Browsing by Subject "lähisuhdeväkivalta"

Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma ja ihmisoikeusloukkaus, joka on vakavassa ristiriidassa suhteessa Suomen maineeseen sukupuolten tasa-arvon edistäjän ja puolestapuhujan mallimaana. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen toimia ja toimimattomuutta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka Suomi on täytäntöönpannut vuonna 2015 voimaanastunutta Istanbulin sopimusta eli Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Kuinka Suomi on toteuttanut Istanbulin sopimuksen sopimusmääräistä täytäntöönpanoa? sekä 2) Missä on onnistuttu ja mitä puutteita sopimuksen noudattamisessa on? Tutkimuksen lähtökohta on Istanbulin sopimus ja sen implementointi sekä laajemmin ihmisoikeussopimukset ja ihmisoikeustyö. Teoreettinen viitekehys nojautuu sukupuolistuneen väkivallan ilmiöön ja sen käsitteistöön, kuten sukupuolistuneen väkivallan eri ilmentymiin ja juurisyihin. Tutkielman aineisto koostuu Istanbulin sopimuksen arviointiryhmän GREVIOn arviointiraportista Suomelle sekä muista, ihmisoikeustyötä tekevien kansalasijärjestöjen raporteista ja lausunnoista, joita täydentävät GREVIOn raporttia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se on toteutettu abduktiivisen päättelyn keinoin. Tutkimusmenetelmänä on implementaatiotutkimuksen top-down -suuntaus, jonka tavoitteena on tuottaa ymmärrystä ja selittää, miten ja miksi jokin politiikan toimeenpano onnistuu tai epäonnistuu. Tutkimuksessa käydään läpi asiantuntijaryhmän GREVIOn ja kansalaisjärjestöjen antamia suosituksia ja kommentteja Suomelle sopimuksen toimeenpanosta; toisin sanoen tutkimuksessa tarkastellaan, miten Istanbulin sopimus on tai ei ole pantu täytäntöön kansallisella tasolla. Aineistosta nousi esiin seuraavia tutkimustuloksia: 1) Suomella on pitkä historia tasa-arvotyön saralla ja sopimuksen täytäntöönpano on ollut onnistunutta muun muassa väkivaltaa kohdanneiden naisten palvelujen ja avunsaannin lisäämisen kautta. Toisaalta toimeenpanossa on myös vakavia puutteita, kuten väkivallan ja sen uhan tunnistamisessa ja tunnustamisessa sekä maahanmuuttajanaisten tiedottamisesta heidän oikeuksistaan. Niin ikään rikoslainsäädännössä on puutteita koskien muun muassa lieviä tai epäselviä rikosnimikkeitä sekä lieviä rangaistuksia. Myös viranomaistyöskentelyn parantamiseen Suomi saa paljon suosituksia. Tutkimustuloksista muodostui seuraavat johtopäätökset: 1) monista puutteistaan huolimatta tasa-arvotyöllä on ollut historiassa ja on edelleen vahva pohja Suomessa, ja Suomi on joiltakin osin osoittanut sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta Istanbulin sopimukseen ja sen täytäntöönpanoon. 2) Toisaalta vaikuttaisi, että Suomi on neljän ensimmäisen sopimusvuoden aikana keskittynyt sopimuksen täytäntöönpanossa muutoksiin, joita on selkeä ja helppo tehdä, mutta suuremmat, rakenteissa asti vaikuttavat muutokset ovat vielä tekemättä. 3) Kolmantena johtopäätöksenä Suomen epäonnistumiset Istanbulin sopimuksen noudattamisessa osoittavat poliittisen tahtotilan puutetta, mutta myös laajan osaamisen ja ymmärryksen puutetta, mitä tulee naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisena ja tunnustamisena tuomittavana ihmisoikeusloukkauksena.

