Browsing by Subject "maahanmuuttopolitiikka"

Immigration and asylum policies have become more central in the European Union and in its external relations over the last few years. This is a consequence of both increased politicisation of the issue, especially migration coming from developing countries, and of the changes in decision-making procedures brought along by core EU treaties furthering European integration. While most attention is usually paid to the consequences of migration in the countries of destination, the promoted migration patterns have also effects on the development of the countries of origin. This thesis examines by means of qualitative document analysis two recent, influential and debated immigration and asylum policy documents of the European Union, namely the European Pact on Immigration and Asylum (adopted in 2008) and the Stockholm Programme (adopted in 2009 for years 2010-2014). The purpose is to understand what kind of immigration and tools the policies are promoting and how coherent the policies are from development perspective. As the policies have raised critical commentaries from civil society, media, policy research institutes and other actors, these commentaries are also presented to illustrate the controversial topics. The policies are also put in their historical, procedural and immigration pattern contexts. The analytical framework for the thesis consists of policy, development and migration theories and concepts. Central in this regard are the functional imperatives theory, which explains the legitimacy sources of the policy themes and logics; the concept of policy coherence for development and findings in migration-development research, which help to review the coherence of the examined documents. This study has found four main lines of consideration in the examined documents: the policies are based on utilitarian, security, human rights and development considerations. The logics, issues, tools and commentaries on each of them are examined in detail. Not all of these lines bear the same weight in policies: for example security considerations, such as controlling irregular immigration, are presented as more important and contain more detailed policies in the examined policy documents than human rights or development considerations. These emphases derive both from the main legitimacy sources, or functional imperatives, as well as from current political and immigration trends, portrayed through the decision-making procedures and institutions. For example the European Pact on Immigration and Asylum was notably a contribution of the French EU Presidency, which is reflected also in its content. The European Union has committed itself to design and implement policies that are coherent with development objectives, such as the Millennium Development Goals. Also the examined documents restate this commitment, and suggest policies and tools that aim to build synergies between migration and development. While the suggested development tools are as such mostly a coherent contribution, the lack of emphasis on them and the migration patterns promoted, especially the desire for highly-skilled immigrants, can in some regards compromise the development objectives.

The European Union has agreed on implementing the Policy Coherence for Development (PCD) principle in all policy sectors that are likely to have a direct impact on developing countries. This is in order to take account of and support the EU development cooperation objectives and the achievement of the internationally agreed Millennium Development Goals. The common EU migration policy and the newly introduced EU Blue Card directive present an example of the implementation of the principle in practice: the directive is not only designed to respond to the occurring EU labour demand by attracting highly skilled third-country professionals, but is also intended to contribute to the development objectives of the migrant-sending developing countries, primarily through the tool of circular migration and the consequent skills transfers. My objective in this study is to assess such twofold role of the EU Blue Card and to explore the idea that migration could be harnessed for the benefit of development in conformity with the notion that the two form a positive nexus. Seeing that the EU Blue Card fails to differentiate the most vulnerable countries and sectors from those that are in a better position to take advantage of the global migration flows, the developmental consequences of the directive must be accounted for even in the most severe settings. Accordingly, my intention is to question whether circular migration, as claimed, could address the problem of brain drain in the Malawian health sector, which has witnessed an excessive outflow of its professionals to the UK during the past decade. In order to assess the applicability, likelihood and relevance of circular migration and consequent skills transfers for development in the Malawian context, a field study of a total of 23 interviews with local health professionals was carried out in autumn 2010. The selected approach not only allows me to introduce a developing country perspective to the on-going discussion at the EU level, but also enables me to assess the development dimension of the EU Blue Card and the intended PCD principle through a local lens. Thus these interviews and local viewpoints are at the very heart of this study. Based on my findings from the field, the propensity of the EU Blue Card to result in circular migration and to address the persisting South-North migratory flows as well as the relevance of skills transfers can be called to question. This is as due to the bias in its twofold role the directive overlooks the importance of the sending country circumstances, which are known to determine any developmental outcomes of migration, and assumes that circular migration alone could bring about immediate benefits. Without initial emphasis on local conditions, however, positive outcomes for vulnerable countries such as Malawi are ever more distant. Indeed it seems as if the EU internal interests in migration policy forbid the fulfilment of the PCD principle and diminish the attempt to harness migration for development to bare rhetoric.

