Browsing by Subject "kylmä sota"

Suomen suvereniteetti oli kylmän sodan vuosikymmenet jonkin verran epävakaalla pohjalla. Neuvostoliitto piti oikeutenaan puuttua tasavallan asioihin, jos se katsoi etunsa sitä vaativan. Suomi puolestaan pyrki olemaan hyvä naapuri, josta ei tarvinnut kantaa huolta. Tähän kuvaan sopi huonosti 1950-luvun vaihteessa aktivoitunut länsitiedustelu. Suomea pidettiin siinä tukialueena Neuvostoliittoon suuntautuvassa tiedustelussa. Mikä pahinta, sitä suorittivat entiset kaukopartiomiehet. Suomen johto pyrki estämään kyseisen toiminnan, ja Suojelupoliisille (Supo) lankesi sen käytännön toteutus. Tutkimustehtävänä tässä opinnäytteessä on selvittää Arvo Juvosen toimet länsitiedustelun parissa Supon asiakirjatietojen pohjalta. Näin saadaan muodostettua kuva myös siitä, kuinka hyvin Supo oli tiedustelijan toimista perillä. Yhden toimijan tarkastelu kertoo myös siitä, kuinka paljon itse ilmiöstä tiedettiin, ja kuinka tärkeänä sen selvittämistä pidettiin. Näin selviää Supon kokonaisintressi asiaan. Ajallisesti tarkastelu alkaa 1950-luvun alkuvuosista ja loppuu vuosikymmenen puoliväliin. Tämän pro gradu -tutkielman lähteenä on tutkinnan myötä syntynyt aineisto, pääosin vain yksi henkilömappi. Lähdeaineistoa tarkastellaan myös objektina ja selvitetään sen asiakirjallinen luonne. Supolla oli Juvosesta oma henkilömappi. Sen tärkeimmäksi tietolähteeksi paljastui Arvo Juvosen vaimo. Asiakirjoihin tutustuessa heräsi epäilys, että oliko kaikki asiaan liittyvä kirjattu asianmukaisesti, joitain niin suuria aukkoja kerronnasta löytyi. Tapahtumat oli kirjattu melko kattavasti, mutta toiminnan taustat ja motiivit jäivät suurelta osin pimentoon. Yhteenvetona voisi todeta, että asiakirjoista piirtyy melko selväpiirteisen kuva Juvosen elämästä tutkittavana ajankohtana. Supo sai selvitettyä hänen toimensa länsitiedustelun parissa. Sillä näytti olleen myös melko kattava kokonaiskuva ilmiöstä. Myös käytetty asiakirja-aineisto vastasi pääosin kaikkiin siltä vaadittaviin ominaisuuksiin myönteisesti.

Tutkielma tarkastelee suomalaisten insinöörijärjestöjen kansainvälisiä kontakteja kylmän sodan aikana. Tutkimuskohteeksi on otettu neljän suomalaisen insinöörijärjestön perustama kansallinen komitea, jonka välityksellä insinöörijärjestöt hoitivat yhteydenpitonsa Euroopan insinöörijärjestöjen liitto FEANIn, Maailmaninsinöörijärjestöjen liitto WFEO:n ja sosialistimaiden tieteellis-teknillisten yhdistysten kanssa. Työn tavoitteena on paikantaa insinöörijärjestöjen toiminnan muodot ja areenat sekä toiminnan taustalla vaikuttaneet motiivit ja agenda, ja sitä kautta tarkastella mihin insinöörijärjestöt halusivat kansainvälisellä toiminnallaan vaikuttaa. Teknologian poliittinen historia tarjoaa työlle laajemman kontekstin, jonka avulla tarkastelen insinöörijärjestöjen yhteiskunnallista osallistumista kansainvälisen toiminnan näkökulmasta. Kylmän sodan konteksti ja professiotutkimus muodostavat väljästi työn teoreettisen viitekehyksen. Niiden avulla on voitu paikantaa insinöörijärjestöjen toiminnan logiikka ja kansainvälinen toimintaympäristö. Tutkielman metodologinen ote on historiallis-empiirinen analyysi insinöörijärjestöjen toiminnasta. Aineistona on käytetty insinöörijärjestöjen kattavaa arkistoa, joka sisältää kansallisen komitean pöytäkirjat, muistiot, matkaraportit ja seminaarien julkaisut. Lisäksi työssä on hyödynnetty Insinööriuutisten numeroita, jotka on arkistoitu Talentum median arkistoon. Alkuperäislähteiden lisäksi työssä on hyödynnetty aiempaa historiateosta varten tehtyä haastattelumateriaalia sekä insinöörijärjestöjen historioita. Insinööriprofession historiaa on paikannettu myös aiemman tutkimuksen puolelta. Internetin puolelta on hyödynnetty