Browsing by Subject "kansa"

Tutkielma syventyy poliittisten identiteettien muodostumisen logiikkaan. Spesifiksi kohteeksi on valikoitunut Donald Trumpin vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanja sekä sitä seuraava ajanjakso, johon tutkielman analyysi tulee pureutumaan populismin kontekstissa. Tutkielman tarve perustuu populistisen politiikan lisääntyneeseen määrään ja tästä kumpuavaan aiheen paremman ymmärryksen lisäämiseen. Populistiset prosessit ja toimintamallit ovat lähtökohtaisesti kompleksisia sekä emootioita herättäviä käytäntöjä, joten tutkielma pyrkii objektiivisella sekä tieteellisellä lähestymistavalla edellä mainittujen sosiaalisten tapahtumaketjujen yksityiskohtaiseen purkamiseen. Käytännössä tutkielma koostuu Donald Trumpin puheiden analysoinnista. Valitun materiaalin prosessoinnin metodikäytännöksi eli työkaluksi on valittu Ernesto Laclaun diskurssianalyyttinen lähestymistapa. Valittu metodi on hyödyllinen väline analysoitaessa abstraktia sekä vaikeasti lähestyttävää populistisen kansan identiteetin muodostumista. Laclaun metodikäytännön tieteenfilosofinen perusta voidaan sijoittaa postmarxilaiseen, antiessentialistiseen sekä jälkistrukturalistiseen ajattelutapaan. Nämä lähtökohdat yhdistettynä metodin käytännössä tarjoamaan analyysitapaan tekevät siitä relevantin lähtökohdan yhteiskunnallisen poliittisen instanssin tarkasteluun. Aineiston pohjalta valitaan neljä diskurssia tai teemaa, joiden perusteella Donald Trumpiin keskittyneen kansanliikkeen poliittisen identiteetin muodostuminen puretaan osiin. Laclaun metodikäytäntö paljastaa kansanliikkeen koostuvan suuresta määrästä yksittäisiä vaatimuksia, jotka yhdistyvät tutkielman populistisen määrittelyn mukaisesti heterogeeniseksi ryhmittymäksi. Tätä näennäisesti yhtenäistä kansan identiteettiä yhdistää ja pitää koossa yhteinen tyytymättömyys nykyistä valtaa pitävää eliittiä kohtaan sekä dominoivan statuksen omaavat merkitsijät, jotka edustavat koko pluralistista vaatimusten järjestelmää. Kansanliikkeen poliittisen identiteetin mallintamisen jälkeen Donald Trumpin populismia verrataan tutkielmassa aikaisemmin esiteltyyn yhdysvaltalaisen populismin perinteeseen. Vertailu osoittaa populistisen perinteen jatkuvan Trumpin luoman poliittisen identiteetin muodossa. Lisäksi huomataan vastaavanlaisen populististen identiteettien muodostumisen olleen osa yhdysvaltalaista poliittista historiaa.

Populismi on ollut viime vuodet todellinen politiikan trendisana. Politiikkaan on noussut suuri määrä erilaisia toimijoita, joita on kutsuttu populistisiksi. Populismia on käytetty erityisesti leimakirveenä ja julkisessa keskustelussa siitä on puhuttu todellisuutta yksinkertaistavana puhetapana. Populismin käsitteen määrittelyyn ovat osallistuneet tutkijoiden lisäksi media, populistien poliittiset vastustajat ja yhä enenevässä määrin myös populistit itse. Populismin käsitteen suuresta käytöstä huolimatta sen teoreettista määrittelyä koskeva kansainvälinen tutkimusperinne on saanut suomalaisessa tutkimuksessa vähän huomiota. Tässä tutkielmassa perussuomalaisia tarkastellaan kansakeskeiseksi traditioksi nimetyn tutkimusperinteen näkökulmasta. Kansakeskeisen tradition mukaan populistit sanovat edustavansa valtaan oikeutettua kansaa. Kansan toiseuskuvana toimii aina jonkinlainen valtablokki: poliittinen tai taloudellinen eliitti. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Jan-Werner Müllerin näkemys siitä, että kansa on aina populistien itse konstruoima eikä kansaa sellaisenaan ole olemassa. Müllerin mukaan populistit esittävät osan väestöstä koko todellisena kansana, ja tällä kollektiivilla tulisi heidän mukaansa olla yksinoikeus valtaan. Müller näkee, että kyseessä on eksklusiivinen representaatio, jossa vain ja ainoastaan populisteilla on oikeus puhua kansan mandaatilla. Koska näkemys ei hyväksy muiden legitiimien näkemysten olemassaoloa, populismi on demokratian vastaista. Tässä tutkielmassa halutaan selvittää, miten ajatus yhdestä valtaan oikeutetusta kansasta on näkynyt perussuomalaisten teksteissä ja miten sen avulla on legitimoitu poliittista toimijuutta. Tutkielman lähtökohtana on, että populismi on identiteettipolitiikkaa. Populistien on identifikaation keinoin luotava kansa-kollektiivia, johon osa äänestäjistä voi samastua. Populistinen identifikaatio on monesti rakennettu puolueen johtajan ja sen seuraajien välille. