Browsing by Subject "kuuluminen"

Huumeiden kokeilu ja käyttö ovat yleistyneet Suomessa viime vuosien aikana merkittävästi, etenkin nuoremmissa ikäryhmissä. Kokeilun ja käytön yleistyminen koskee erityisesti kannabista ja sen kokeilua. Suurella osalla kannabiskokeilut jäävät muutamaan käyttökertaan. Mutta myös muiden huumeiden käyttö on lisääntynyt Suomessa. Käytön lisääntyminen on näkynyt käytöstä johtuvien haittojen kasvuna. Viime vuosina huumesairaudet ja nuorten huumekuolemat ovat lisääntyneet. Myös huumeiden ongelmakäyttö on lisääntynyt. Tässä tutkimuksessa keskitytään nuorten päihdeongelman tarkasteluun sosiaalisten suhteiden, erityisesti lähi- ja vertaissuhteiden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä tavoin sosiaaliset suhteet voivat vaikuttaa päihdeongelman syntyyn, motivoida päihdemaailmasta irtautumista sekä edistää toipumista. Tutkimustehtävää lähestytään kysymällä, millä tavoin sosiaaliset suhteet vaikuttuvat päihteiden ongelmakäyttöön. Pääkysymyksen lisäksi kysytään, millaisia sosiaaliset suhteet ovat eri elämänvaiheissa olleet, ja mitä päihteiden ongelmakäyttöön kytkeytyviä ilmiöitä sosiaalisista vuorovaikutussuhteista löytyy. Tutkimusteemoja tarkastellaan kuulumisen ja yhteisöllisyyden viitekehyksissä. Tutkielman aineistona on haastatteluaineisto, joka koostuu kuuden päihdeongelmasta toipuvan nuoren haastattelusta. Narratiiviset menetelmät muodostavat tutkielman metodologisen perustan. Narratiivisille menetelmille tyypilliseen tapaan, tutkielmassa pyritään tarkastelemaan ilmiötä haastateltavien biografioihin sidottuina. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan kiusatuksi tuleminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat yhteydessä päihdeongelman kehittymiseen. Vertaisyhteisölliset kiinnikkeet olivat kiusatuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden tunteen vuoksi ohuet. Syntyi kuulumisen vajeita, joihin vertaisyhteisöllisyyden ulkopuoliset päihdealakulttuurit tarjosivat vastakaikua. Uuden sosiaalisen maailman löytymisestä seurannut voimakas yhteisöllisyyden tunne oli merkittävä syvemmälle päihdemaailman sysännyt tekijä. Päihdeongelman kehittyessä ja ongelmien syvetessä päihdealakulttuurit alkoivat erkaantua toisistaan. Päihdemaailmaa ja sen vuorovaikutussuhteita leimasi kavaluus, petollisuus, väkivalta ja yhteisöllisen liiman vähyys. Perhesuhteiden lisäksi edellä mainitut tekijät olivat merkittäviä päihdemaailmasta irtautumista motivoivia syitä. Tulosten perusteella päihdemaailmasta irtautumisen jälkeen toipuva saa merkittävää apua ja tukea vertaistukiyhteisöllisyydestä ja lähisuhteista uuden elämänvaiheen vakiinnuttamisessa. Elämän uudelleen rakentumisen tukena tavanomaiset sosiaaliset suhteet ovat hyvin merkityksellisiä. Monesti puhutaan päihteiden käytön alkamisen yhteydessä vääränlaiseen kaveriporukkaan ajautumisesta. Tulosten perusteella väitän, että pohjimmiltaan epämääräisiin porukoihin ajautumisessa on kyse kuulumisen tarpeiden täyttämisestä ja positiivisen minäkuvan rakentumisesta. Kyse on myös siitä, että näihin porukoihin ajautuvien tavanomaiset menestymisen mahdollisuudet ovat eri syistä johtuen heikot.