Tutkielma tarkastelee maaseudulla toteutettuja kotouttamiskäytäntöjä Pirkanmaalla sijaitsevan Punkalaitumen kunnan kautta. Ajallisesti tutkielma sijoittuu vuosiin 2011–2014, jolloin kunnassa oli käynnissä Leader-rahoitteinen Maahanmuuttajat kylille -hanke. Hankkeen yhtenä seurauksena syntyi Punkalaitumen kotouttamismallina tunnettu kotouttamiskäytäntöjen strategia. Tutkielmassa selvitetään, miksi pieni maalaiskunta on ollut kiinnostunut maahanmuuttajien ja erityisesti kiintiöpakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mistä kotouttaminen Punkalaitumen kontekstissa on muodostunut. Samalla tutkielmassa avautuu rakenteellinen näkökulma siihen, millaisia päämääriä kotouttamisella suomalaiseen yhteiskuntaan tavoitellaan. Kyseessä on tapaustutkimus, jonka aineisto koostuu ensinnäkin henkilöhaastatteluista. Lisäksi internetistä on ollut saatavilla videomuotoisia haastatteluja Punkalaitumen maahanmuuttajiin ja kotouttamiseen liittyen. Toinen pääaineisto koostuu paikallislehti Punkalaitumen Sanomien lehtileikkeistä vuosilta 2011–2014. Lisäksi tutkielmassa on käytetty erilaisia kansallisia, alueellisia ja paikallisia ohjelmia, strategioita, hankesuunnitelmia sekä tilinpäätöksiä. Tarkkojen lukumäärien selvittämiseen on käytetty Tilastokeskuksen tietokantaa. Kerätty aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Kansallisessa aluepolitiikassa on 1960-luvulta lähtien tavoiteltu keskittämistä, joka on tarkoittanut palvelujen keskittämistä kasvukeskuksiin, sekä kuntaliitoksia. Toisaalta myös 2000-luvulla maahanmuuttopoliittiset päätökset ja kotouttamislainsäädäntö ovat vaikuttaneet paikallisesti Punkalaitumella. Tutkielman tuloksena voi todeta, että yhtenä ratkaisuna Punkalaitumella on vähenevän väestön ja hiljenevän maaseudun ongelmaan ollut maahanmuuttajien, ennen kaikkea kiintiöpakolaisten, vastaanottaminen kuntaan. Punkalaitumen kotouttamismallin lähtökohtana on ollut ruohonjuuritason työ, joka on rakentunut verkostoista paikallisten toimijoiden, muun muassa yrittäjien kanssa. Lisäksi maahanmuuttajia on pienellä paikkakunnalla pystytty kohtaamaan yksilöllisesti, jossa merkittävää on ollut maahanmuuttotyötä tekevän henkilön persoona ja ammattitaito. Punkalaitumella kotouttaminen on myös sisältänyt tavoitteen maahanmuuttajien ja kantaväestön vastavuoroisesta kohtaamisesta, jota on yritetty saavuttaa esimerkiksi erilaisin yhteisin tapahtumin. Tutkielman pohjalta voidaan todeta, että kotouttamisella on monta tasoa, eikä eri osasten yhteensovittaminen ole tapahtunut helposti. Kielitaidon ja työpaikan saaminen ovat vain yksi osa koko kotouttamisen prosessia. Ne ovat myös ennen kaikkea suomalaisesta näkökulmasta asetettuja kotouttamisen tavoitteita. Punkalaitumella kansallisen tason kotouttamispolitiikka on antanut kotouttamiselle raamit, mutta käytännön työtä on tehty paikallisesti itsenäisesti ja luovasti, jolloin myös maaseutuympäristö on voitu ottaa huomioon.

Tutkielma käsittelee maahanmuuttajadiskurssiin kätkeytyviä merkityssisältöjä Suomessa vuonna 2015. Vuosi 2015 oli Suomen lähihistoriassa poikkeuksellinen vuosi maahanmuuton näkökulmasta aiempiin vuosiin nähden moninkertaisen turvapaikanhakijamäärän vuoksi. Turvapaikkatilanne heijastui koko yhteiskuntaan ja siinä käytävään maahanmuuttokeskusteluun. Tämän johdosta vuosi 2015 luo mielenkiintoisen kontekstin tarkastella maahanmuuttodiskursseja. Tutkimuksen keskeinen asiakirja-aineisto koostuu Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiasta, joka on maahanmuuttopolitiikan pitkän aikavälin strategia-asiakirja sekä pääministeri Juha Sipilän hallituksen strategisesta ohjelmasta. Tutkielmassa analysoidaan näissä asiakirjoissa käytettyjä maahanmuuttajadiskursseja sekä verrataan niitä laajemmin maahanmuuttopolitiikassa esiintyviin diskursseihin. Tutkielman tavoitteena on tiedostaa maahanmuuttopolitiikan kätkettyjä valtarakenteita. Tutkielma liittyy kehitysmaatutkimukseen siinä mielessä, että kansallinen maahanmuuttokeskustelu saattaa peilata myös globaalin vastuunkannon asenteita. Tutkielman metodina sovelletaan diskurssianalyysiä. Sen avulla pyritään purkamaan maahanmuuttodiskurssiin kätkettyjä merkityssisältöjä ja tekemään näkyviksi siihen sisäänrakennettuja valtarakenteita sekä vallan toisintamista maahanmuuttodiskurssissa. Maahanmuuttokeskustelun käsitteet ovat latautuneita ja niihin liittyy sekä