Tutkielma on käytäntötutkimus äiteihin kohdistuvasta perhesuhdeväkivallasta ja sen kohtaamisesta lastensuojelun avohuollon sosiaalityössä. Tutkielman taustalla on huoli perhesuhdeväkivallan yleisyydestä Suomessa ja ilmiön kärjistymisestä traagisten perhesurmien myötä. Pragmatistiseen tiedontuotantoon pohjaavassa käytäntötutkimuksessa lähtökohtana on esioletus lastensuojelutyöntekijöiden asiantuntijuudesta perhesuhdeväkivallan suhteen perheiden kanssa tekemänsä käytännön työn vuoksi ja heidän kyvystään tuottaa tietoa tämän työkokemuksensa johdosta. Tutkielman tavoite on lisätä lastensuojelutyöntekijöiden kokemusasiantuntijuuden avulla ymmärrystä perhesuhdeväkivallasta ja sen sekä lastensuojelun avohuollon työntekijöiden perustehtävän välisestä suhteesta, vaikuttavista työkäytännöistä, resursseista ja työskentelyn kehittämistarpeista. Lisäksi tutkielmassa ollaan teorialähtöisemmin kiinnostuneita työntekijöiden perhesuhdeväkivaltaa koskevista diskursiivisista valinnoista sekä työntekijöiden näkemyksistä äitien perhesuhteissaan vahingoittumisen vaikutuksesta lastensuojelun avohuollon työskentelyyn. Tutkielmassa esitellään perhesuhdeväkivallasta tehtyjä tutkimuksia ja pohditaan siihen liittyvien käsitemäärittelyjen merkitystä. Tutkimuskysymyksiä lähestytään aineistolähtöisesti peilaten niitä uusimpaan tutkimukseen. Tutkielman taustalla oleva teoreettinen viitekehys on feministinen. Feministisessä teoriassa erityishuomio kiinnittyy epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Suomalainen perheväkivaltatutkimus on liittynyt vasta 1990-luvulla muuhun länsimaalaiseen feministiseen tutkimusperinteeseen, koska sitä ennen tasa-arvoistavat perheväkivallan diskurssit hallitsivat suomalaista perheväkivaltakeskustelua ja -työtä pyrkien sukupuolierojen neutralisoimiseen (Keskinen 2005). Marianne Notko on väitöstutkimuksessaan (2011) avannut uutta näkökulmaa perheväkivaltatutkimukseen kirjoittaessaan perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja niiden relationaalisuuden vaikutuksesta väkivaltaisissa suhteissa pysymiseen. Tässä yhteydessä keskeisinä käsitteinä ovat naisten vahingoittuminen, naisten vastuun ja hoivan positioon lukkiutuminen ja näiden tekijöiden vaikutus perhe- ja parisuhdeväkivallan kehään jäämiseen. Tutkielmassa on haastateltu lastensuojelun avohuollon sosiaalityön toimipisteen sosiaalityöntekijöitä ja sosiaaliohjaajia. Työntekijät on haastateltu ammattiryhmittäin kahdessa eri fokusryhmässä, koska tavoitteena oli kerätä vertailutietoa eri ammattiryhmien näkemyksistä tutkimusaiheesta. Aineistonkeruumetodina fokusryhmähaastattelut liittyivät käytäntötutkimuksen luonteen mukaiseen tiedontuotantoon, jossa haastatellut työntekijät tuottivat keskusteluissa uutta tietoa perhesuhdeväkivallasta ja sen parissa tehtävästä työstä. Tutkimusaineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusaineiston analyysin myötä aineistosta nousi neljä sitä kuvaavaa teemaa, jotka olivat 1) perhesuhdeväkivallan ja oman perustehtävän välinen suhde, 2) vaikuttavat työkäytännöt, 3) resurssit ja 4) työn kehittämistarpeet. Näiden aineistoa kuvaavien teemojen avulla vertailtiin haastatteluteemojen esiintymistä aineistossa, tehtiin yleistyksiä ja rakennettiin abstraktimpaa käsitteellistä näkemystä äiteihin kohdistuvasta perhesuhdeväkivallasta ja siihen liittyvistä työkäytännöistä sekä vaikuttavan työn edellytyksistä lastensuojelun avohuollossa. Tutkielman tulosten mukaan sekä sosiaalityöntekijät että sosiaaliohjaajat olivat työssään havainneet väkivallan sukupuolittuneen luonteen ja tunnistaneet perhesuhdeväkivallan pitkään jatkuessaan vahingoittavan äitien kykyä suojata itseään ja lapsiaan. Sosiaalityöntekijät kokivat perustehtäväänsä kuuluvan velvoitteen yhteiskunnallisen vaikuttamisesta ja verkostotyöstä, kun taas sosiaaliohjaajat ymmärsivät perustyönsä konkreettisempana asiakastyönä. Sosiaalityöntekijät olivat sosiaaliohjaajia useammin joutuneet päätösoikeutensa vuoksi isien uhkailun kohteeksi. Kaikki työntekijät olivat kokeneet työn usein turhauttavana muutosprosessien hitauden vuoksi. Molemmat ammattiryhmät näkivät perustehtävänsä näkökulmasta kriisitilanteissa sovellettavalla intensiivisellä työotteella olevan parhaiten mahdollista päästä vaikuttavuuteen omassa työssä. Työntekijät toivoivat henkilöstöresurssien lisäksi lapsilähtöisten työmuotojen kehittämistä ja lisää koulutusta perhesuhdeväkivallan kohtaamiseen. Muuten työntekijät eivät uskoneet juurikaan pystyvänsä nykyisillä resursseilla lisäämään perhesuhdeväkivaltatyön vaikuttavuutta. Työntekijät näkivät syynä tähän olevan etenkin peruspalveluiden rakenteelliset puutteet ja ongelmat viranomais- ja asiantuntijayhteistyössä. Molemmat ammattiryhmät olivatkin alimitoitettujen peruspalveluiden ja resurssien vuoksi kokeneet lastensuojelua kohtaan esitetyt ongelmien ratkaisuvaatimukset kohtuuttomiksi.

