Browsing by Subject "julkisuus"

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani sosiaalisten liikkeiden visuaalista vasta- ja valtajulkisuutta vertailemalla aktivistien omia Internet-sivustoja ja Helsingin Sanomia. Tutkimukseni tarkoituksena on tuoda uutta tietoa vastademokraattisen toiminnan ja toimijuuden muotoutumisesta vasta- ja valtajulkisuuksissa ja näiden julkisuuksien välisestä suhteesta paikallistasolla Suomessa. Tutkin, minkälaista vastademokraattista toimintaa sosiaaliset liikkeet tuovat esiin kuvissa omilla Internet-sivustoillaan. Näitä kuvia vertaan samoista tapahtumista julkaistuihin Helsingin Sanomien – valtajulkisuuden – kuviin. Analysoin, minkälaista toimintaa tuodaan esiin ja miten toiminnan esittäminen eroaa aineistojen välillä. Lopuksi tarkastelen vastademokraattisen toimijuuden visuaalisia representaatioita sukupuolen ja iän näkökulmista. Tutkielmani aineistona on kolme aktivistien ylläpitämää uutissivustoa, yksi kansalaisjärjestöjen kuvapankki ja vertailuaineistona Helsingin Sanomat. Aineistossani on kuvia yhteensä 443 ja ne on julkaistu vuosina 2000–2010. Kaikissa kuvissa tapahtumapaikkana on Helsinki. Tutkimusmenetelmänä käytän Eeva Luhtakallion soveltamaa Erving Goffmanin kehysanalyysiä, jossa pyritään etsimään aineistolähtöisesti kuvissa esitettyä toimintaa määrittäviä kehyksiä. Teoreettisen lähtökohdan tutkimukselleni muodostavat Pierre Rosanvallonin teoria vastademokratiasta ja Nancy Fraserin määritelmä useasta julkisuudesta. Kuvissa representoidun toiminnan kautta muodostuu kahdeksan eri määräävää kehystä: mielenosoitus, karnevaali, merkintä, valtaus, konflikti, kontrolli, sisäinen toiminta ja tiedotus. Määräävät kehykset kuvaavat aktivistien harjoittamaa vastademokraattista toimintaa ja muiden toimijoiden reaktioita siihen. Mielenosoitus, merkintä, valtaus ja karnevaali kuvaavat erilaisia kollektiivisen protestin muotoja, kontrolli ja konflikti taas tuovat esiin tämän toiminnan seurausta ja eri toimijoiden kohtaamista. Kuvissa näyttäytyy myös liikkeen sisäistä toimintaa ja liikkeestä tiedottamista sinällään ilman varsinaista protestia. Iän kannalta kuvien vastademokraattisesta toiminnasta muotoutui nuorten ja nuorten aikuisten toimintaa. Sukupuolen kannalta toiminta taas osoittautui yllättävän sukupuolittuneeksi: mikäli toimija oli erikseen nostettu valokuvassa esiin, oli tämä useimmiten mies. Miehet olivat toimijoina etenkin liikkeen johdossa ja konfliktin määräävässä kehyksessä. Naisia taas representoitiin vastajulkisuudessa yllättävästi äitiyden kautta. Aktivistiaineistossa ja lehtiaineistossa suhtauduttiin osittain eri tavalla aktivistien toimintaan vaikka kuvat visuaalisesti muistuttivat toisiaan. Tämä ilmeni kuvia ympäröivissä otsikoissa ja kuvateksteissä, jotka vaikuttivat kuvista syntyviin tulkintoihin. Kuvien virittämisessä tekstein liikuttiin hyväksynnästä neutraaliin uutisointiin, siitä taas kohti epäilyttävää toimintaa, josta siirryttiin lopulta toiminnan tuomitsemiseen. Kuvateksteissä välittyi kamppailua vastademokraattisen toiminnan oikeutuksesta: onko kyseessä demokratiaan kuuluvaa kansalaisaktivismia vai yhteiskuntajärjestyksen rikkomista rettelöimällä. Julkisuuksista muodostui visuaalisen kamppailun kenttä, jolla eri toimijat pyrkivät muovaamaan sosiaalisista liikkeistä syntyviä käsityksiä. Sosiaaliset liikkeet ja tiedotusvälineet eivät olekaan tutkielmani perusteella pelkästään toisiaan täydentäviä vastademokraattisia toimijoita, vaan eri julkisuuksien ja vastademokraattisten toimijoiden välillä on sekä legitimiteettikonflikti että määrittelykamppailu: kuka voi esittää kenet ja mistä näkökulmasta.