järjestöjen omia www-sivuja sekä kansainvälisten järjestöjen ja yhteisöjen virallisia sähköisiä dokumentteja. Tutkimustulokset paljastavat, että insinöörijärjestöjen kansainvälinen toiminta tähtäsi suomalaisten insinöörien tunnettavuuden lisäämiseen maailmalla. Kontaktien solmiminen ulkomaisten kollegoiden kanssa oli toisen maailmansodan jälkeen tärkeää, jotta järjestöt pääsivät kehittämään ammattikuntaansa kansainvälisellä tasolla. Toiminnan taustalla vaikutti vahva agenda määritellä insinööriyden sisältö ja työtä pätevyyden tunnustamiseksi tehtiin monta vuosikymmentä. Tekniikan ylikansallisen luonteen vuoksi samalla tehtiin töitä vapaamman ammatillisen liikkumisen saavuttamiseksi. Toisaalta insinöörit ottivat myös kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten ympäristönsuojeluun ja pohtivat tekniikan suhdetta muuhun yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kylmän sodan perinteinen itä—länsi-tematiikan sijaan on tarkasteltu, miksi insinöörijärjestöt suuntasivat toimintansa selkeämmin länteen. Pohjoismainen yhteistyö ja insinöörikunnan kehittäminen edellä mainituin tavoin selventävät tätä kysymystä parhaiten. Itäisten kollegajärjestöjen toimintalogiikka ei kohdannut suomalaisten insinöörijärjestöjen toimintaa samalla tavalla kuin Länsi-Eurooppaan suuntautunut yhteistyö. Se ei kuitenkaan estänyt yhteyksien ylläpitoa. Tutkielman perusteella voidaan havaita, että insinöörijärjestöt osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen ja eurooppalaisen integraation edistämiseen. Näin ollen käsitys profession näkymättömyydestä voidaan haastaa ja kysymystä voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, miten insinöörit ovat järjestöjensä välityksellä yhteiskunnalliseen kehitykseen osallistuneet – muutenkin kuin vain piiloon jäävän infrastruktuurin kehittäjänä. Insinöörijärjestöjen kansainväliset kontaktit ovat hyvä kohde jatkotutkimukselle niin historiantutkimuksen kuin yhteiskuntatieteiden parissa.

Tutkielma käsittelee Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa kylmän sodan aikana valtion identiteettipolitiikan näkökulmasta. Samalla se on tapaustutkimus Nicaraguan valitsemisesta Suomen kehitysyhteistyön kohdemaaksi vuonna 1982. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millainen merkitys kehitysyhteistyöllä oli kylmän sodan aikana Suomen ulko- ja sisäpolitiikassa. Aikalaiskirjallisuuden analyysin ja aiemman tutkimuksen perusteella kehitysyhteistyön keskeinen merkitys oli identiteettipoliittinen, ja siksi tutkielmassa analysoin kehitysyhteistyön perusteita ja motiiveja sekä kehitysyhteistyöpoliittista päätöksentekoa Suomessa. Tutkimuksen keskeisiä teoreettisia käsitteitä ovat valtion identiteetin sisäinen ja ulkoinen ulottuvuus, eli valtion omakuva ja kansainvälinen profiili. Kehitysyhteistyöpolitiikka ja sen perusteet, tavoitteet ja motiivit ovat keskeisiä valtion identiteetin kannalta. Suomen kehitysyhteistyö noudatteli kylmän sodan aikana muiden Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin eettisperusteista linjaa. Sen ensisijainen motivaatio oli ulkopoliittinen ja sitä voidaan pitää osana Suomen kylmän sodan aikaista identiteettipeliä, joka tähtäsi Suomen kansainvälisen profiilin kehittämiseen ja valtion omakuvan kohottamiseen. Muutokset kansainvälisessä politiikassa ja Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa vaikuttivat siihen, että 1970-luvun lopulla kehitysyhteistyöpolitiikassa alkoi uusi vaihe. Kehitysyhteistyöbudjettia kasvatettiin ja taloudelliset motiivit nousivat keskeisiksi poliittisten ohelle. Uutta vaihetta kutsuttiin valistuneeksi itsekkyydeksi ja Suomen omakuva muuttui kehitysyhteistyöpolitiikan osalta. Tutkielma on samalla tapaustutkimus Nicaraguan valitsemisesta