää ilman käsitystä itsekontrollista. Itsekontrolli mahdollistaa esimerkiksi ryhmään kuulumisen ja laajemmin ilmaistuna sosiaalista toimintaa. Tutkielman kolmas luku tarkastelee sitä, miksi akrasia on filosofinen ongelma. Akrasia on sekä teoreettinen että käytännöllinen ongelma. Teoreettiset ongelmat liittyvät siihen, onko akrasia ylipäätään mahdollinen ilmiö. Esimerkiksi Sokrates on kiistänyt olevan mahdollista, että ihminen voisi toimia vastoin sitä, minkä tietää olevan hyvää. Akrasian loogisuutta ja todellisuutta on problematisoitu myös nykyajan filosofisissa käsittelyissä. Tutkielmassa oletetaan, että akrasia on mahdollinen ilmiö. Tutkielman näkökulma on teoreettisten ongelmien sijaan akrasian käytännön ongelmissa. Akrasia vaikeuttaa esimerkiksi suunnitelmien toteuttamista. Lisäksi akrasian ilmentämä puutteellinen itsekontrolli on itsessään ongelma: toimija ei niin sanotusti ole itsensä hallinnassa. Tutkielman neljäs luku tuo ilmi akraattiseen toimintaan kykenevän toimijan ominaisuuksia sekä toimijuuden sosiaalisuutta. Toimijuuden sosiaalisuuteen liittyvät tekijät ovat osa akrasian sosiaalista ulottuvuutta. Sosiaalista ulottuvuutta voidaan tarkastella läheisten ja kaukaisten suhteiden kautta. Läheistä suhdetta edustaa esimerkiksi toimijan ryhmä ja kaukaisia suhteita edustavat puolestaan esimerkiksi kulttuuri tai sosiaaliset instituutiot, joita toimijat puolestaan voivat ilmentää toiminnassaan. Toiminnan filosofiassa akrasia tarkoittaa vapaata, intentionaalista toimintaa toimijan omaa parempaa arvostelmaa vastaan. Tämä määritelmä rajaa osaltaan sitä, mitä yksilön toimintaan vaikuttavat sosiaaliset tekijät voivat olla. Esimerkiksi hypnoosi ja pakottaminen ovat poissuljettuja, sillä niiden voidaan yleisimmissä tapauksissa katsoa kumoavan toimijan vapaan tahdon. Akrasian sosiaalisessa ulottuvuudessa voi olla kyse sosiaalisesta vaikutuksesta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka toimija ei voi vaikuttaa suoraan esimerkiksi sosiaalisiin instituutioihin, niin hän voi päättää, toimiiko hän niiden mukaan. Akraattisen sosiaalisen ulottuvuuden tekijöiden on oltava toimijalle volitionaalisia ollakseen akraattisia. Edellä mainitusta huomataan, että akraattisella toimijalla on oltava kehittynyt itsereflektion kyky tietääkseen toimintansa perusteet ja niihin mahdollisesti vaikuttavat tekijät. Tutkielman pääluvut ovat viides ja kuudes luku. Viidennessä luvussa esitellään akrasiastrategíoita, eli keinoja, joilla akraattiseen toimintaan voidaan päätyä. Näitä keinoja ovat huomion akrasiastrategia, habituaalinen akrasiastrategia sekä sosiaalisuuden akrasiastrategia. Sosiaalisuuden akrasiastrategia ilmentää selkeästi akrasian sosiaalista ulottuvuutta: esimerkiksi karismaattinen johtaja voi vedota toimijaan siten, että toimija toimii akraattisesti. Lisäksi sosiaaliset instituutiot voivat myötävaikuttaa akrasian ilmenemiseen toiminnassa. Kuudennessa luvussa käsitellään akrasiakatkoksia eli niitä käytännön järjen päätöksenteon kohtia, joissa akrasia voi ilmetä. Näitä kohtia ovat luonteen akrasia, suunnan tai tähtäyksen akrasia, irrationaalisuuden akrasia, sekä tulkinnan akrasia. Tulkinnan akrasiakatkos voi ilmetä puolestaan akraattisena havaitsemisena tai akraattisena puheena, kognitiivisena akrasiana tai emotionaalisena akrasiana. Kukin näistä käytännöllisen järjen päätöksen teon kohdista voi olla toimijan volition alaisuudessa, jolloin ne voivat olla akraattisia: esimerkiksi emootioita voidaan säädellä, jolloin toimijan on mahdollista pykriä vaikuttamaan esimerkiksi emootioidensa voimakkuuteen. Tutkielman seitsemäs ja viimeinen luku tuo ilmi tutkielmaan liittyviä pohdintoja sekä mahdollisia lisätutkimuksen aiheita. Tämän tutkielman näkökulma on yksilön akraattinen toiminta ja siihen vaikuttavat sosiaaliset tekijät. Tutkielmassa oletetaan ja esitetään, että toimijuus on sosiaalista. Tätä toimijuuden sosiaalisuutta ei oteta usein huomioon yksilön akraattista toimintaa tarkasteltaessa. Akrasiaa ja siihen liittyviä sosiaalisia tekijöitä on mahdollista tarkastella myös kollektiivisesta näkökulmasta, mutta aihe vaatii oman tutkielmansa. Akrasia on melko arkipäiväinen ilmiö, minkä mahdollistanee sen useat strategiat ja käytännön päätöksen teon kohdat, joissa akrasia voi ilmetä.