Euroopan unionia syytetään usein demokratiavajeesta eli demokraattisen vastuun puutteesta kansalaisia kohtaan. Demokratiavaje merkitsee kansalaisista etääntymistä, yhteisen ja koherentin politiikan puuttumista ja usein myös julkisuusvajetta eli päätöksenteon ja kansalaiskeskustelun läpinäkymättömyyttä. Ylikansallisen eurooppalaisen julkisuuden esteinä voidaan nähdä eurooppalaisten suuri diversiteetti, kuten erilaiset identiteetit ja lukuisat eri kielet. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, miten Euroopan komission viestintästrategiassa esiintyvät eurooppalaisen julkisuuden ideaalit toteutuvat Instagramissa. Komission viestintästrategia ihannoi habermasilaisia keskustelun ideaaleja korostaen demokraattisen kansalaiskeskustelun tärkeyttä. Se esittelee kunnianhimoisia tavoitteita siitä, kuinka nousevassa eurooppalaisessa julkisuudessa kansalaisten ääni pääsee kuuluviin ja komissaarit voivat olla suorassa vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa. Instagram on valikoitunut tutkimuksen kohteeksi siksi, että se on yksi maailman suosituimmista sosiaalisista medioista ja erityisesti nuorten käyttäjien suosiossa. Instagramia on tutkittu vain vähän organisaatioviestinnän ja poliittisen viestinnän alustana, ja valtaosa tutkimuksesta on painottunut yksittäisiin käyttäjiin. Tutkielmassa havaitaan, että Instagramissa ei juuri synny aitoa kansalaiskeskustelua: suurin osa kommenteista ei tuo keskusteluun lisäarvoa eikä komissio itse ole aktiivisesti keskustelussa mukana. Aineisto osoittaa, että komission strategiassa esiintyviä habermasilaisia ideaaleja on vaikea toteuttaa käytännössä, eivätkä ne välttämättä sovi sosiaalisten medioiden toimintaympäristöön. Kansalaisten tavoittaminen sekä rationaalisen keskustelun puute ovat edelleen Euroopan julkisuusongelman ytimessä. Tutkielma ehdottaa, että julkisuutta tulisi kenties ymmärtää uusilla tavoilla Habermasin kritiikin kautta esimerkiksi Mckeen postmodernin julkisuusteorian tai Mouffen kiistelevä moniarvoisuuden kautta.

Julkiso-termiä on ehdotettu 1990-luvun lopulla suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa englannin ’public’-substantiivin käännökseksi, termin yleisö vastinpariksi. Julkisolla on viitattu ennen kaikkea aktiiviseen, julkiseen elämään astuvaan, kriittisesti keskustelevaan kansalaisuuteen. Tutkielmassa pyritään kehittämään ja tarkentamaan julkison käsitettä, sillä sen käyttö tutkimuskäsitteenä on osoittautunut aiemmassa tutkimuksessa haasteelliseksi. Julkiso analyyttisena käsitteenä sekoittuu tutkimuksen kohteeseen eli julkiseen toimintaan ryhtyneisiin kansalaisten ryhmiin; tutkimuksen kohteesta tulee analyyttisen käsitteen kaltainen. Ongelmanasettelua tutkielmassa ohjaa myös pyrkimys siirtää julkisuusteorian näkökulma pois erilaisista julkisen elämän ja julkisuuden ihannemalleista. Tutkielman aloittavan kriittisen katsauksen perusteella erilaiset pluralistiset julkisuuden teoriat ymmärtävät julkisot kansalaisyhteiskunnasta nouseviksi, toimintaan ryhtyviksi ryhmiksi, joita yhdistää jokin identiteetti, intressi tai puheenaihe sekä aikomus tuoda itsensä osaksi julkista elämää. Julkison käsite siis samastuu tutkimuksen kohteena oleviin ryhmiin. Tutkielmassa kehitettävä uusi näkökulma julkison käsitteeseen poikkeaa viestinnän tutkimukselle tavanomaisesta julkisuuden teoriasta. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies) sekä toimijaverkkoteorian (actor-network theory) avulla julkison käsitteen fokus pyritään vaihtamaan niihin ongelmiin ja huolenaiheisiin, jotka saavat aikaan poliittista toimintaa. Lähtökohtia eivät olisikaan siis normatiiviset demokratian ihanteet tai ennakko-oletukset yhteiskunnan eri ryhmien intresseistä, identiteeteistä tai arvoista. Päinvastoin, niiden rakentuminen tieteellisten ja poliittisten ongelmien käsittelyn käytännöissä on ilmiö, jota tulisi kuvata. Tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksen piirissä 1990-luvulta asti käytyä, julkisen osallistumisen demokraattista merkitystä pohtivaa keskustelua. Tieteentutkimuksessa julkiso ymmärretään tiedettä ja politiikkaa välittäväksi tekijäksi, takeeksi tieteellis-poliittisten ongelmien määrittelyn ja käsittelyn demokraattisuudesta. Merkittäväksi nousee monien tieteentutkijoiden vaatimus siitä, että julkisoilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ongelmien määrittelyyn – siihen, mistä sekä tieteellisissä ongelmissa että poliittisessa päätöksenteossa