Browsing by Subject "julkiset tilat"

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Tutkielmassa analysoidaan Voima-lehdessä julkaistuja vastamainoksia vuosilta 1999–2011. Valtaosa Voiman julkaisemista vastamainoksista (72 kpl) on kronikoitu Louserit Vuittuun -kirjaan, joka myös muodostaa tämän tutkielman aineiston. Vastamainonnan tavoitteeksi on määritelty jonkin tuotteen tai palvelun kulutuksen vähentäminen liittämällä siihen kielteisiä mielikuvia. Tutkielmani perusteella vastamainonta osoittautuu huomattavasti moniulotteisemmaksi ilmiöksi. Vastamainonnan voi katsoa olevan uudenlaista visuaalisen ja verbaalisen muodon ottavaa yhteiskunnallista kritiikkiä ja aktivismia. Tutkielmassa selvitetään, mitä vastamainos vastustaa ja miten vastustus ja yhteiskunnallinen kritiikki esitetään. Kehysanalyysin avulla aineistosta siivilöidään esille määräävät kehykset, sekundaarikehykset sekä niin kutsutut tyylilliset kehykset. Kehysanalyysiä hyödyntäen kartoitetaan millaisia aiheita vastamainoksissa suositaan, millaisessa sävyssä aiheita käsitellään eli miten niitä lopulta kehystetään. Analyysin perusteella vastamainokset edustavat uudenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä, jonka voi purkaa kuuteen spesifimpään teemaan. Ne ovat politiikan kritiikki, vastuuttoman yritystoiminnan kritiikki, mainonnan kritiikki, median kritiikki, kulutuskulttuurin kritiikki ja huoli ympäristöstä. Näitä teemoja lähestytään ahneuden, vilpin, uhkan ja tuhon näkökulmista. Vastamainosten perusteella piirtyy kuva yhteiskunnasta, jonka ongelmia ovat ahneus, vilppi, uhka ja vääjäämättä edessä siintävä tuho. Tuho on yhteiskunnan eri tasot läpäisevää: ympäristön, sivistyksen ja sivilisaation, hyvinvoinnin, ihmisyyden, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tuhoa. Vastamainosten synkkää pohjavirettä loivennetaan ja pehmennetään huumorin avulla. Vastamainokset hyödyntävät ilmaisussaan tunnettuja brändejä, logoja ja sloganeita, mutta siten, että ne asetetaan naurunalaisiksi. Tällaista mainoskulttuurin symboleiden hyödyntämistä kuvataan tutkielmassa käsitteellä visuaalinen esperanto. Tämä lähes universaali kieli syntyy, kun vastamainokset operoivat esimerkiksi tunnettujen, monikansallisten brändien kanssa ja lataavat niihin tavanomaisesta poikkeavia, kulutuskulttuuria vastustavia merkityksiä. Toinen merkille pantava piirre vastamainoksissa on sanamuunnosten ja sanaleikkien käyttö. Tätä tyylikeinoa tutkielmassa kutsutaan verbaaliseksi sukkeluudeksi. Verbaalisen sukkeluuden ja visuaalisen esperanton avulla vastamainoksiin luodaan ironinen, sarkastinen ja parodinen sävy. Vastamainoksissa pyritään herättämään huomiota järjestämällä kulttuurisia elementtejä uudella yllättävällä tavalla. Kyse on kulttuurinhäirinnästä. Kulttuurinhäirintä kritisoi kulutuskulttuuria, joka osaltaan ylläpitää kapitalistissävytteisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Kulttuurinhäiritsijöiden mukaan kulutuskulttuuri on vallannut fyysistä ja diskursiivista tilaa, joka on vallattava takaisin. Vastamainonta saa luontevimman viitekehyksensä kulttuurinhäirinnästä, joka on mitä erilaisimpia performatiivisia muotoja ottavaa vastapropagandaa kulutuskulttuurille. Kulttuurinhäirinnän lisäksi Voiman vastamainoksien voi katsoa olevan osa lehden journalistista sisältöä. Vastamainos on kuin yhteiskunnallisen kritiikin visuaalispainotteinen hybridi: se voi revitellä ja liioitella kuin mainos, mutta faktojen on silti oltava kohdallaan kuten journalismissa.