Browsing by Subject "narratiivinen tutkimus"

Yhteiskunnassamme elää yhä voimakkaasti useita äitiyteen liittyviä myyttejä. Nämä myytit luovat kuvaa ihanneäidistä rajaten ulkopuolelleen äitiyteen osaltaan liittyvät, kielletyiksi mielletyt tunteet. Kiellettyjen tunteiden esille tuominen on yhteiskunnassamme vallitsevan kliseisen äitiyskäsityksen takia vaikeaa ja äidit jäävät tunteidensa kanssa helposti yksin. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on nostaa keskusteluun äitiyden toiseksi tarinaksi nimetty kertomus, kertomus joka elää omaa salattua tarinaansa äitimyytin takana. Tutkielman tarkoituksena on osaltaan kannustaa rehelliseen, kaunistelemattomaan äitiyspuheeseen ja edistää entistä avoimempaa ilmapiiriä äitiyskokemusten kohtaamisessa. Tutkimusaineiston keruu tapahtui syksyllä 2008 eri foorumeille jätetyn kirjoituspyynnön perusteella. Kirjoituspyynnössä pyydettiin äitejä kirjoittamaan kielteiseksi miellettävistä tunnekokemuksistaan sekä pohtimaan saadun avun riittävyyttä ja omaa selviytymiskokemustaan. Vastaukset pyydettiin lähettämään sähköpostitse tutkielmaa varten luotuun sähköpostiosoitteeseen. Tutkimusaineisto (N=13) analysoitiin kaksivaiheisesti sisällönanalyysin ja juonirakenneanalyysin keinoin. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen ja perustuu pääosin Vilma Hännisen (2000) esittämiin näkemyksiin tarinallisuudesta. Myös Eeva Jokisen (1996) tutkimus äitiyden omaelämänkerrallisista esityksistä on ollut tutkimuksen kannalta merkittävä lähdeteos. Sisällönanalyysin tuloksena tutkimusaineistosta muodostui seitsemän pääluokkaa kirjoittajien kokemista kielletyiksi miellettävistä tunteista: aggressiot, epätoivo ja masennus, ahdistus, häpeä, tunnottomuus, väsymys ja pelko. Juonirakenneanalyysi tuotti kaksi tyyppitarinaa, joiden juonenkulut poikkesivat toisistaan kirjoittajan subjektiivisen selviytymiskokemuksen ja puolison antaman tuen kannalta tarkasteltuina. Tutkimuksen johtopäätöksenä on että äitiyteen liittyy kiinteästi myös kielletyiksi miellettyjä tunnekokemuksia. Äitimyytti elää edelleen yhteiskunnassa voimakkaana joka osaltaan vaikeuttaa äitiyden haastavista tunnekokemuksista puhumista. Tutkimuksen toisena johtopäätöksenä on että puolisoiden antamalla tuella on yhteys äitien selviämiskokemukseen. Äitien tukeminen haastavan elämänvaiheen aikana edistää äitien jaksamista. Äitiyden toisen tarinan esiin nostaminen ja äitiystarinoiden rehellinen kohtaaminen voisivat vähentää äitien kokemaa henkistä tunnekuormaa. Ihanteista riisuttu äitiys madaltaisi äitien kynnystä hakea tarvittaessa apua ilman huonoksi äidiksi leimautumisen pelkoa ja näin lapsiperheiden ongelmiin voitaisiin puuttua ajoissa, ennen niiden syvenemistä.