itse asiassa on kyse. Toimijaverkkoteorian ja sen kehittäjän Bruno Latourin ajattelun avulla julkison käsite irrotetaan yksinomaan inhimillisestä poliittisesta subjektiviteetista ja yhteisöllisyydestä. Niiden sijaan julkisen elämän kirvoittajiksi nähdään ongelmat ja huolenaiheet. Huolenaiheilla toimijaverkkoteoriassa tarkoitetaan kiistattomien faktojen vastakohtaa, vielä määrittymätöntä inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden verkkoa. Sen muodostuminen julkiseksi, yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi vaatii kokoonpanoa, jossa tieteellistä tietoa ja poliittisia arvoja ei ole lähtökohtaisesti erotettu toisistaan, vaan ne muodostuvat suhteessa toisiinsa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksellisella ja toimijaverkkoteoreettisella otteella kahta julkisuuden teorian klassikkoa, John Deweya ja Walter Lippmannia sekä heidän julkisokäsityksiään. Heidän ajattelustaan uutetaan julkiso, joka on yhteiskunnan uusiin, määrittelyä ja käsittelyä vaativiin ongelmiin tarttuva ja uutta luova olio. Deweylle ja Lippmannille julkison tehtävä demokratiassa on ottaa haltuun ja tehdä näkyviksi ongelmia, joihin muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole ratkaisua. Tutkielman merkittävimpänä kontribuutiona muotoillaan tieteentutkimuksen, toimijaverkkoteorian sekä Deweyn ja Lippmannin debatin motivoima ongelmalähtöisen julkison käsite. Ongelmalähtöisyys irrottaa julkison viittaussuhteesta aktuaalisiin julkisesti toimiviin sosiaalisiin yhteisöihin aiempaa suomenkielistä tutkimusta korostetummin. Ongelmalähtöinen julkiso on yhteiskunnan ongelmiin tarttumisen ja määrittelyn seuraus ja efekti – yksinomaan analyyttinen käsite. Demokratian toteutumisen kannalta ratkaisevaksi muodostuu se, kulkeeko yhteiskunnan ongelmien käsittely julkison kautta.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten organisaatiot voivat hallita toimintaympäristönsä teemoja dynaamisessa julkisuudessa. Tarkastelun kohteena on erityisesti toimintaympäristön teemojen hallinta sosiaalisessa mediassa. Lähtökohtana on internetin ja sosiaalisen median tuoma muutos organisaatioiden toimintaympäristöön. 2000-luvun alku on tarjonnut organisaatioille ensimmäisen kerran mahdollisuuden viestiä suoraan kohderyhmilleen internetin ja sosiaalisen median kanavien kautta, mutta myös yleisöt voivat viestiä helposti keskenään. Dynaaminen julkisuus on lisännyt sidosryhmien valtaa, organisaatioiden maineriskiä sekä organisaatioiden kriisinhallinnan tärkeyttä. Kriisien ehkäisemisessä erityisen tärkeänä osana on organisaation toimintaympäristön teemojen hallinta. Tutkielmassa pureudutaankin sosiaalisen median, dynaamisen julkisuuden, toimintaympäristön teemojen hallinnan ja kriisien ehkäisyn vaikeaan yhdistelmään. Teoreettinen viitekehys pohjautuu Aulan ja Åbergin dynaamisen julkisuuden ja leimahtavien teemojen teoriaan. Teoriaosuudessa käsitellään toimintaympäristön teeman ja kriisin käsitteitä sekä näiden hallintaa. Dynaamisessa julkisuudessa teemat voivat leimahtaa ennalta arvaamattomasti ja epäonnistunut teemojen hallinta voi johtaa organisaation kriisiin. Toimintaympäristön teemojen hallinta todetaan kokonaisvaltaisemmaksi keinoksi hallita julkisuuteen nousevia teemoja ja estää niiden kehittyminen kriisiksi. Tärkeimmät keinot toimintaympäristön teemojen hallintaan ovat julkisuuden monitorointi, nopea ja proaktiivinen teemoihin tarttuminen niiden noustessa julkisuuteen, sidosryhmien kuuntelu ja dialogi niiden kanssa sekä teemojen hallinta osana organisaation kokonaisvaltaista strategista suunnittelua. Empiirisessä osiossa selvitetään, kuinka VR hallitsee toimintaympäristönsä teemoja sosiaalisessa mediassa. Tätä selvitetään toteuttamalla yhden syvennetyn tapauksen tapaustutkimus. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta erillisestä alatapauksesta, jotka perustuvat blogipohjaisen vuotosivuston, VRLeaksin VR:stä julkaisemiin dokumentteihin ja niistä seuranneeseen teemojen leimahtamiseen. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaista sisältöä VR tuotti ja kommentoi sosiaalisessa mediassa sellaisina ajankohtina, jolloin yhtiötä on kohdannut teema, joka on eskaloitunut laajaksi julkiseksi keskusteluksi ja jopa kriisiksi asti. Lisäksi tutkielmaa varten on selvitetty VR:n viestintäpäälliköltä, kuinka yhtiö normaalisti hallitsee teemoja ja viestii kriisitilanteissa sosiaalisessa mediassa. Tutkimusaineisto koostuu VR:n omalla Facebook-sivulla julkaistuista kommenteista ja keskusteluista sekä joukkoliikennefoorumilla käydyistä keskusteluista. Aineisto valittiin kahdelta eri aikaväliltä, jolloin valitut teemat ovat olleet julkisessa keskustelussa. Aineistoa on analysoitu sisällönanalyysin kautta kuvaamalla ja luokittelemalla keskustelujen sisältöä. Tarkastelun kohteena on erityisesti se, osallistuuko VR siitä käytävään keskusteluun toisaalta omalla sivullaan ja toisaalta sivustolla, joka ei ole yhtiön välittömän tarkkailun alla. Ellei reagointia ole tapahtunut, on tarkasteltu myös sitä, onko aiheesta käydyt keskustelut sellaisia, että yhtiön olisi kannattanut reagoida niihin. Lisäksi käydään myös lyhyesti läpi, mitä muita teemoja VR ja sosiaalisen median käyttäjät nostivat esille Facebookissa valituilla tutkimusaikaväleillä. Tutkielman tulokset osoittavat, että teemoista käytiin valituilla areenoilla pienimuotoista keskustelua, mutta itse VR osallistui keskusteluun vain hyvin niukasti. Kommenttien sisällöt olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, joihin ei VR:n yleisen linjan mukaan olisi vastattu. Toisaalta tutkimusaikavälillä esitettiin myös sellaisia kommentteja, joihin olisi odottanut vastausta. Johtopäätöksinä on ensinnäkin, että toimintaympäristön teemojen hallinta on dynaamisessa julkisuudessa elintärkeää. Teemojen monitorointi ja niihin proaktiivinen ja nopea tarttuminen ovat keinoja hallita ennalta arvaamatonta julkisuutta. Dynaaminen julkisuus myös asettaa sidosryhmien toiminnan uuteen valoon. Nykyisessä toimintaympäristössä merkittävää ei olekaan organisaation toiminta suhteessa sen sidosryhmiin, vaan ensisijaisesti suhteessa teemoihin ja niiden takana oleviin ihmisiin. Tämä lisää teemojen hallinnan tärkeyttä entisestään. Lopuksi todetaan, että vaikka dialogi sidosryhmien kanssa on ensisijaisen tärkeää, se on myös erittäin vaikeaa silloin, kun organisaatio on mainekriisissä. Teoria painottaa, että organisaatioiden kannattaisi viestiä sidosryhmien kanssa heidän kanssaan samalla areenalla, eli sosiaalisessa mediassa, mutta tämä tutkimus ei kuitenkaan osoita, että näin tapahtuisi sellaisissa tilanteissa, jossa ollaan vaikeimman, eli organisaation maineeseen liittyvien kysymysten äärellä.

Tämä tutkimus käsittelee valtavirta- ja vastajulkisuuksien suhdetta graffitien, katutaiteen ja muun kaduilla ilmenevän luvattoman viestinnän kautta. Näihin viitataan termillä ”sähkökaappijournalismi”, jonka tarkoituksena on erottaa se osa, jonka sisältö on selkeästi yhteiskunnalliseen, poliittiseen tai sosiaaliseen muutokseen pyrkivää. Useiden vuosien aikana eri puolilta Helsinkiä kerätyn yli viidenkymmenen tapausesimerkin avulla selvitetään osin millaisia aiheita välineessä käsitellään, mutta erityisesti miten. Tutkimuksessa osoitetaan, että kyse on nimenomaan erityisestä ja muista poikkeavasta viestintävälineestä, jolla on omat toimintamekanisminsa, rajoitteensa sekä mahdollisuutensa. Sillä on myös hyvin pitkät historialliset juuret jopa tuhansien vuosien ajalta. Tämä väline voi olla käytössä paitsi yhteiskunnan kriisitilanteissa myös ainakin näennäisesti suhteellisen vakaassa yhteiskunnissa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jota ohjaavat tietyt hegemoniset tavat, tottumukset ja käytännöt, myös joukkoviestinnän tuotantoa ohjaavat tietyt ennakko-oletukset. Julkisuutta pidetään puolestaan keskustelun areenana, jossa yhteiskunnan jäsenet yhdessä päätyvät mielipiteeseen heitä kaikkia koskevista asioista. Pääsy tähän nykyään lähes aina kaupallisen logiikan pohjalta toimivaan julkisuuden piiriin voi olla kuitenkin rajattu sekä joillekin yhteiskunnan jäsenille että joillekin aiheille. Alakulttuurit, joille nämä aiheet ovat tärkeitä, voivat pitää niitä kuitenkin yllä omissa vastajulkisuuksissaan, joista ne voivat myös nousta laajempaan julkiseen keskusteluun. Yksi tällainen vastajulkisuuden areena voi olla juuri ”sähkökaappijournalismi”. Välineenä se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja toisaalta myös äärimmäisen julkinen. Silti se myös mahdollistaa sellaisten mielipiteiden esiin tuomisen, joita ei käytännössä missään muussa mediassa voisi julkaista. Usein nimettömänä, lähes aina luvattomana ja usein jopa röyhkeänä viestintämuotona sillä voi olla erityisen tärkeä rooli nykyisissä demokratioissa paitsi poliittisten sekä yhteiskunnallisten epäkohtien ja puutteiden paljastajana, myös kansalaisten ja erilaisten ryhmien identiteettien rakentajana.