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan perussuomalaisten silloisen puheenjohtajan Timo Soinin puhetta. Populistit ovat monesti onnistuneet mobilisoimaan äänestäjiä verkossa, minkä vuoksi tutkielman aineistoksi on valittu Soinin blogi eli Ploki. Tutkielman aikarajauksena toimii perussuomalaisten kaikkein menestyksekkäimmän mobilisaation vuodet eli ”jytkyä” edeltänyt vaalikausi 2007-2011. Blogissaan Soini vahvisti yksinkertaistettua demokratianäkemystä, joka hyväksyy vain kansan tahdon politiikan suuntaa ohjaavaksi muutosvoimaksi. Tarkasteluhetkellä politiikkaa johtivat Soinin mukaan kansasta irralliset byrokraatit ja eliitti. Soini asettikin vastakkain elitistisen - eli byrokraattisen - ja populistisen demokratian. Soini pyrki esittämään kansan tahdon yhtenäisenä näkemyksenä siitä, miten asiat tulisi yhteiskunnassa järjestää. Soinille kansa voi tarkoittaa poliittista kansaa, tavallista kansaa, sorrettua kansaa tai suomalaista kansaa. Soinin kansakäsitys oli monesti samankaltainen kuin Veikko Vennamolla. Soinin kansa edusti Vennamon artikuloimia asioita, vaikka 2000-luvulla kansa asui erityisesti kaupunkien lähiöissä. Soinin suomalaista kansaa ei voida nähdä etnokulttuuriseksi kansakunnaksi. Soinin retoriikassa kansan ulkopuoliseen eliittiin kuuluivat ainakin EU ja Brysselin eliitti, vanhat puolueet - lähinnä keskusta, kokoomus ja SDP - sekä vihreät. EU oli epädemokraattinen eikä hyväksynyt minkään kansan tahtoa. Brysselin eliitti oli yltäkylläisyydessä elävää eurooppalaista yläluokkaa. Vennamolta tuttu käsite vanhat puolueet - ja niistä etenkin keskusta ja SDP - olivat Soinin konstruktiossa pettäneet kansan. Ne olivat vielä joskus olleet kansan puolella mutta kääntäneet tälle vallanhimossa selkänsä. Kokoomus taas oli raharikkaiden puolue ja suosi globaalia pääomaa kansan kustannuksella. Vihreät oli Soinille hyvä identiteetin rakennustyökalu, koska myös se nousi luokkajaon ulkopuolelta mutta oli puolueena perussuomalaisten vastakohta. Vihreät olivat Soinin puheessa kansaa vihaavaa kaupunkieliittiä, joka ajoi ilmastomuutoksen nimeen verhottua ilmastomafian salajuonta. Viimeinen viholliskuva oli aikaisempia abstraktimpi. Soini puhui suuresta rahasta ja myötäjuoksijoista, jotka tukivat valtaeliitin politiikkaa verhojen suojissa. Perussuomalaiset oli ainoana puolueena kansan asialla. Soinin identiteettipoliittisessa rakennuksessa perussuomalaiset esitettiin järjestelmän ulkopuolelta nousevana kansanliikkeenä, jonka tärkein tehtävä oli antaa kansalle ääni ja palauttaa tälle valta. Perussuomalaiset olivat tuiki tavallisia ihmisiä, mitä Soini korosti puhumalla heistä etunimillä. Soinin mukaan kansan pyrkimys nousta valtaan tulisi kuitenkin aiheuttamaan eliitin keskuudessa närkästystä. Eliitti pyrkikin kaikin keinoin tukahduttamaan perussuomalaisten nousun. Puolueensa lisäksi Soini legitimoi myös omaa asemaansa. Soini oli sanojensa mukaan aito kansanmies: Iivisniemen betonilähiössä varttunut jalkapalloa rakastava lihansyöjä. Toinen Soinin omaa johtajuutta legitimoiva keino oli nostaa hänet kauas kansan yläpuolelle - välillä Soini esittikin itsensä sotajohtajana, joka johti eturintamassa joukkonsa voittoon. Ajoittain Soini oli poliittinen profeetta, jota seuraamalla pelastus voisi olla mahdollinen. Soinin mukaan lopullinen voitto oli koittamassa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Timo Soinin kansanidentiteetin rakennus oli perussuomalaisten politiikkaa legitimoivaa retoriikkaa. Soini sisällytti kansaansa ne, joilta hän uskoi saavansa ääniä - ja saikin. Eliittiin Soini luki kaikki poliittiset vastustajansa - niin toimijat kuin asiat. Soini pyrki osoittamaan, että Suomessa kansan etu ei toteutunut ainoastaan sen vuoksi, että valta oli kansasta erillisen eliitin hallussa. Politiikkaan uskonsa menettäneille Soini tarjosi lupauksen paremmasta: parempi huominen oli mahdollinen, kunhan vain äänestäisi perussuomalaisia. Müllerin näkemys kävi Plokissa toteen, sillä Soinin mukaan puolueista vain perussuomalaiset oli kansan puolella ja muut sitä vastaan. Soini kuitenkin itse määritteli, kuka sai kuulua kansaan, ja mitä kansa milloinkin ajatteli. Politiikan oikeuttaminen kansan mandaatilla ajautui vaikeuksiin viimeistään silloin, kun perussuomalaiset meni hallitukseen keskustan ja kokoomuksen kanssa. Eksklusiivista representaatiota ja pelastuslupausta oli vaikea enää pitää yllä. Kansan merkitystä korostavan populismimäärittelyn näkökulmasta olisikin mielenkiintoista ulottaa tutkimus myös vuoden 2011 jälkeiseen aikaan. Mitä kansalle ja kansan todellisille edustajille kävi? Perussuomalaisten hajoaminen kesällä 2017 on herättänyt vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin antanut vastauksia.