Tutkielma käsittelee traumaattisia synnytyskokemuksia ja niihin liitettyjä seurauksia ja merkityksiä. Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa nelivuotista ”Kamppailu synnytyksestä – suomalaisen synnytyskulttuurin murros”-tutkimushanketta (2020-2023). Aineistonani on tutkimushankkeen osana kerätty, traumaattiseksi määriteltyjä synnytyksiä koskeva kirjallinen aineisto. Neljästäkymmenestäkahdesta kertomuksesta koostuva aineisto on 23 kirjoittajan tuottama ja jokaisella kertojalla oli vähintään yksi traumaattiseksi määrittelemä synnytyskokemus. Liitän tutkielmani osaksi laajempia keskusteluja traumatietoisesta työotteesta ja synnytyskulttuurin murroksesta. Synnytyskokemuksia koskeva kiinnostus liittyy laajempiin keskusteluihin positiivisen synnytyskokemuksen merkityksestä ja synnyttäjäkeskeisen hoidon vahvistamisesta. Synnytystä koskeva sosiaalitieteellinen tutkimus liittyy laajempiin keskusteluihin esimerkiksi medikalisaatiosta ja professionaalistumisesta. Sosiaalityön tutkimuksessa seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvät kysymykset ovat jääneet perifeerisiksi, vaikka sosiaalityö on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksia. Tarkastelen tutkielmassani traumaattisia synnytyksiä koskevia kertomuksia vastakerronnan tapoina, jotka rakentuvat suhteessa laajempiin valtakertomuksiin äitiydestä, synnytyksestä ja terveydenhuollosta. Traumaattisia synnytyskertomuksia koskevat kertomukset rakentuivat neljästä ydinelementistä: ruumiillisuudesta, tilan kokemuksista, eletyn elämän epävarmuudesta sekä ajallisuudesta. Traumaattisen synnytyksen seuraukset olivat kertojien elämässä laaja-alaisia ja pitkäkestoisia. Traumaattinen synnytyskokemus vaikutti kertojien psyykkiseen vointiin, kehoon, vanhemmuuteen ja vauvaan muodostuvaan kiintymyssuhteeseen, ihmissuhteisiin sekä sosiaaliseen luottamukseen. Monet traumaattisen synnytyksen läpikäyneet kertojat kuvasivat usein syvää epäluottamusta eivätkä kyenneet luottamaan toisilta, etenkään terveydenhuollolta saatavaan apuun. Traumaattisen synnytyskokemus sai kertomuksissa elämänkaaren käännekohtina kahdenlaisia merkityksiä: yhtäältä se saattoi olla rikkova, synnytystä koskeviin kulttuurisiin valtakertomuksiin sopimaton kokemus, jonka poikkeuksellisuus ja satuttavuus sai heidät kyseenalaistamaan sekä omaa arvoaan ja toimintaansa, myös heitä hoitanutta henkilökuntaa ja synnytyskulttuuria. Toisille synnytyskokemus määrittyi naiserityisenä kokemuksena, eräänlaisena aikuistumisriittinä, johon joissain kertomuksissa liittyi myös irtautuminen omasta lapsuudenperheestä ja oman hoivahistorian pohtiminen. Traumaattinen synnytyskokemus saattoi pidemmällä aikavälillä määrittyä myös merkityksellisenä emansipaation ja henkisen kasvun lähteenä. Traumaattisten kokemusten integrointia osaksi omaa elämäntarinaa tukivat arvostavat kohtaamiset, kertojien kokemusten validointi ja mahdollisuus jäsentää omaa kokemusta esimerkiksi kirjallisesti tai vuorovaikutuksessa. Traumaattisista synnytyksissä selviytymisessä ja elämän jatkamisessa tukivat myös kannatteleva arki, saatu psykososiaalinen tuki ja vahva ammatillinen tuki. Ammatillisen avun saaminen kuvattiin kertomuksissa usein epävarmana ja kuormittavana. Avun oikea-aikainen saaminen oli vaikeaa, avun hakeminen edellytti aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta ja julkisen äitiyshuollon tuki kuvattiin usei riittämättömäksi tai vääränlaiseksi. Saatavilla olevan avun riittämättömyys tai sopimattomuus ohjasi kertojia hakemaan apua julkisen äitiyshuollon ulkopuolelta. Julkisen äitiyshuollon ulkopuolisen avun hakeminen ja saaminen ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista ja moni koki jäävänsä vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin mielenterveyskuntoutujien