1960-luku oli Suomessa yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen aikaa. Tällöin keskusteluun nousivat myös sukupuoliroolit. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten sukupuolisopimuksesta neuvoteltiin suomalaisessa aikakauslehdistössä vuosien 1966-1968 aikana. Tarkasteluun on valittu yleisaikakauslehti Suomen Kuvalehti sekä naistenlehti Anna. Tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysia. Sisällönanalyysi on tehty teoriaohjaavasti. Valittu aineisto on kategorisoitu Raija Julkusen esittämän sukupuolisopimuksen ”ydinsisällön” mukaan. Julkusen mukaan Suomessa neuvoteltiin vuosien 1966-1975 aikana uudelleen sukupuolten suhteita yhteiskunnassa määrittänyt sukupuolisopimus. Tätä sopimusta Julkunen on kutsunut palkkatyösopimukseksi, sillä sopimuksen keskiössä olivat naisten, myös perheellisten, palkkatyön normalisointi ja sen edellytykset. Laura Saarenmaa puolestaan on esittänyt, että sukupuolisopimuksen neuvottelua käytiin politiikan lisäksi muilla areenoilla, kuten aikakauslehdissä. Tutkielma kuuluu sukupuolihistorian tutkimuskenttään. Sukupuolisopimus ymmärretään säännöiksi, vastavuoroisiksi velvollisuuksiksi ja oikeuksiksi, jotka määrittävät sukupuolten keskinäisiä suhteita ja paikkoja yhteiskunnassa. Sukupuolisopimuksen taustalla vaikuttaa sukupuolijärjestelmä, joka perustuu hierarkian ja eron periaatteille. Nämä käsitteet on yhdistänyt ruotsalainen historioitsija Yvonne Hirdman, ja tässä tutkielmassa käsitteet ymmärretään ennen kaikkea niin kuin suomalaiset yhteiskuntatieteilijät ovat niitä Suomen kontekstiin soveltaneet. Julkisuuden käsitteen avulla puolestaan perustellaan, miksi aikakauslehdet ovat relevantteja tutkimuskohteita: ne osallistuvat demokratialle tärkeään julkiseen keskusteluun siitä, mistä puhutaan, ja miten puhutaan. Tutkielman johtopäätös on, että tarkastelemani aikakauslehdet osallistuivat aktiivisesti sukupuolisopimuksen neuvotteluun aikakaudella. Ne seurasivat aktiivisesti sukupuolirooleista käytyä keskustelua, ja lehtien sivuilla tuotiin erilaisia näkökulmia, mielipiteitä sekä ratkaisuehdotuksia esille. Lehdissä nähtiin sukupuolisopimusta kyseenalaistavia ja uudelleenneuvottelevia puheenvuoroja. Osassa teksteistä neuvotteluun otettiin neutraali kanta tai ylläpidettiin vanhaa sukupuolisopimusta, jossa miehen ja naisen toiminnan alueet olivat eriytyneet yhteiskunnassa. Neuvottelua käytiin etenkin siitä, miten perheellisten naisten ansiotyön edellytyksiä tulisi parantaa. Myös aborttioikeuden laajentamisesta sekä ehkäisystä käytiin keskustelua. Naisten laajentuvaa yhteiskunnallista osallistumista nostettiin erilaisin esimerkein esille sekä naisten kapeaa poliittista roolia kyseenalaistettiin. Miehen perinteisen roolin kyseenalaistaminen näkyi etenkin siinä, miten isyydestä neuvoteltiin.

Tutkielma käsittelee viihteellisen tabloidijournalismin ja oikeistopopulismin välistä yhteyttä, joka jäsentyy vertailemalla keskenään neljää oikeistopopulistista puoluetta – Italian Lega Nordia, Itävallan vapauspuoluetta, Ranskan Front Nationalia sekä Tanskan kansanpuoluetta – suhteessa tabloidijournalismille ominaisiin uutiskriteereihin. Nämä uutiskriteerit ovat personointi, viihteellisyys ja kansanomainen retoriikka. Tutkimusaineisto perustuu erityisesti puolueiden kotisivuihin sekä näiden vaalikampanjoiden ja -mainoksien materiaaleihin, joiden pohjalta vertailevan metodin avulla tehtäviä johtopäätöksiä tukevat aikakausilehtien sähköisistä arkistoista löytyvät uutisoinnit ja artikkelit sekä tutkimuskirjallisuus. Ensisijaisena tarkoituksena on selvittää mediapainotteisesta näkökulmasta sitä, onko tabloidimedian oikeistopopulismille mahdollisesti tarjoama profiloitumisväylä intentionaalinen vai puhtaasti markkinalogiikkaan perustuva. Toiseksi paikannetaan oikeistopopulististen puolueiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä suhteessa siihen, millä tavoin ne vastaavat tabloidijournalismin uutisoinnille tyypillisiä piirteitä. Tästä perspektiivistä keskiöön nousee myös kolmanneksi kysymys siitä, ovatko puolueet hyödyntäneet ilmaista mediajulkisuutta vai profiloituneet