Suomen kehitysyhteistyön kohdemaaksi pian Nicaraguan sosialistisen sandinistivallankumouksen jälkeen vuosina 1979-1982. Nicaragua oli Suomen mahdollisten uusien ohjelmamaiden joukossa vuonna 1982, ja suhtautuminen sen valitsemiseen jakoi Suomen poliittista kenttää kahteen leiriin. Tutkimuksessa analysoin maavalintaprosessia ja sen politisoitumisen syitä. Maavalintakeskustelua käytiin pääasiassa ulkoasiainministeriössä ja Taloudellisten kehitysyhteismaasuhteiden neuvottelukunnassa (TALKE),jonka kokouspöytäkirjat ovat tutkimuksen ensisijainen lähdeaineisto muun UMA:n aineiston lisäksi. Aikalaisten kirjoittamat lehtikirjoitukset, artikkelit ja muistelmat ovat myös tutkielman keskeistä lähdeaineistoa. Lopulta Nicaragua ei saanut ehdotettua ohjelmamaan statusta, mutta se sai aseman Suomen kehitysyhteistyön kohdemaana. Tutkielma käsittelee Suomen ja Nicaraguan suhteita myös ennen kehitysyhteistyösuhteen alkamista. Eräs tutkimustulos on, että Sandinistivallankumouksen jälkeen alkanut kehitysyhteistyösuhde mullisti valtioiden väliset suhteet. Nicaraguan valitsemisenprosessi on Suomen kehitysyhteistyöpoliittisen linjan kannalta aikaansa kuvaava tapaus, koska kysymys Nicaraguan valitsemisesta politisoi kehitysyhteistyön päätöksenteon. Maavalintakiista toi esiin niitä Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan perustavanlaatuisia näkemyseroja, jotka olivat vallinneet ns. idealistien ja realistien välillä Suomen kehitysyhteistyön historian alusta saakka. Nicaragua-kysymyksen politisoitumisen taustalla olivat muutokset kansainvälisessä politiikassa ja Suomen kehitysyhteistyöpolitiikassa, jotka näkyivät myös muutoksina Suomen valtion identiteettipolitiikan linjassa.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Suomen toimijuutta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (Etyk) vuosina 1989–1992. Tarkemmin toimijuutta tutkitaan Etykin sotilaallisten neuvotteluiden eli luottamusta ja turvallisuutta lisääviä (LTL) -toimia ja tavanomaisia asevoimia Euroopassa (TAE) koskevien neuvotteluiden kautta. Tutkielman primääriaineistona toimivat Suomen hallituksen kertomukset vuosilta 1989–1992 sekä ulkoasianministeriön LTL- ja TAE-neuvotteluita koskeva aineistokokonaisuus. Menetelmänä on Margrit Schreierin laadullinen sisällönanalyysi (QCA). Tutkielman teoreettisen viitekehyksen ytimessä on toimijuus, joka määritellään tietyn ryhmän tai yksittäisten ulkopoliittisten toimijoiden toimintana heidän valintojensa, mieltymyksiensä ja ideoidensa kautta. Nämä huomiot toimijuudesta yhdistetään Matti Pesun tutkimuksesta johdettuun ajatukseen ulkopoliittista koulukunnista valtion ulkopoliittisessa diskurssissa. Suomen Etyk-toimijuuden ilmentymiksi tapahtumahistoriasta vuosilta 1989–1992 tunnistettiin aktiivisuus ja yhteistyö. Tapahtumahistoriaa tarkastellessa LTL- ja TAE-neuvottelut nousivat esille korostuneesti, mikä vaikutti tutkielman aiheen tarkempaan rajaukseen. Toimijoista keskiössä oli Suomen neuvotteluvaltuuskunta, joka koostui diplomaateista ja sotilaista. LTL- ja TAE-neuvottelut todettiin merkittäviksi, ja merkittävyyden ytimessä oli Suomen omien turvallisuushuolien puolustaminen. Turvallisuushuolet liittyivät puolustusjärjestelmien eroihin sekä neuvotteluiden merelliseen ja alueelliseen ulottuvuuteen. Suomen toimijoita huolestutti erityisesti Neuvostoliiton aseistuksen siirtyminen Suomen rajojen tuntumaan. Yhteistyön osalta korostuneeseen rooliin nousi NN-ryhmä ja sieltä erityisesti Ruotsi. NN-ryhmän yhteistyössä ilmeni ongelmia muun muassa koordinoinnissa sekä maiden puolustaessa omia etujaan yhteisen edun sijasta. Ryhmä näyttäytyi rutinoituneena työskentelytapana ja jäänteenä historiallisesta jatkumosta, joka tulikin päätökseensä 1990-luvun