kertomuksia psyykkisestä sairaudesta. Tutkielman tarkastelun kohteina olivat erityisesti kuntoutuminen, uusien merkitysten löytäminen sairaudelle ja kertomuksissa tapahtuva muutos. Tutkielman aineisto kerättiin Suomen Klubitalojen ylläpitämistä blogeista ja yhdestä Klubitalon keräämästä julkaisusta. Aineisto on peräisin Suvimäen, Lahden ja Salon Klubitaloilta ja ne on kerätty syksyllä 2020. Kertomukset ovat mielenterveyskuntoutujien itse kirjoittamia kertomuksia elämästään psyykkisen sairauden kanssa. Analyysi toteutettiin laadullisesti ja aineistolähtöisesti. Teoreettisena taustana oli narratiivinen konstruktionismi. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka mielenterveyskuntoutujat kertovat sairastumisestaan ja kuntoutumisestaan. Lisäksi tarkasteltiin kuntoutumisen vaiheiden ilmenemistä, sairauden arvottamista ja muutosta sairaus- ja kuntoutumisprosessin aikana. Tulokset osoittivat mielenterveyskuntoutujien kertovan tarinaansa joustavasti ja erilaisia aineksia yhdistellen. Aineistosta erottui kolme kertomusluokkaa: kaaoskertomukset, pienten askelten kertomukset ja selviytymiskertomukset. Erot kertomusten sisällössä selittyivät kuntoutumisen vaiheilla. Suurimmat erot liittyivät siihen, kokiko kuntoutuja itse muuttuneensa sairauden myötä ja siihen, miten kertomus sisällöllisesti rakennettiin. Kaaoskertomuksissa sairaus sai negatiivisen arvon, kun taas pienten askelten kertomuksissa se esiintyi konkreettisten muutosten kautta hallittavana. Selviytymiskertomuksissa sairaudelle taas annetiin myönteinen arvo muutoksen mahdollistajana ja syvällisen ymmärryksen antajana. Tutkielma lisää ymmärrystä mielenterveyskuntoutujien kertomusten eri vaiheista, moninaisuudesta ja tavoista, joilla sairautta käsitellään. Se antaa painoarvoa niille tavoille, joilla sairauden kanssa pärjätään, sen sijaan, että painotettaisiin sairauden negatiivisia seurauksia tai vaikeuksia.

Tutkimukseni käsittelee lastensuojelun julkisuuskuvaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksissä ja kertomuksissa. Tutkimukseni tavoitteena on saada sosiaalityöntekijöiden tieto lastensuojelun julkisuuskuvasta näkyviin ja korostaa tutkittavia tiedon tuottajina. Tutkimuksessa sosiaalityöntekijät tuottavat tieteellistä tietoa ilmiöstä, jota ei ole paljon tutkittu. Tutkimuksen alussa esitellään lastensuojelun, julkisuuden ja julkisuuskuvan sekä eettisen ristiriidan käsitteitä aiempien tutkimusten avulla. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys koostuu julkisuuskuvan ja eettisten ristiriitojen erilaisista käsitteistä ja teorioista. Aineistona on viiden lastensuojelun sosiaalityöntekijän kertomukset kirjoituspyynnön perusteella. Keräsin aineiston eri-ikäisiltä sosiaalityöntekijöiltä. Narratiivinen tutkimus mahdollisti kertomukset, joissa sosiaalityöntekijät jakavat omia ajatuksiaan ja mielipiteitään tutkittavasta ilmiöstä. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät tuottivat kertomuksia omista näkökulmistaan käsin. Sosiaalityöntekijöiden tieto nostaa ja avaa uusia näkemyksiä lastensuojelun ja julkisuuden välisestä suhteesta. Lastensuojelun julkisuuskuva osoittautui kertomuksissa negatiiviseksi. Sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta lastensuojelun julkisuuskuvaan liittyy epäeettisyys, journalistien vääränlaiseksi koettu käytös ja käsitys lastensuojelusta sekä julkisuuden viihteellistyminen. Lastensuojelua koskeneet uutiset näyttäytyvät tutkittavien kertomuksissa ongelmallisina tuottaen eettisiä ristiriitoja. Vastauksena julkisuuskuvan negatiivisuuteen ja eettisiin ristiriitoihin tutkittavat näkivät oman aktiivisen roolin lisäämisen julkisuudessa ja yhteistyön journalistien kanssa. Tutkittavien näkökulmasta lastensuojelun julkisuuskuvaa voidaan tulevaisuudessa parantaa ja kehittää.