aktiivisesti omien mediaorganisaatioidensa rakentamisen kautta. Mediapainotteisen näkökulman vuoksi ajallinen ympäristö ja ideologiset tekijät toimivat enemmänkin tutkielman väljänä viitekehyksenä kuin sen fokusta tiukasti jäsentävinä määreinä. Oikeistopopulismin ja tabloidijournalismin välillä on havaittavissa vastaavuuksia henkilöitymisen, viihteellisyyden ja retoriikan osa-alueilta. Kaikista puolueista löytyy yhtenäisiä piirteitä, jotka sopivat hyvin yhteen tabloidijournalismin uutiskriteereiden kanssa. Tämän suhteen lähtökohdat eivät ole kuitenkaan poliittisia, vaan pikemminkin on kyse tabloidijournalismin uutiskriteereiden kaupallisen logiikan ja oikeistopopulismin viihteellisten elementtien välisestä korrelaatiosta, joka on luonut puolueille mahdollisuuden profiloitua valtavirran tietoisuuteen. Vaikka puolueista löytyy tabloidijournalismin näkökulmasta materiaalia sen jokaisen uutiskriteerin alle, ovat oikeistopopulististen puolueiden keskinäiset erot suhteessa viihteellisen median uutiskriteereihin kuitenkin huomattavampia kuin niiden väliset yhtäläisyydet. Itävallan vapauspuolueen toiminnasta löytyy eniten vastaavuutta viihdearvon suhteen tabloidijournalismin uutiskriteereiden näkökulmasta, vaikka tämä vastaavuus on lähinnä rakentunut puolueen entisen puheenjohtajan Jörg Haiderin vetovoimaisen persoonan ympärille. Lega Nordin kohdalla puolestaan viihdearvo on välittynyt suuremmassa määrin koko puolueen toiminnan kuin yksittäisen henkilön kautta. Lisäksi Lega Nord on omien radio- ja televisiokanaviensa kautta tarjonnut hyvin viihteellisiä ohjelmasisältöjä, joista kuvaavana esimerkkinä on Miss Padania -kauneuskilpailut. Front National ja Tanskan kansanpuolueen toiminta on puolestaan tabloidijournalismin näkökulmasta vähemmän viihteellisten elementtien sisältämää. Tästä huolimatta kyseisten puolueiden huomiota herättävät poliittiset lausunnot ja toiminta soveltuvat tabloidijournalismin uutiskriteereiden vaatimuksiin. Omien mediaorganisaatioidensa luomisessa Lega Nordin ja Front Nationalin rooli näyttäytyy aktiivisempana kuin Itävallan vapauspuolueen ja Tanskan kansanpuolueen. Syitä tähän voidaan jäsentää kansalliseen mediakenttään kohdistuvan hallinnollis-poliittisen kontrollin suuruudesta muiden tekijöiden ohella. Tutkielmani perusteella jäsentyvän yhteyden merkittävin ominaisuus kiteytyy kuitenkin siihen, että tabloidijournalismi luo oikeistopopulistisille puolueille profiloitumisväylän ja mahdollisuuden tavoittaa laajempia yleisöjä. Vaikka tämän väylän tosiasiallinen käyttäminen oikeistopopulististen puolueiden näkökulmasta vaatii syväluotaavampaa jatkotutkimusta osakseen, kertoo tabloidijournalismin oikeistopopulismille mahdollistama vastakaiku ylipäätänsä median vaikutusvallan tärkeydestä politiikalle ja sen toimijoille.

Tutkielmassa tarkastellaan demokraattisen yhteisön kansalaisuuden ja poliittisen osallistumisen rajojen oikeutusta intensiivisen kansainvälisen kanssakäymisen maailmassa. Demokraattisen prosessin tai demokraattisen yhteisön rajaamiskysymystä on poliittisessa filosofiassa lähestytty demoksen rajaamisongelman kautta, jonka mukaan demokratian teoria on kykenemätön antamaan vastausta siihen, miten demokraattisen prosessin osallistujat pitäisi rajata. Vastaukseksi demokratian rajaamisongelmaan on esitetty vaikutusperiaatetta, jonka mukaan jokainen, johon päätös vaikuttaa on oikeutettu osallistumaan päätöksen tekemiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että yksittäisen vaikutusperiaatteen kaltaisen rajaamisnormin sijaan on tarkasteltava sitä, miten nykyisiä poliittisten yhteisöjen kansalaisuuden rajoja voitaisiin demokratisoida. Demokratian rajaamisongelmaa ja vaikutusperiaatetta analysoidaan tutkielmassa erityisesti Nancy Fraserin, Gustaf Arrheniuksen ja Robert E. Goodinin aihetta käsittelevien kirjoitusten avulla. Vaikutusperiaatteeseen perustuvat teoriat eivät kuitenkaan huomioi, että demokraattinen politiikka tarvitsee jatkuvuutta ja riittävän stabiilia institutionaalista järjestystä, joka pystyy takaamaan kansalaisten välisen tasa-arvon. Jatkuvuuden ja tasa-arvon mahdollistamiseksi