alussa. Myös Ruotsin kanssa kohdattiin ongelmia NN-ryhmässä, mutta kyseessä oli tulkintani mukaan erillinen ongelmakokonaisuus ja yhteistyö nähtiin Suomen toimijoiden kesken tavoittelemisen arvoisena. Kaksinapaisen maailmanjärjestelmän murtumisella ja sen johdosta syttyneillä kriiseillä oli konkreettisia vaikutuksia sekä neuvotteluihin että niiden ilmapiiriin. Primääriaineistossa esiintyi Pesun määrittelemistä ulkopoliittisista koulukunnista ainoastaan pienvaltiorealisteja ja integrationisteja. Vahvinten pienvaltiorealistista koulukuntaa määritteli käsitys naapuruudesta eli Neuvostoliitosta ja sittemmin Venäjästä, mitä leimasi geopoliittinen realismi. Käsitys naapuruudesta oli myös pienvaltiorealisteja ja integrationisteja eniten erottava tekijä. Integrationisteja vahvinten määritteli heidän Etyk-korostuksensa. Neuvotteluissa oli kyse sekä valtion suvereniteetin kannalta elintärkeistä ominaisuuksista, eli puolustuskyvystä ja siihen liittyvän tiedon jakamisesta, että valtion intressien ytimessä olevasta tulevaisuutta määrittelevästä turvallisuuspolitiikasta. Nämä huomiot selittivät tulkintani mukaan sitä, että neuvotteluihin suhtauduttiin realistisesti kansainvälispoliittisia realiteetteja kunnioittaen.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomi-kuvaa Yhdysvalloissa syksystä 1952, jolloin Suomi suoritti viimeisen sotakorvauserän Neuvostoliitolle, vuoden 1955 syksyyn, jolloin tieto Porkkalan vuokra-alueen ennenaikaisesta palautuksesta Suomelle tuli julki. Pääpaino on amerikkalaislehdistön välittämässä Suomi-kuvassa ja erityisesti siinä, millaisena Suomen kansainvälispoliittinen asema nähtiin Yhdysvalloissa. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa on käytetty Suomen Washingtonin-lähetystön laatimia sanomalehtikatsauksia. Aiemman tutkimuskirjallisuuden osalta työssä on hyödynnetty erityisesti Jussi M. Hanhimäen ja Hannu Rautkallion tutkimuksia sekä valtaosan tutkittavasta ajasta Washingtonin-lähetystön sanomalehtiavustajana toimineen Max Jakobsonin omaelämänkerrallisia muistelmia. Tutkielma voidaan sijoittaa osaksi kylmän sodan tutkimusta ja erityisesti osaksi idän suunnan varjoon jäänyttä Suomen ja läntisen maailman tutkimusta. Suomen maksaessa syyskuussa 1952 viimeiset sotakorvaukset Neuvostoliitolle, amerikkalaislehdistö ihaili Suomen suoritusta. Kuitattu velka liitettiin useasti Suomen aiempaan maineeseen velanmaksajana Yhdysvalloissa. Ihailun ohella orastava vaara kuitenkin tunnustettiin. Suoriutuakseen massiivisista sotakorvauksista, Suomen oli täytynyt uudistaa teollisuuden rakennettaan rajusti, erityisesti metalli- ja laivateollisuuden osalta. Maan kilpailukyvyn ollessa länsimarkkinoilla heikko, itämarkkinat jatkoivat tilauksiaan sotakorvausten päätyttyä. Yhdysvaltalaislehdistössä tämä näyttäytyi kuitenkin vaarallisena riippuvuutena ja viimeistään vuoden 1953 aikana lehdistö varoitteli taloudellisen riippuvuuden poliittisista pohjavirroista, joiden pelättiin pahimmissa arvioissa koituvan Suomen kohtaloksi. Pelko riippuvuudesta ei häipynyt, vaikka se jossain määrin jatkossa lievenikin. Suomi-kuvaa amerikkalaislehdistössä värittivät epämääräiset tankkilaivojen seikkailut, vakoojajutut ja läheisyys ”rautaesirippuun”, joka oli konkreettisesti läsnä vain muutamien mailien päässä pääkaupungista Porkkalan sotilastukikohdassa. Eri yhteyksissä Suomen katsottiin kieltäytyneen Kremlin sille tarjoamasta satelliitin roolista, mutta samaan aikaan toisaalla kirjoitettiin lähinnä päinvastaista. Stalinin kuolemaa seurannut suojasää ja liennytyskausi huipentui kesällä 1955 Geneven konferenssiin suurvaltajohtajien välillä. Kansainvälispoliittisen jännitteen laskiessa Suomi pääsi hyötymään konkreettisesti liennytyksestä, kun Neuvostoliitto