Suomalaisen eläkejärjestelmän kehittymisestä huolimatta vanhuusköyhyys ei ole poistunut yhteiskunnallisten epäkohtien listalta. Köyhyyttä kokevien ikäihmisten määrä on lisääntynyt samalla, kun tuloerot eläkeläisten välillä ovat entistä suurempia. Köyhyystutkimuksessa on perinteisesti keskitytty ilmiön tilastolliseen tarkasteluun ja kysymyksenasetteluihin, joten ikääntyneiden omista köyhyyskokemuksista on vain vähän aiempaa tutkimustietoa. Tutkielman tavoitteena on paikata tutkimuskentässä ilmenevää puutetta lisäämällä tietoa köyhyyttä kokevien ikäihmisten arkitodellisuudesta ja selviytymiskeinoista. Vanhuusköyhyyden yhteiskunnalliset ja ihmisten elämänkulkuihin liittyvät syyt ovat moninaisia ja ikäihmiset kokevat köyhyyttä harvemmin, kuin objektiiviset tulomittarit paikantavat köyhyyttä väestöryhmän keskuudessa. Tyytyväisyysparadoksia on selitetty sillä, että ikääntymiseen yhdistyy erilaisia toimintakykyyn, tulonhankintaan ja muuhun toimintaan liittyviä rajoitteita, joiden vuoksi ikääntyneiden on uskottu sovittavan tarpeensa ja vertailustandardinsa matalammaksi kuin aktiivi-iässä. Lisäksi iäkkäämpien sukupolvien nuoruudessa kokema taloudellinen puute voi määrittää myös vanhuuden tarpeita. Tutkielman teoreettinen näkökulma rakentuu köyhyyttä kokevien ikäihmisten toimijuuden ja yhteiskunnallisten rakenteiden välisen vuorovaikutussuhteen sekä elämänkulkunäkökulman ympärille. Empiirinen analyysi perustuu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – kirjoituskilpailun kautta kerättyyn narratiiviseen aineistoon. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Miten vanhuusköyhyyden kokemus rakentuu köyhyyskertomuksissa? Miten vanhuusköyhyys kuvautuu kertomuksissa absoluuttisena puutteena tai relatiivisen deprivaationa? Millaisia toimijuuden muotoja ikäihmisten köyhyyskertomukset sisältävät? Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastataan narratiivisten tutkimusmenetelmien avulla rakentamalla köyhyyskertomuksista juonikaavioita, joiden avulla aineistosta nousee esiin kaksi tasavahvaa vanhuusköyhyyden kokemusta kuvaavaa tyyppitarinaa. Toisen ja kolmannen tutkimuskysymyksen tarkastelu nojaa teoriasidonnaiseen narratiivien sisältöjen analyysiin. Vanhuusköyhyyden kokemus rakentuu köyhyyskertomuksissa traagiseksi umpikujaksi ja kunnialliseksi selviytymistarinaksi. Kertomuksissa vanhuusköyhyys on luonteeltaan pitkittynyttä ja monimutkaisten hyvinvointivajeiden lisäksi köyhyys aktualisoituu ikäihmisten arjessa absoluuttisena puutteena. Ikäihmisten toimijuus ilmenee kertomuksissa pärjäämisenä, arkisina vastarinnan ilmauksina, yhteiskunnallisena ja poliittisena järjestäytymisenä, mutta kertomukset eivät sisällä kuvauksia, joissa ikääntyneiden strateginen toimijuus merkitsisi köyhyydestä ulos pääsyä. Kertomuksissa vanhuudessa koettuun tuloköyhyyteen ei löydetä ratkaisua. Köyhyyden kokemushistoria ei ole tutkielman tulosten mukaan sukupolvien ketjussa yhteisesti jaettu vaan ikääntyneet tulkitsevat köyhyyskokemuksen merkitystä eri tavoin suhteessa lapsuudessa koettuun agraariköyhyyteen, yleiseen elintason nousuun, omaan elämänhistoriaan ja vanhuuden elämänvaiheeseen liittyen. Lähtökohta tulisi ottaa huomioon sosiaaligerontologisen työn parissa, sekä köyhyyttä vähentävien yhteiskuntapoliittisen toimenpiteiden muotoilussa. Tärkein yksittäinen toimenpide ikääntyneiden kokeman absoluuttisen köyhyyden vähentämiseksi ovat kaikkein alhaisimpien eläkkeiden tasokorotukset. Koska vanhuusköyhyys on Suomessa luonteeltaan pitkittynyttä ja köyhyyden syyt palautuvat laajasti niin yksilöiden elämänkulkuun kuin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vanhuusköyhyyden vähentämiseksi on tärkeää vähentää eriarvoisuutta ja edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa yhteiskuntapolitiikan kaikilla sektoreilla.