demokratiaa on ensisijaisesti tarkasteltava yhteiskuntaan sidottuna ideaalina, kuten Brian Milstein ja Thomas Christiano argumentoivat. Demokratian tarkasteleminen yhteiskuntaan sidottuna ideaalina ei poista rajoihin liittyviä ongelmia, sillä ihmiset liikkuvat jatkuvasti yli rajojen ja rajatuissa yhteisöissä tehdyillä päätöksillä on vaikutuksia myös rajojen ulkopuolella. Ratkaisuna demoksen rajaamisen ongelmaan tutkielmassa ehdotetaan kansalaisuuden rajojen demokratisointia. Siten tutkielma asettuu Milsteinin ja Étienne Balibarin hahmottelemaan traditioon, jonka mukaan emme voi ratkaista demoksen rajaamisen ongelmaa yhden teoreettisen periaatteen avulla, mutta voimme demokratisoida nykyisiä kansalaisuuden rajoja. Tutkielmassa rajojen demokratisointi nähdään demokraattisen poliittisen kulttuurin vaatimuksena maailmassa, jossa jokainen yksilö ja yhteisö voivat olla kanssakäymisessä keskenään. Demokratian poliittinen kulttuuri tarkoittaa, että demokraattisia periaatteita on jatkuvasti tulkittava maailmassa, johon demokratian universaali ideaali vapaista ja tasa-arvoisista kansalaisista ei tee rajoja. Jokaisen on nähtävä jokainen toinen potentiaalisena keskustelukumppaninaan ja vertaisenaan, koska ihmiset ovat osa samoja globaalin kanssakäymisen verkostoja. Demokraattisuus edellyttää, että normit, lait ja yhteisön rajat ovat merkityksellisiä ihmisille ja niitä on mahdollista ylläpitää tai muuttaa. Ihmisoikeudet nähdään yhtenä tapana institutionalisoida demokraattista poliittista kulttuuria, jolloin jokainen yksilö nähdään ihmisyytensä perusteella tiettyjen oikeuksien haltijana. Ihmisoikeuksien ja demokratian suhdetta teoretisoidaan Balibarin ja Seyla Benhabibin tuotantojen kautta. Heidän tuotannoissaan demokratian on nähty perustuvan universaaleihin ihmisoikeuksiin, jolloin jokaisen demokraattisen yhteisön on kunnioitettava noita oikeuksia. Milsteinin demosgenesiksen käsitettä käytetään tutkielmassa hahmottelemaan sellaisia yhteisöjen muotoja, jotka ovat globaalin kanssakäymisen maailmassa demokraattisesti oikeutettuja. Demosgenesis tarkoittaa, että ihmiset luovat yhteisöjään arkipäiväisessä toiminnassaan, joka on ainakin potentiaalisesti nykyisiä rajoja ylittävää. Nykyisten poliittisten yhteisöjen on täten mahdollistettava entistä joustavammin ihmisten välinen vapaa yhteisönmuodostus myös yli nykyisten rajojen ja oikeutettava rajojaan ylirajaisissa keskusteluissa. Rajoja demokratisoimalla demokratiaa on mahdollista siirtää uusiin konteksteihin. Tutkielman lopussa tarkastellaan sitä, miten nykyisten poliittisten yhteisöjen rajoja voidaan demokratisoida.

Tutkimuksen aiheena on sosiaalisen median käsittely organisaation toiminnan kontekstissa suomalaisessa talousmediassa. Näistä lähtökohdista tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena on muodostaa teoreettinen viitekehys pohjautuen sosiaalista mediaa organisaation toiminnan kontekstissa käsittelevään lähdekirjallisuuteen. Toisena tavoitteena on tutkimusaineistoa analysoimalla selvittää sosiaalista mediaa organisaation toiminnan kontekstissa käsittelevän julkisuuden monimuotoisuutta. Monimuotoisuus käsitetään muun muassa: miten ja missä roolissa sosiaalinen media esiintyy suomalaisessa talousmediassa, mitä palveluita julkisuudessa käsitellään, minkälaisia vaikutuksia sosiaalisella medialla nähdään olevan organisaatioiden toimintaan, ketkä määrittelevät nämä vaikutukset julkisuudessa ja mihin perustuen sekä miten tutkimusaineistosta nousevat teemat suhtautuvat teoreettiseen viitekehykseen. Tutkimusaineistona on 149 uutisartikkelia Kauppalehden, Taloussanomien ja Talouselämän verkkopalveluista ajalta 1.1.2012–31.3.2013. Tutkimus on laadullisia piirteitä sisältävä määrällinen tutkimus. Lähestymistapa on teoriasidonnainen ja tutkimusmenetelmänä on sisällönanalyysi. Teoreettinen viitekehys koostuu kahdesta osa-alueesta: Ensimmäisessä osa-alueessa käsitellään sosiaalisen median käsitettä. Toisessa osa-alueessa sosiaalisen median käsitettä tutkitaan yhteydessä organisaatioiden toimintaan. Lähdeaineiston pohjalta piirtyy kuva ilmiöstä nimeltä sosiaalinen media, jolla on