Browsing by Subject "muuttoliiketutkimus"

Tämä maisterintutkielma käsittelee Suomen ”vapaaehtoisen paluun” politiikkaa 2000-luvulla hallituksen dokumenttien kautta. Avustetusta vapaaehtoisesta paluusta on EU:n paluudirektiivin myötä tullut ensisijainen maastapoistojen toimeenpanon muoto, ja se nähdään usein kestävämpänä, turvallisempana ja inhimillisempänä vaihtoehtona pakkopalautuksille. Vapaaehtoista paluuta on kuitenkin tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa kritisoitu toimimattomuudesta ja erityisesti vapaaehtoisuuden puutteesta. Tilastojen valossa yhä pienempi osa maastapoistoista toteutuu vapaaehtoisen paluun kautta sen ensisijaisuudesta huolimatta. Koska kyseessä on vähän tutkittu ja ristiriitainen politiikan alue, tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa vapaaehtoisen paluun kehitystä Suomen ulkomaalaispolitiikassa. Kiinnostuksen kohteena ovat politiikan tavoitteet, perustelut, toimijat ja kohderyhmät sekä näissä tapahtuneet muutokset. Tutkimuskysymysten kautta muodostetaan katsaus politiikan kehitykseen 2000-luvulta 2020-luvulle. Akateemisessa tutkimuksessa Suomessa vapaaehtoista paluuta tarkastellaan usein laillisesta näkökulmasta, joten tässä tutkielmassa hyödynnetään kriittisen muuttoliiketutkimuksen ja karkotusten tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Näissä teorioissa maastapoistot nähdään osana valtioiden pyrkimystä suojella suvereniteettiaan globaalissa maailmassa muuttoliikkeen hallinnan kautta. EU:n maahanmuutto- ja rajapolitiikat nähdään ”laittomuutta” tuottavana järjestelmänä, jotka vahvistavat kolonialistisia ja rodullisia valtasuhteita. Tutkielman metodologia pohjaa konstruktivistiseen tulkinnalliseen politiikan tutkimukseen ja dekolonialistiseen näkökulmaan. Aineisto koostuu 10 vapaaehtoista paluuta käsittelevästä politiikkadokumentista vuosilta 2001-2023 ja analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tulokset on jaoteltu tutkimuskysymysten mukaisesti tavoitteisiin ja perusteluihin, toimijoihin sekä kohderyhmiin. Ne osoittavat, että vapaaehtoinen paluu on 2010-luvulle tultaessa sidottu yhä tiukemmin osaksi karkotuspolitiikkaa. Siinä missä 2000-luvun alussa keskeisenä tavoitteena oli pakolaisten oikeus palata, myöhemmin tavoitteeksi muodostui kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden mahdollisimman tehokkaat maastapoistot. Havainnot mukailevat muissa Euroopan maissa tehtyjä tutkimuksia aiheesta. Tulosten valossa vapaaehtoinen paluu näyttäytyy ristiriitaisena konseptina ja tavoitteissaan epäonnistuneelta politiikkatoimelta, joka kuitenkin tarjoaa valtiolle poliittisia, taloudellisia ja ideologisia hyötyjä oikeuttamalla erityisesti globaalin etelän maista tuleviin siirtolaisiin kohdistuvia pakkotoimia ja täydentämällä pakkopalautusten ongelmia ja puutteita. Tutkielman lopussa pohditaan, miten vapaaehtoisen paluun politiikan epäkohtiin voisi tarttua tulevaisuudessa niin, että palaajien poliittinen toimijuus ja kokemukset asetettaisiin keskiöön.