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin Oulussa vuonna 2018 tapahtuneita lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevaa uutisointia Oulun paikallislehti Kalevassa. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaista kuviteltua yhteisöllisyyttä Kalevassa julkaistut uutisartikkelit muodostivat Oulun seksuaalirikosten uutisoinnissa. Aihetta käsiteltiin kolmen tutkielmalle asetetun tutkimuskysymyksen valossa: (1) Millaisia narratiivisia keinoja Kaleva käyttää uutisissaan Oulun seksuaalirikoksista? (2) Millaista kuviteltua yhteisöllisyyttä Oulun seksuaalirikoksista muodostunut mediatapahtuma muodosti? (3) Millaisille tekijöille kuviteltu yhteisöllisyys muodostui kriisitilanteessa? Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä painottuivat kulttuuri- sekä mediasosiologian teoriat. Tutkimusaineisto koostui Oulun paikallislehti Kalevan nettisivuilla julkaistavasta näköislehdestä kerätyistä uutisartikkeleista ajalta 2.12.2018 – 2.2.2019. Tutkielman analyysimenetelmänä toimi narratiivinen sisällönanalyysi. Lisäksi analyysissa hyödynnettiin uutisten narratiivisten piirteiden tutkimusta. Tutkielman analyysi tuo esille, että Kalevalla on merkittävä rooli seksuaalirikosten tapahtumien tiedottajana, kehystäjänä sekä kuvitellun yhteisöllisyyden rakentajana. Uutisoinnista muodostui rituaalinen mediatapahtuma, jossa Kalevan voidaan väittää osin luopuneen neutraalista ja objektiivisesta uutisten tuotannon tavastaan. Analyysin tuloksena aineistosta nousi esiin uutisissa käytettyjä narratiivisia keinoja, kuten tapahtumien kehystämistä aikaan ja paikkaan sekä tunteita herättävien ilmaisujen käyttöä. Narratiivisten keinojen analyysin avulla tutkielmassa oli mahdollista tarkastella uutisten sisältämiä ja uutisista välittyviä symboleita, jotka ovat uutisten tuotannon kautta osa ympäröivää kulttuuria. Tutkielman yksi keskeisimmistä tuloksista on, että Kalevan rituaalinen uutisten tuotanto muodosti kuviteltua yhteisöllisyyttä yhteisön vastakkainasettelun kautta, jossa vastakkain asettuivat kantasuomalaiset uhrit ja ulkomaalaistaustaiset seksuaalirikosten tekijät. Ryhmien kahtiajakautuneisuutta korostettiin kuvitellun yhteisöllisyyden symboleilla, jotka perustuivat muun muassa kansalaisuuteen sekä kulttuurissa opittuihin tapoihin. Kuvitellun yhteisöllisyyden rakentumista käsiteltiin lisäksi yhteisön siirtymäriitin teorian avulla. Kuvitellun yhteisöllisyyden katsotaan muodostuneen rituaalisessa mediatapahtumassa kolmesta yhteisön siirtymäriitin vaiheesta: murroksesta, liminaalivaiheesta sekä takaisin liittämisen vaiheesta. Liminaalitila kuvaa mediakatastrofin aiheuttamaa yhteisön välitilaa, jossa yhteisöllä oli mahdollisuus käsitellä seksuaalirikosten syntyyn johtaneita syitä. Aikaisemmissa tutkimuksissa rituaalisten mediatapahtumien on havaittu auttavan yhteisöä pääsemään liminaalitilan aiheuttaneen tragedian yli. Toinen tutkielman keskeisistä tuloksista kuitenkin on, että Kaleva ei tarjoa lukijoilleen selkeää ulospääsyä liminaalitilasta. Tutkielman analyysin tuloksena Kaleva jättää tilanteen ambivalentiksi korostamalla samaan aikaan yhteisön mahdollista koheesiota sekä kahtiajakautuneisuutta, ja jättää tällä tavalla yhteisön hajaantuneeksi. Median kierrättäessä seksuaalirikoksista käsitteleviä uutisia, vahvistaa kierrätys liminaalitilaa ja vaikeuttaa entisestään yhteisön mahdollisuutta rituaaliseen yhteisymmärrykseen.