moninaisia vaikutuksia esimerkiksi yhteiskuntaan, ihmisten tapaan viestiä ja etsiä tietoa sekä organisaatioiden toimintaan. Organisaatiot hyödyntävät sosiaalista mediaa moninaisesti esimerkiksi viestinnässä, markkinoinnissa, rekrytoinnissa ja tietojohtamisessa. Sosiaalisella medialla on vaikutusta myös organisaatioiden maineeseen. Sosiaalisen median hyödyntämiseen liittyy niin mahdollisuuksia kuin haasteita ja riskejäkin. Tutkimusaineiston analyysin perusteella selvisi käsitys sosiaalista mediaa organisaatioiden toiminnan kontekstissa käsittelevän Kauppalehden, Taloussanomien ja Talouselämän luoman julkisuuden monimuotoisuudesta. Tutkimuksessa selvisi muun muassa, että sosiaalisen median käsittely organisaation toiminnan kontekstissa on pääosin hyötyjä ja mahdollisuuksia alleviivaavaa. Facebook on yksittäisistä sosiaalisen median palveluista selvästi suosituin, mutta sosiaalista mediaa käsitellään myös ilmiön tasolla. Lisäksi havaittiin, että yksityisen sektorin toimijat määrittävät pitkälti julkisen keskustelun agendan sekä se, että talousmedia nojautuu tutkimuksiin ja asiantuntijakommentteihin käsitellessään sosiaalista mediaa organisaation toiminnan kontekstissa. Tutkimusaineistosta selviää, että talousmedioiden luoma julkisuus keskittyy useimmiten muun muassa niihin vaikutuksiin ja merkityksiin, joita sosiaalisella medialla on esimerkiksi liiketoimintaan, markkinointiin ja mainontaan, rekrytointiin ja työnantajamielikuvaan, brändiin, maineeseen ja viestintään.

Sosiaalityö on suosittu aihe mediassa. Median on todettu vaikuttavan mielipiteiden muodostumiseen. Media on tuonut valikoivasti asioita esiin sosiaalityöstä, sillä se kuvataan useimmiten negatiivisessa valossa. Lastensuojelu on saanut muita sosiaalityön kenttiä enemmän huomiota mediassa. Lisäksi viime vuosien aikana sosiaalityön ammattilaiset ovat ottaneet näkyvämmin osaa sosiaalityön julkisuuskuvan rakentamiseen mediassa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millainen julkisuuskuva sosiaalityöstä muodostuu Helsingin Sanomien kirjoituksissa. Aineisto kerättiin aikavälillä 1.1.-31.8.2018. Aineisto sisälsi yhteensä 96 kirjoitusta Helsingin Sanomien eri osioista. Aineisto analysoitiin hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysin perusteella muodostettiin seitsemän sosiaalityön julkisuuskuvaa rakentavaa kategoriaa, jotka olivat sosiaalityön resurssien vähyys, työn kuormittavuus, keinottomuus, puuttumattomuuden ja puuttumisen kokemukset, onnistumistarinat, osaaminen ja asiantuntijuus sekä sosiaalityön monipuolisuus. Helsingin Sanomien kirjoituksissa sosiaalityöstä muodostunut julkisuuskuva ei ole pelkästään kielteinen, vaan myös positiivisia asioita tuotiin esiin. Tulosten perusteella vähäisten resurssien vuoksi sosiaalityö näyttäytyy suurista asiakasmääristä ja ajanpuutteesta kärsivänä instituutiona, jossa resurssien puute on esteenä paneutuvalle sosiaalityölle. Työn kuormittavuus on yhteydessä resurssien vähyyteen ja se vaikuttaa myös työntekijöiden sitoutumiseen sekä rekrytoimiseen. Sosiaalityön keinot koetaan riittämättöminä asiakkaiden tilanteisiin vaikuttamisessa. Tämän lisäksi sosiaalityöhön liitetään puuttumattomuuden kokemuksia, joissa sosiaalityöntekijöiltä ei saatu haluttua apua. Toisaalta puuttumista saatetaan pelätä tai vältellä. Sosiaalityön julkisuuskuva rakentuu myös onnistumistarinoiden kautta ja sen asiantuntijuutta sekä osaamista arvostetaan. Tulosten perusteella sosiaalityöstä saa monipuolisen kuvan, sillä sosiaalityöntekijät työskentelevät erilaisten asiakkaiden kanssa ja tekevät moniammatillista yhteistyötä. Tutkielman pohjalta herää kysymys siitä, voisiko sosiaalityön muita osa-alueita tuoda enemmän esiin, jotta sosiaalityön julkisuuskuva ei rakentuisi niin vahvasti lastensuojelun ympärille. Alan ammattilaiset näkyivät Helsingin Sanomien kirjoituksissa, mutta heidän osallistumistaan sosiaalityön julkisuuskuvan muodostumiseen tarvitaan yhä enemmän. Usein sosiaalityöstä puhutaan mediassa vain asiakkaiden ja heidän läheistensä näkökulmasta, jolloin viranomaisten toimintaa ei perustella ja asiasta voi jäädä vääränlainen kuva.