Suomen väestön ja suurten ikäluokkien ikääntyessä myös muistisairaiden ihmisten lukumäärä ja osuus väestöstä kasvaa. Muistisairautta on tutkittu paljon lääke- ja hoitotieteissä, mutta sen sosiaalitieteellinen tai sosiaaligerontologinen teoretisointi on jäänyt vähemmälle. Tämän tutkimuksen tavoitteena on täydentää sosiaalitieteellistä muistisairaustutkimusta tarkastelemalla muistisairauden maailmaa ja muistisairaiden ihmisten elämää muistakin kuin sairauden ja hoivan näkökulmista. Tämä vaatii teoreettisilta lähtökohdiltaan avointa ja käsitteellistävää tutkimusotetta. Näistä lähtökohdista kiteytettynä tämän tutkimuksen tehtävänä on muodostaa aineistolähtöinen abstraktin tason malli siitä, miten muodostuu muistisairauden sosiaalinen. Tutkimus nojautuu toimijaverkkoteoriaan ja ajatukseen sosiaalisen moniaineksisuudesta. Menetelmänä käytettiin aineistolähtöistä ja käsitteellisen tason tietoa tuottavaa grounded theorya, joka sopii lähtökohdiltaan avoimiin tutkimuskysymyksiin ja alueille, joiden teoretisointi on niukkaa. Aineisto poimittiin kaunokirjallisista teoksista, joissa muistisairaus on mukana pääteemana tai sivuosassa. Tutkimuksen tuloksena on aineistolähtöinen abstraktin tason malli, joka on nimetty kelpoisten kokoonpanojen teoriaksi. Teoria selittää käsitteidensä avulla, miten muistisairauden sosiaalinen tapahtuu. Teorian mukaan sosiaalinen näyttäytyy kokoonpanoissa ja kokoonpanojen muutoksissa. Kokoonpanot muodostuvat kolmesta jäsenestä: muistisairaasta, läheisestä ja osallisesta. Kokoonpanon jäsenet muodostavat toisiinsa suhteita, joiden määrä vaihtelee ja joita voi olla samanaikaisestikin useita erilaisia. Suhteiden ominaisuuksia ovat suuntautuminen, intensiteetti ja affektiivisuus. Suhteiden luonne muuttuu kun niihin liittyy tai niistä poistuu oheisia. Kokoonpanon jäsenten ominaisuuksia ovat minuus, kuuluminen ja kelpoisuus. Minuus on kuulumista erilaisiin kokoonpanoihin ja kelpoisuutta näissä kokoonpanoissa. Kokoonpanon jäsenet osoittavat kuulumistaan ja kelpoisuuttaan. Jäsenet tuottavat näitä ominaisuuksia suhteiden välityksellä kokoonpanon muille jäsenille. Näin ollen kokoonpanon suhteita voi tarkastella kuulumis- ja kelpoisuussuhteina ja tätä kautta minuuteen vaikuttavina suhteina. Kuuluminen jakautuu minän kuulumisen ja minulle kuulumisen suhteisiin. Kelpoisuus koostuu kelpoisuudesta jäsenelle itselleen, kelpoisuudesta muille kokoonpanon jäsenille ja kelpoisuudesta kokoonpanossaan. Kokoonpanon sisältämät suhteet vaikuttavat kokoonpanon kelpoisuuteen, joten kelpoisuus on myös kokoonpanon ominaisuus. Hahmottamis- ja kontrollisuhteet tukevat kuulumisen ja kelpoisuuden suhteita. Näiden suhteiden yhdistelmä tuottaa koosteisuuden, joka on kokoonpanon ominaisuus ja vaikuttaa kokoonpanon kelpoisuuteen. Orientoituminen ja organisointi ovat suhteiden muodostamisen tapoja. Orientoituminen liittyy kuulumisen ja hahmottamisen suhteisiin siinä, missä organisointi on ensisijaisesti kelpoisuus- ja kontrollisuhteiden muodostamisen tapa. Kelpoisten kokoonpanojen teoria kuuluu sosiaalisen elämän suhteisuutta ja moniaineksisuutta painottaviin lähestymistapoihin. Se lisää ymmärrystä muistisairauden sosiaalisesta ja sosiomateriaalisuudesta ja kytkeytyy tutkimuksen kirjallisuuskatsauksensa kautta yhteiskunta- ja ihmistieteiden teorioihin. Kelpoisten kokoonpanojen teoria on tarkoitettu muistisairaan ihmisen elämän ja toiminnan ymmärtämisen