tiedostettuja että tiedostamattomia mielikuvia ja ennakko-oletuksia. Niin ikään merkityssisältö vaihtelee eri asiayhteyksissä ja keskustelijoiden välillä, jolloin voidaan puhua samasta asiasta ymmärtämättä keskustelukumppania. Tutkielma pyrkii merkityssisältöjä avaamalla luomaan keskusteluyhteyden, jossa maahanmuutosta puhuttaisiin eri näkökulmienkin välillä samalla kielellä. Toiseus ja toiseuttaminen diskurssissa on tutkielman keskeinen kiinnostuksen kohde. Tutkielmassa haetaan vastausta kysymykseen, millaista toiseuttamista maahanmuuttokeskustelussa tapahtuu, kenen ääni siinä kuuluu ja kenellä on valta päättää maahanmuuttokeskustelun käsitteiden merkityssisällöstä. Tutkimuksessa esiintyviä keskeisiä monimerkityksellisiä käsitteitä ovat esimerkiksi: toiseus, maahanmuuttaja, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja rasismi. Tutkielman tutkimusosio on jaoteltu Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategian suuntaviivojen mukaisiin osioihin: ”Suomi on turvallisesti avoin”, ”Jokainen löytää paikkansa” ja ”Moninaisuus on arkea”. Ensimmäinen suuntaviiva käsittää liikkuvuuden Suomelle tuomat mahdollisuudet, valmiudet vastata liikkuvuuden tuomiin haasteisiin, kansainvälisen vastuun kantamisen sekä toimivan maahanmuuttohallinnon. Työ- ja opiskeluperäinen maahanmuutto on periaatteen tasolla kannustettavaa kansantaloudellisten näkökulmien johdosta, mutta käytännön tasolla sitä rajoitetaan monin tavoin, mikä tutkielmassa nähdään kuvastavan myös toiseuden pelon diskurssia. Liikkuvuuden tuomista haasteista puhutaan tutkielmassa joko uhriutuvan maahanmuuttajan (esim. ihmiskaupanuhrin) näkökuomasta tai turvallisuus- ja taloudellisina uhkina suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Kansainvälisen vastuun kantaminen näyttäytyy tutkimuksen mukaan ristiriitaisena diskurssina: yhtäältä korostetaan ihmisoikeuksien ja heikomman suojelun ihannetta toisaalta heikomman auttamiseen ei haluta antaa voimavaroja yhtään muita EU-maita enempää. Diskurssiteoriassa puhutaan kelluvasta merkitsijästä eli käsitteestä, joka voidaan määritellä kontekstista riippuen useasta eri näkökulmasta. Joustavampi maahanmuuttohallinto ja toimivammat menettelyt on tästä malliesimerkki: sillä voidaan viitata yhtäältä nopeaan ja toimivaan maahantuloprosessiin että tehokkaaseen maastapoistamisprosessiin. Toinen suuntaviiva kattaa kotoutumisen näkökulmat niin yksilön kuin suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Tutkielman mukaan vastaanottavaan yhteisöön assimiloituneen maahanmuuttajan ihanne näyttäytyy kyseenalaistamattomana, hegemonisena kotoutumisdiskurssina. Vaikka maahanmuuttajien tuomasta kansainvälisyydestä puhutaan, vuoden 2015 keskustelussa on tutkielman mukaan vallinnut diskurssi maahanmuuttajista kustannuseränä. Myös kotoutumispalvelut kohdistuvat niin sanotuille ongelmaryhmille sen sijaan, että kansainvälisiä huippuosaajia kannustettaisiin jäämään Suomeen. Kolmannessa suuntaviivassa käsitellään yhteiskunnallista keskustelukulttuuria sekä yhdenvertaisuuden toteumista. Yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumisen keskeinen edellytys on syrjinnän ja syrjivien rakenteiden tunnistaminen ja näkyväksi tekeminen. Keskusteluilmapiiri luo pohjan moninaisuuden hyväksymiselle. Tutkimuksen kohde, vuosi 2015, on tästä näkökulmasta kiinnostava, sillä tutkimuksen mukaan vuoden aikana oli havaittavissa keskusteluilmapiirin polarisoitumista. Tutkielman loppupäätelminä todetaan, että vuoden 2015 tapahtumat jättivät jälkensä maahanmuuttodiskurssiin. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että maahanmuuttoon liittyvät aiemmin merkityssisällöltään vakiintuneet käsitteet kuten suvaitsevaisuus ja ihmisoikeudet tulivat haastetuiksi ja diskurssiteorian kelluviksi merkitsijöiksi. Tutkielmassa toiseutta lähestytään Leena Suurpään maa- hanmuuttajan roolien nelikentän kautta. Näitä maahanmuuttajan rooleja ovat ”hiljainen uhri”, ”harmiton kaveri”, ”vaativa vieras” ja ”uhkaava sivullinen”. Tutkielman keskeisenä lopputulemana todetaan ”vaativan vieraan” -roolin korostuneen ulkomaalaisen toiseudessa. Tulevaisuuden näkymänä tutkielmassa arvioidaan, että mikäli ”vaativan vieraan” vaatimuksiin maahanmuuttajien toiseuden uudelleen määrittelystä ja globaalista solidaarisuudesta ei nyt reagoida, ”uhkaavan sivullisen” -toiseus saattaa tulla tulevaisuudessa korostumaan.