Tässä sosiaalityön pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan vanhempien lapsiinsa kohdistamaa fyysistä väkivaltaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Lapsena koettu väkivalta on tutkimusten mukaan yleisempää kuin aikuisuudessa koettu väkivalta. Tutkielma paikantuu lastensuojelun ammattilaisiin ja heidän toimintaansa kohdistuvaan tutkimukseen, koska tutkijan ennakkokäsityksen mukaan lapsiin kohdistuva väkivalta kuuluu lastensuojelutyön ydinalueelle. Tarkoituksena on tuoda esiin sosiaalityöntekijöiden hiljaista tietoa merkittävästä sosiaalisesta ongelmasta. Tutkielman lähtökohta on laadullinen tutkimus, koska tavoitteena on käsitteellistää sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lastensuojelutyöstä. Tutkimustiedon hankkimiseksi tutkielman menetelmällinen osuus on toteutettu haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä kolmessa ryhmähaastattelussa. Aineisto analysoidaan sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii aiempi tutkimus ja sen käsitteet. Tutkielman keskeiset tulokset on muodostettu kahden tutkimuskysymysten ohjaamana: minkälaisia näkemyksiä sosiaalityöntekijöillä on vanhempien lapsiinsa kohdistamasta väkivallasta ja minkälaisena sosiaalityöntekijät näkevät roolinsa väkivaltatapauksissa työskentelyssä. Tulosten muodostamisessa tavoitteena oli sosiaalityöntekijöiden subjektiivisten näkemysten käsitteellistäminen. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä väkivallasta jäsennettiin kuuden eri käsitteen kautta: kuritusväkivalta, kasautuva väkivalta, fyysinen väkivalta henkisenä kaltoinkohteluna, väkivalta perhesalaisuutena, ylisukupolvinen väkivalta ja kulttuuriset käsitykset väkivallasta. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä omasta roolistaan väkivaltatapauksissa jäsennettiin neljän eri käsitteen kautta: väkivallan havaitseminen, lapsen haastattelu, viranomaisyhteistyö sekä tuen ja kontrollin järjestäminen lastensuojelun asiakkaana oleville perheille.

Seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokeminen on Suomessa varsin yleistä. Tästä huolimatta seksuaalirikokset ovat tyypillisesti piilorikollisuutta, eivätkä kaikki uhrit välttämättä koskaan hae apua. Suomea koskettaa 1.8.2015 voimaan tullut Istanbulin sopimus, joka velvoittaa parantamaan seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneiden asemaa ja luomaan asianmukaisia palveluita väkivallan uhreille. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneen avunhakemisprosessiin vaikuttavia tekijöitä. Seksuaalisuutta loukkaava väkivalta on määritelty tämän tutkielman kontekstissa jatkumoksi, joka alkaa lievempiasteisistä teoista, kuten seksuaalisesta häirinnästä ja päättyy vakavimpiin seksuaalisen väkivallan muotoihin, kuten törkeään raiskaukseen. Väkivaltaa tarkastellaan sukupuolistuneen väkivallan näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kuvailevaa kirjallisuuskatsausta. Tarkoituksena on selvittää: Minkälaiset tekijät vaikuttavat avun hakemiseen seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokemisen jälkeen? Kirjallisuuskatsauksen aineistona toimii 19 tutkimusartikkelia, jotka on julkaistu tieteellisissä aikakausilehdissä vuodesta 2000 alkaen. Aineiston artikkelit on haettu EBSCO-tietokannasta erilaisia tutkimuskysymykseen liittyviä hakusanoja käyttäen. Aineistosta tehtiin temaattinen analyysi, jonka pohjalta aineistosta muodostettiin neljä pääteemaa. Ensimmäinen teema käsittelee aineistossa esiintynyttä väkivaltaa, toinen teema käsittelee avun hakemista, sen todennäköisyyttä ja kokemuksia haetusta avusta, kolmas teema keskittyy avun hakemiseen liittyvin haasteisiin ja neljäs teema hahmottelee tekijöitä, jotka muodostuivat avun hakemisen esteeksi. Kirjallisuuskatsauksen aineistossa seksuaalisuutta loukkaava väkivalta painottui vakavampiin seksuaalisen väkivallan muotoihin. Aineistossa esiintyvä väkivalta oli myös yhteydessä lähisuhdeväkivaltaan. Seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneet olivat turvautuneet monipuolisesti erilaisiin apua tarjoaviin tahoihin. Uhrit hakivat