apuvälineeksi. Teoria tuo esiin esimerkiksi sen, että suhteisiin vaikuttamisella näyttää olevan suotuisammat seuraukset verrattuna suoraan muistisairaaseen ihmiseen tai hänen toiminnan kohteeseensa suuntautuviin toimenpiteisiin. Tämä on merkittävä havainto muistisairaiden ihmisten hyvinvoinnin ja toimijuuden tukemisen kannalta. Teoriaa voi muokata soveltuvaksi myös muille elämän alueille ja yhdessä kirjallisuuskatsauksensa kanssa se tarjoaa ideoita uusien tutkimusten lähtökohdiksi. Tässä tutkimuksessa on kartoitettu sosiaaligerontologian katvealuetta – muistisairauden sosiaalista – rajautumatta ainoastaan ihmistoimijoiden välisiin suhteisiin. Tämä lähestymistapa auttaa havaitsemaan ihmisten toimintakentät laajemmassa mittakaavassa ja useampien ulottuvuuksien kautta. Sosiaalisen toiminnan ymmärtäminen ihmistoimintaa laajempana ilmiönä avaa uusia näkökulmia myös ihmisten välisten suhteiden tarkasteluun, jolloin ihmiskeskeisestä näkökulmasta luopuminen voi tuottaa inhimillisemmän ja ihmislähtöisemmän näkökulman.

Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka Suomessa asuvat ruotsalaiset eri elämänalueille nivoutuvien suhteiden ja kulttuuriset ja maantieteelliset rajat ylittävien siteiden avulla kytkeytyvät osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Siinä kartoitetaan yksilöiden liittymistä symbolisin, sosiaalisin ja transnationaalisin sitein heille arjessa tärkeisiin ihmisiin, yhteisöihin ja paikkoihin. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka ruotsalaiset, konkreettisten käytänteiden ja vuorovaikutuksen kautta, pyrkivät kuulumaan ja jäsentävät oman paikan löytämistä Suomessa. Tutkimus osallistuu näin ollen sosiologiseen keskusteluun sosiaalisten siteiden, kuulumisen ja identiteetin rajapinnassa. Suomessa asuu vuonna 2014 noin 8400 Ruotsin kansalaista ja he muodostavat Suomen kolmanneksi suurimman maahanmuuttajaryhmän. Ruotsalaisten muutto Suomeen liittyy uusien migraation mallien muotoutumiseen osana maiden välille kehittyneitä transnationaalisia sosiaalisia tiloja. Tutkimusaihe onkin mielenkiintoinen juuri siksi, että Suomessa asuvien ruotsalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta ilmiötä ei ole paljoakaan vielä tutkittu ja he uhkaavat vajota kokemuksineen näkymättömiin. Tutkimuksen tulokulmana on relationaalisuus, joten maahanmuuttoa käsitellään ainutlaatuisena elämänmuutoksena, joka saa aikaan uudelleenmuotoutumisia yksilön suhteiden verkossa. Aihetta lähestytään monia elämäntarinoita kantavien yksilöiden toimijuuden kautta sen sijaan, että ruotsalaisia Suomessa tarkasteltaisiin itsestään selvänä, yhdenmuotoisena kollektiivina. Aineistonkeruumenetelmänä käytetään aktiivista haastattelua. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä ruotsalaisen haastattelusta sekä heidän sosiaalista verkostoaan kartoittavista suhdelomakkeista. Analyysimenetelmänä sovelletaan figurationaalista lähestymistapaa. Yksilön suhdeverkko muodostaa relationaaliset puitteet haastattelunarratiiveille, jotka tarjoavat pääsyn elettyihin kokemuksiin eli omasta elämästä kerrottavalle tarinalle. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka ruotsalaisten kuulumistyö päivittäisten suhteiden ja arjen areenojen kautta realisoituu ja minkä merkityksen kuulumisen eri muodot yksilön elämässä saa. Relationaalisia puitteita hahmottamalla analysoidaan, mihin tai keihin ja kuinka yksilö uudessa asuinmaassaan ja kahden (tai useamman) kulttuurin rajapinnassa erinäisten siteidensä kautta kuuluu. Aineiston mukaan suomalainen puoliso ja työ ovat pääsyitä ruotsalaisten muuttopäätösten taustalla. Ruotsalaisten keskeisimmiksi kuulumisen väyliksi osoittautuvat perhe, työyhteisö, naapurusto sekä harrastukset. Näistä rakentuu jokapäiväiset sosiaaliset puitteet, joiden kautta muodostuneiden sidosten rooli on kuulumiselle merkittävää ja jossa aktiivinen kuulumistyö toteutuu. Haastateltavien kokema tyytyväisyys Suomessa elämisen suhteen selittyykin vahvasti sosiaalisten siteiden runsaudella. Aineiston perusteella voi todeta, että kansallisuus korostuu, on tärkeää ja toimii yhdistävänä tekijänä, kun asuu ulkomailla. Ruotsalaisten henkilökohtaisissa suhteissa etnistä/kulttuurista taustaa merkittävämmäksi kuulumista lisääväksi tekijäksi paikantuu kuitenkin sosiaalisten siteiden ainutlaatuinen luonne eli siteen erityinen perusta. Vaikka ruotsalaisten elämänpiiriä hallitsee ruotsinkielisyys ja Suomen kaksikielisyys helpottaa ruotsalaisten arkea, olisi suomen kielen osaaminen suorin väylä kuulua yhteiskuntaan ja liikkua vaivattomasti sosiaalisten areenojen välillä. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että puutteellinen suomen kielen taito sekä suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden väliset hienovaraiset kulttuuriset jännitteet muodostuvat paikoittain osallisuutta epääviksi symbolisiksi ja sosiaalisiksi rajoiksi. Migraatio yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti samankaltaistenkin maiden välillä, osana pohjoismaista yhteyttä, sisältää myös ristiriitaisuutta. Yllättävää on esiin nouseva jännitteisyys: läheinen voi asettua etäälle ja korkeankin statuksen maahanmuuttaja voi olla muukalainen. Se, kokevatko ruotsalaiset kuuluvansa siteidensä kautta eri yhteisöihin Suomessa ja lopulta tuntevansa olevansa kotonaan, riippuu siten myös koetusta, paikallisilta saadusta, luvasta kuulua . Haastateltavien elämää luonnehtii transnationaalisten siteiden vaaliminen sekä sen mukanaan tuoma kosmopoliittisuus ja identiteettien hybridisyys. Yleisesti ottaen Suomeen muuton koetaan rikastaneen elämää; kaksi maata on enemmän kuin yksi ja identiteetti voi olla suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden suhteen sekä-että. Tunne kodista paikantuu merkityksellisiin paikkoihin osana elämänhistoriaa niin Ruotsissa kuin Suomessakin, mutta on kietoutunut ennen kaikkia lähimpiin sosiaalisiin suhteisiin.

Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisia merkityksiä maahanmuutonvastainen, rasistinen diskurssi liittää sen alle joutuviin ihmisiin maahanmuuttovastaisen Facebook-ryhmän keskusteluissa sekä, minkälaista valtaa tämä sisältää. Lähtökohtana on, ettei Suomi ole irtonainen eurooppalaisen kolonialismin perinnöstä ja kehitystutkimuksella on rooli tämän purkamisessa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttovastaisuuteen liittyvä, rasistisesti motivoitunut kieli ei toimi vain syrjässä, vaan näkyy myös medioissa ja politiikan kentällä. Siksi on tärkeää tutkia, kuinka tämän diskurssin merkitysrakenteet muodostuvat ja operoivat. Tutkielman sekä teoreettisena että kontekstin viitekehyksenä toimii postkoloniaalinen teoria. Teorian moninaisen kirjon joukosta käytetään Sara Ahmedin postkoloniaalisen kohtaamisen teoriaa tutkielman teoreettisena työkaluna. Avainkäsitteinä ovat läheisyys ja sijainti, tunnistaminen ja tunteminen (knowing someone) sekä kuuluminen (belonging), jotka käsitteinä pyrkivät avaamaan postkoloniaalisuuden lokaaleja suhteita. Ahmedia seuraten tuntematon vieras täytyy tunnistaa, jotta hänet voidaan paikantaa, ja tunnistaminen edellyttää vieraan tuntemista sekä riittävää spatiaalisen tai diskursiivisen rajan ylittämistä paikaan kuuluvien ”meidän” läheisyyteen. Postkoloniaalisessa kohtaamisessa luodaan, sanoitetaan, tunnistetaan ja rajataan sekä kuuluvien – ”meidän” – että kuulumattomien vieraiden – ”niiden” – ryhmät. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta kokonaisuudesta: loppuvuodesta 2017 kerätyt keskustelutaltioinnit sisältäen tekstin lisäksi emojit, gif-animaatiot, kuvat ja ryhmään jaetut sisällöt sekä kesän 2019 etnografisen aineistonkeruujakson kenttämuistiinpanot. Tutkielmassa käytetään kahden metodologian yhdistelmää, jossa foucault’lainen diskurssianalyysi ja nettietnografia täydentävät toisiaan. Keskusteluaineiston analysoinnissa pääpaino on ollut foucault’laisessa diskurssianalyysissä, mutta myöhempää sosiaalisiin käytäntöihin painottunutta etnografista tutkimusjaksoa on myös ohjannut diskursiivinen katse. Tutkimuseettisistä syistä aineiston ryhmästä käytetään tutkielmassa pseudonyymiä. Aineistossa rakentuu postkoloniaalisessa kohtaamisessa toisistaan erilliset ja erilaiset joukot ”me” ja ”ne”. Nimet nousevat suoraan ryhmän omasta kielenkäytöstä. Tekstin ”meidän” ja ”niiden” välistä suhdetta määrittää rasistinen, ulossulkeva diskurssi, joka ulottuu koskemaan jokaista tekstin tietojen ”niiden” joukkoon tunnistettua siirtolaista, maahanmuuttajaa, turvapaikanhakijaa tai iholtaan joukkoon tunnistettua ihmistä. Suhdetta määrittää neljä osittain päällekkäistä, toisiinsa kytkeytyvää ja toisistaan tukea saavaa diskursiivista tiedon osaa: suomalaisuuden tavoittamattomuus ja sisään päästämättömyys, resurssien ansaitsemattomuus tai ansainta työllä ja historiallisella kiinnittymisellä Suomeen, väkivallan ja rikollisen toiminnan vääjäämättömyys ominaisuutena ja tämä väkivaltaisuus uhkana suomalaisuudelle ja suomalaisille, sekä seksi reproduktiivisena tai väkivaltaisena uhkana tai vaarana aina jollekin (Suomelle) tai jollekulle (suomalaisille naisille). Diskurssin alla ”niiden” joukkoon tunnistettujen on mahdotonta välttää suhteessa kuvattujen tietojen leimaa. Diskurssi pyyhkii jokaisen ”niiden” oman yksilöyden yli peittäen sen omilla merkityksillään. Tutkielma kuvaa myös erilaisia tapoja, joilla diskurssin tietojärjestelmä suojautuu vastapuheelta sekä ylläpitää itseään. Kuvattu diskurssi tukeutuu ja yhdistyy myös valkoisuuden, kansallisuuden ja nationalismin, maskuliinisuuden ja patriarkaatin sekä uusliberalismin diskursseihin. Tutkielman metodologiayhdistelmän valinta on onnistunut, jotta päästiin aineiston diskursiivisten merkitysten ja vallan lisäksi arvioimaan diskurssin lausumien käyttöä ja toimintaa ryhmän sosiaalisissa käytännöissä. Kehitystutkimuksen kannalta tutkielma on osoittanut, että postkoloniaalisuus tarjoaa hyödyllisen kehyksen tarkastella Suomen kontekstia ja, ettei Suomi poikkeuksena asetu koloniaalisuuden jälkioireiden ulkopuolelle. Kuten todettu, tutkielmassa esitellyn diskurssin kieli näyttäytyy myös politiikan kentällä, joten diskurssin toiminnan ymmärtäminen on olennaista myös, kun halutaan arvioida, mitä esimerkiksi maahanmuuttoon tai kehitysyhteistyöhön liittyvässä politiikan keskustelussa todella sanotaan.