Browsing by Subject "itsenäistyminen"
Now showing items 1-3 of 3
-
(2018)Lastensuojelun jälkihuollon tarkoituksena on tukea nuorta kodin ulkopuolelle tapahtuneen sijoituksen jälkeen ja turvata sijaishuollon aikana saavutetut myönteiset tulokset ja helpottaa nuoren kotiutumista tai itsenäistymistä. Tässä tutkimuksessa tutkitaan Helsingin perhehoidon asiakasnuorten kokemuksia sekä tuen tarpeita jälkihuoltoon siirryttäessä. Tutkimuksen tavoitteena on: 1) selvittää minkälaisia kokemuksia perhehoidosta itsenäistyvillä nuorilla on itsenäistymisestä sekä jälkihuoltoon siirtymisestä, 2) tutkia, minkälaisen tuen perhehoidosta itsenäistyvät nuoret kokevat auttavan itsenäistymisessä. Tutkimuksen aineistona on Helsingin perhehoidon vuonna 1998 syntyneille asiakkaille postitettu kyselylomake sekä perhehoidon kokemusasiantuntijanuorten ryhmähaastattelu. Osan aineistoa muodosti ryhmähaastatteluun osallistuneiden nuorten ottamat valokuvat ja niiden avulla tapahtunut kerronta jälkihuoltoon liittyvistä kokemuksista. Tutkimustulokset muodostavat kuvan perhehoidosta jälkihuoltoon siirtyvistä nuorina opiskelevina, työssäkäyvinä ja pärjäävinä nuorina. Itsenäistymiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ilosta epävarmuuteen ja pelkoon. Nuoret toivovat jälkihuollolta yksilöllistä ja nuoren tarpeisiin vastaavaa tukea. Siirtymätilanteissa on tärkeä varmistaa, että nuori saa riittävän tuen ja tietää kuka hänen sosiaalityöntekijänsä on. Sosiaalityöntekijältä nuoret toivovat aikaa ja mahdollisuutta kohtaamiseen. Perhehoidosta itsenäistyvää nuorta tukee jo sijaishuollon aikana riittävä erilaisten itsenäistymisessä vaadittavien taitojen opettelu. Läheiset ihmissuhteet ovat nuorille tärkeitä ja viime kädessä sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että jokaisella nuorella on ainakin yksi aikuinen jonka puoleen kääntyä. Nykyjärjestelmää tulisi kehittää siten, että jälkihuollon tarjoama tuki on riittävää järjestävästä tahosta riippumatta ja työskentelyn lähtökohtana ovat nuoren tarpeet organisaation tarpeiden sijaan.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan vammaisten nuorten aikuisten kokemuksia palvelujärjestelmän asiakkuudesta palvelujen saamisen ja toimivuuden sekä palvelujärjestelmässä tapahtuneiden kohtaamisten näkökulmasta. Kokemusten tarkastelu keskittyy erityisesti nuoressa aikuisuudessa ja lapsuudenkodista itsenäistyessä saatuihin palveluihin. Tutkielman aineisto on kerätty haastattelemalla yhdeksää vaikeasti vammaista tai pitkäaikaissairautta sairastavaa henkilöä. Haastattelumenetelmänä on käytetty teemahaastattelua. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia kokemuksia vammaisilla nuorilla aikuisilla on palvelujärjestelmän toimivuudesta ja kohtaamisista palvelujärjestelmässä? 2) Mistä palveluista vammaiset nuoret aikuiset ovat kokeneet saavansa tukea erityisesti nykyisessä elämänvaiheessaan? 3) Nouseeko haastateltavien kokemuksista esiin palvelujärjestelmässä ilmeneviä syrjäyttäviä rakenteita tai käytäntöjä? Tulosten perusteella useat palvelujärjestelmän tuottamat palvelut tukevat toimivalla tavalla vammaisen nuoren aikuisen itsenäistymistä ja itsenäistä elämää. Palvelujen hakeminen sen sijaan koetaan usein haastavana ja palvelujärjestelmän ja organisaatioiden toiminta byrokraattisena. Vammaisuuden jatkuva todistelu esimerkiksi lääkärinlausunnoin koetaan raskaana. Kokemuksissa hyvistä kohtaamisista painottuvat yksilöllisen tilanteen huomioiminen ja työntekijän asiantuntemus. Saatu ohjaus ja neuvonta sekä päätösten perustelut koetaan usein puutteellisiksi. Vanhemmilta saatu tuki ja heiltä opitut ja perityt myönteiset asenteet heijastelevat itsenäistymisen ja itsenäisen elämän onnistumista. Epätasa-arvoa palvelujen myöntämisessä ilmenee niin eri kuntien välillä kuin myös eri tavoin vammaisten henkilöiden välillä. Vammaiset henkilöt kohtaavat edelleen paljon fyysisiä ja asenteellisia esteitä, jonkin verran myös silloin, kun asioivat heille suunnatuissa erityispalveluissa. Johtopäätöksenä on, että nykyiset palvelut tukevat melko hyvin vammaisten nuorten aikuisten arjen ja päivittäisen elämän toimintamahdollisuuksia, erityisesti silloin, kun nuorella on voimavaroja olla aktiivinen omien asioidensa hoitaja. Kuitenkin rakenteet ovat riittämättömät tukemaan vammaisten nuorten aikuisten työllistymistä ja matka opiskelijasta itsensä työllä elättäväksi kansalaiseksi on pitkä silloinkin, kun nuorella olisi siihen halua ja edellytyksiä. Palvelujärjestelmässä on havaittavissa paljon palvelulähtöistä ja vamman lääketieteelliseen selittämiseen pohjautuvaa ajattelua, eikä kokonaistilannetta, sosiaalista kontekstia ja osallisuuden kaikkia ulottuvuuksia oteta aina huomioon palveluja järjestettäessä.