apua virallisilta tahoilta, kuten sosiaali-, terveys - ja mielenterveyspalveluista, poliisilta ja terapiasta. Apua uhrit hakivat myös epävirallisilta tahoilta, kuten lähipiiriltä. Avun hakemisesta uhreilla oli positiivisia ja negatiivisia kokemuksia. Positiiviset kokemukset syntyivät ymmärtäväisistä kohtaamisista ammattilaisten kanssa ja negatiiviset kokemukset epäasiallisesta kohtelusta. Avun hakemisen haasteita aineistossa käsiteltiin ammattilaisten näkemyksistä käsin. Haasteiksi ammattilaiset mainitsivat tiedon puutteen väkivallasta, uhria syyllistävät asenteet, huono resursointi ja puutteellisen koulutuksen. Avun hakemisen esteitä jaoteltiin aineiston perusteella sisäisiin ja rakenteellisiin tekijöihin. Sisäisiksi tekijöiksi, jotka estivät avun hakemisen, muodostuivat häpeän tunteet, tiedon puute väkivallasta ja ammattilaisten syyttävät asenteet. Rakenteellisiksi esteiksi avun hakemiselle muodostuivat palveluiden huono saavutettavuus, kustannukset, resursointi ja pelko kostosta. Avun hakeminen seksuaalisen väkivallan jälkeen näyttäytyi vähäisenä. Jotta seksuaalirikoksen uhriksi joutuneet saisivat apua, tarvitaan asenteellista muutosta väkivaltaa kohtaan. Asennemuutosten lisäksi on lisättävä tietoa väkivallasta kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Seksuaalisen väkivallan uhrit on kohdattava asiakaslähtöisesti ja tuomitsemattomasti. Myös avun hakemisen vähäisyyden takia väkivallan puheeksi ottamista ammattilaisten tapaamisilla olisi hyvä lisätä erilaisin keinoin.

Taloudellinen väkivalta on verrattain tuntematon lähisuhdeväkivallan muoto. Tutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millaiset tekijät vaikuttavat taloudellista väkivaltaa kokeneiden naisten selviytymiseen ja millaisia auttamisen paikkoja ja tuen tarpeita heidän kertomuksistaan voidaan paikantaa. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: 1. Millaiselta taloudellinen väkivalta näyttäytyy sosioekologisesta näkökulmasta tarkasteltuna? 2. Millaisia seikkoja kirjoittajat tuovat esiin auttamispalveluista? Tutkielma on laadullinen sosiaalityön tutkimus ja se kytkeytyy taloussosiaalityön (Financial Social Work) kentälle. Aineisto on kerätty kirjoituskutsun avulla ja sisältää neljän taloudellista väkivaltaa parisuhteessaan kokeneen naisen kertomusta. Aineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin keinoin (Braun & Clarke, 2006). Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sosioekologista näkökulmaa (Ted L. Huston, 2000), jonka avulla tutkielman tulokset on jäsennelty kolmeen eri tasoon. Taloudellista väkivaltaa on tarkasteltu yhteiskunnallisella, yksilöllisellä ja parisuhteen tasolla. Tutkielma on tehty yhteistyössä Ensi- ja Turvakotien liiton Taloudellinen väkivalta tutuksi-hankkeen kanssa. Tutkielman tulokset osoittavat, että taloudellinen väkivalta on monitasoinen ja moniuloitteinen ilmiö, johon ei ole löydettävissä selkeää ratkaisua. Taloudellinen väkivalta on vahvasti kytköksissä muihin lähisuhdeväkivallan muotoihin. Taloudellista väkivaltaa kokeneen selviytymiseen vaikuttavat yhtä lailla kokijan ja tekijän yksilölliset ominaisuudet niin myös parisuhteessa ja yhteiskunnassa vaikuttavat tekijät. Yhteiskunnallisella tasolla keskeisiksi rakenteiksi paikantui ajantasainen lainsäädäntö ja auttamisrakenteet. Tulosten perusteella taloudellista väkivaltaa kokeneiden naisten toimijuus tarvitsee vahvaa tukea. Eri auttamispalveluiden ammattilaiset ovat tärkeässä asemassa tunnistamassa ja tukemassa taloudellista väkivaltaa kokeneiden selviytymistä. Parisuhteessa koetun taloudellisen väkivallan juurisyyksi nousi puolison mielenterveys-, päihde- ja rahapeliongelmat. Myös perheen lapset tulisi ottaa huomioon, sillä taloudellinen väkivalta voi vaikuttaa heihin joko suoraan tai epäsuorasti. Johtopäätöksenä esitetään, ettei nykyinen palvelurakenne tunnista riittävän hyvin taloudellista väkivaltaa kokeneiden avuntarvetta. Onkin tärkeää lisätä ammattilaisten tietoisuutta taloudellisesta väkivallasta ja erilaisia menetelmiä taloudellista väkivaltaa kokeneiden tunnistamiseksi ja auttamiseksi.