palautti sille etuajassa Porkkalan vuokra-alueen vastineena YYA-sopimuksen jatkamisesta. Syyskuussa 1955 julki tullut tieto antoi aihetta sadoille pääkirjoituksille ja jutuille Amerikassa. Suomen kannalta asia nähtiin myönteisenä, mutta pääasiallisesti tapaus nähtiin lähinnä Neuvostoliiton propagandatemppuna, joka oli etupäässä suunnattu Yhdysvalloille. Suomi-kuvan voidaan todeta näyttäytyneen varsin moninaisena amerikkalaislehtien sivujen läpi 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvan tarkastelujakson aikana. Koko jakson sotakorvausten päättymisestä tietoon Porkkalan palautuksesta yhdysvaltalaislehdistössä vallitsi eräänlainen ristiveto, mitä tuli näkemykseen Suomen asemasta. Useasti Suomen toistettiin olevan itsenäinen demokratia, joka ei ollut satelliitti. Toisaalta taas useasti myös, varsinkin idänkaupan huippuvuonna 1953, mutta myöhemminkin, Suomen nähtiin olevan vaarassa liukua seuraavaksi satelliitiksi. Tästä syystä lännen katsottiinkin usein olevan velvollinen auttamaan pientä, rohkeaa, velkansa maksanutta ja talvisodassa urhoollisesti taistellutta Suomea.

Tässä pro gradu- tutkielmassa pyritään selvittämään, miten Suomen erityisasema muodostui Ison-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1948–1950 ja kuinka Suomen Lontoon-lähetystö raportoi tästä. Suomen erityisaseman muodostumisen kannalta oli tärkeää, että itä ja länsi molemmat tunnustivat Suomen erityistapaukseksi. 1940-luvun lopulla Iso-Britannia oli vielä merkittävä suurvalta ja sen antama epävirallinen tunnustus Suomen erityisasemalle oli tärkeä. Tutkimuksessa sovelletaan sisältö- ja diskurssianalyysiä Suomen Lontoon-lähetystöraporttien analysointiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään kansainvälisen politiikan realismia, joka auttaa ymmärtämään raporteissa tehtyjä johtopäätöksiä ja ehdotettuja toimija. Lähetystöraporteista välittyy selkeä kuva, miten britit suhtautuivat Suomeen ja millaisia odotuksia tai epäluuloja heillä oli Suomea kohtaan. Tutkimuksessa tehdyt havainnot pyritään liittämään osaksi aiempaa tutkimusta Suomen kansainvälisestä asemasta 1940-luvun lopulla. Tutkimuksen keskeisimpiä havainto on, että Suomen Lontoon-lähettilään Eero A. Wuoren raporttien ansiosta Suomen ulkopoliittinen johto sai tiedon, että vaikka Foreign Office tunnusti Suomen YYA-sopimuksen eroavan Itä-Euroopan maiden kanssa tehdyistä sopimuksista, ei Iso-Britannia vielä tässä vaiheessa pitänyt Suomea erityistapauksena. Erityisasemalle saatiin Foreign Officen epävirallinen tunnustus vasta kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen, kun SDP muodosti Suomeen vähemmistöhallituksen. Lähetystöraporteista käy myös ilmi, ettei Iso-Britannia aikonut harjoittaa myönnytyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan edes akuuttien kriisien (kuten Berliinin saarron) aikana. Lisäksi raporteista käy ilmi, että Suomen erityisasema oli mahdollinen ainoastaan rauhanaikana ja Ruotsin avustuksella. Huomion arvoista on myös Wuoren toteamus, että vuoden vaihteessa 1949–1950 Foreign Officessa ymmärrettiin, ettei Iso-Britannia ollut enää Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon rinnastettava suurvalta. Lähetystöraportit osoittavat, että Suomea kohdeltiin erityistapauksena ja että Iso-Britannia suhtautui ymmärtävästi ja myötämielisesti Suomen harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Lähetystöraporttien pohjalta voidaan tarkalleen määritellä, milloin Suomi saavutti erityisasemansa, mitkä olivat tämän erityisaseman ehdot ja mitä Foreign Office odotti Suomelta. Reaalipoliittinen viitekehys auttaa ymmärtämään eri toimijoiden ratkaisuja ja ajattelua. Lisäksi se selittää muuten ristiriitaiset ja epäjohdonmukaisuudet ulkopoliittiset ulostulot.