-
(2017)Tutkielmassa käsitellään Suomeen saapuneista pakolaisista eduskunnassa ja lehdistössä (Uusi Suomi ja Aamulehti) käytyä keskustelua vuosina 1917–1922 retorisen analyysin menetelmin. Tuona ajankohtana Suomeen saapui noin 33 000 pakolaista itärajan takaa. Pakolaisten saapuminen lyhyen ajan sisällä oli vasta itsenäistyneen maan viranomaisille ja poliittiselle kentälle suuri haaste. Suomen poliittinen tilanne oli itsenäisyyden alkuvuosina jakautunut ja pakolaiskeskustelua käytiin kärjistyneessä ilmapiirissä. Poliitikkojen puheenvuoroissa näkyi, että pakolaiskeskustelua käytettiin välineenä oman poliittisen agendan edistämiseen. Sosialidemokraatit kritisoivat oikeistohallitusta sanoen pakolaisten saapumisen johtuvan Itä-Karjalan heimosodista, jotka ovat oikeiston aiheuttamia. Vasemmisto vaatikin oikeistoa maksamaan pakolaisten saapumisesta koituneet kulut yksityisistä varoista. Sosialidemokraatit olivat huolissaan Suomen työläisten asemasta. Vasemmiston näkökulma pakolaiskysymykseen oli siis kansallista etua ja suomalaisten hyvinvointia korostava. Oikeisto oli hallitusvastuussa eikä ottanut selkeää kantaa argumentteihin, joiden mukaan pakolaisten saapumisen syy oli heimosodissa. Oikeisto pyrkikin esiintymään valtionhoitajana: pakolaisasia oli vaikea, mutta se piti tavalla tai toisella hoitaa. Maalaisliitto puolestaan kykeni profiloitumaan pakolaiskysymyksessä aloitteen tekijänä etenkin Santeri Alkion johdolla. Pakolaisten avustamiseen vaadittiin toistuvasti lisää määrärahaa. Eduskunta myönsi näitä määrärahoja värikkään keskustelun jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin valtion pakolaisavustuskeskus ja toiminta vakiintui sekä institutionalisoitui. Lehdistökeskustelu pakolaisista oli yhtä lailla vivahteikasta. Pakolaisista käytettiin luonnonilmiöihin viittaavia vertauksia ja keskustelun näkökulmana oli usein turvallisuus. Pakolaiset jaettiin lehdistökeskustelussa kohtalaisen selvästi kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli venäläiset pakolaiset, joiden epäiltiin muodostavan turvallisuusriskejä ja jopa uhkaavan Suomen itsenäisyyttä. Heidän motiivinsa maassa olemiselle kyseenalaistettiin laajasti. Toinen ryhmä oli suomensukuiset pakolaiset (inkeriläiset ja itäkarjalaiset), joihin suhtauduttiin huomattavasti suopeammin ja solidaarisemmin. Sadan vuoden takaisessa pakolaiskeskustelussa voi nähdä joitain yhtymäkohtia vuosien 2015–2016 keskusteluun pakolaisista. Tulijoista puhuttiin molemmissa yhteyksissä luonnonilmiöiden kaltaisena voimana ja heihin liitettiin monia pelkoja. Toiseuttamalla pakolaisia ja siirtämällä keskustelu turvallisuusnäkökohtiin keskustelussa voidaan jättää taustalle heidän inhimillinen hätänsä.
Now showing items 1-3 of 3