Parisuhdeteema sijaishuolloista aikuistuneiden elämässä nousi esiin SOS-Lapsikylän Ylitse -projektin yhteydessä. Projektin osana on järjestetty työpajoja, joissa sijaishuollosta aikuistuneet ovat pohtineet sijaishuoltoaikaansa, siitä itsenäistymistä, ylisukupolvisuuden ilmiötä ja siitä suojaavia tekijöitä. Pohdittaessa elämän merkityksellisiä asioita, oli parisuhde yksi esiin nousseista teemoista. Läheiset ja merkitykselliset ihmissuhteet ovat myös useiden tutkimusten mukaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin ytimessä. Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä parisuhde merkitsee sijaishuollosta aikuistuneille ja miten kertojien sisäinen tarina on yhteydessä merkityksen muodostumiseen. Tutkimuksessa käsitellään myös sitä, mitä haastateltavat kertovat oman elämänhistoriansa yhteydestä parisuhteisiinsa. Tämä on narratiivinen tutkimus, jonka aineisto koostuu kuudesta pääosin haastattelemalla kerätystä parisuhdetarinasta. Haastattelut on tehty kesällä 2017 ja kertojat ovat sijaishuollossa eläneitä naisia, jotka ovat olleet haastatteluhetkellä parisuhteessa. Aineisto on analysoitu narratiivisella sisällönanalyysillä. Teoreettista käsitteistöä ja sisäisen tarinan tarkastelua jäsennetään tutkimuksessa tarinallisen kiertokulun teorian avulla. Tutkielman teoreettisena kehyksenä vaikuttaa tietoteoreettinen konstruktivismi. Tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ovat parisuhde, kertomus, sisäinen tarina ja elämänhistoria. Tulosten perusteella parisuhde merkitsee sijaishuollosta aikuistuneille turvallisuutta, kuuluvuuden tunnetta, kumppanuutta ja läheisyyttä. Sisäisen tarinan muutoksella on kertomuksissa yhteys siihen, mihin merkitykseen parisuhde elämässä asettuu. Oma elämänhistoria on läsnä yksilön elämässä ja myös läheissuhteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan elämänhistorian yhteyttä sijaishuollosta aikuistuneiden parisuhteisiin puutteellisen parisuhdemallin, hyvien kokemusten, reaktioiden ja käyttäytymismallien, sekä parisuhteelle asetettujen odotusten kautta. Parisuhteessa merkityksellisiksi koetut asiat ovat nousseet esiin myös muussa parisuhdetutkimuksessa, mutta tämän tutkimuksen kertomuksissa niiden merkitys liitettiin usein omassa lapsuudessa ja nuoruudessa koettuihin puutteisiin kyseisillä osa-alueille. Tämä on se erityisyys, joka tämän tutkimuksen perusteella sijaishuollosta aikuistuneiden parisuhteisiin liittyy. Kokemusasiantuntijoilta nousseisiin teemoihin on tärkeä tarttua ja sitä kautta monipuolistaa sosiaalityön tiedonmuodostusta. Lastensuojelun kehittämisen kannalta mahdollisimman monien tarinoiden kertominen ja kuuleminen on tärkeää. Tutkimus mahdollistaa parisuhteen merkityksen ja dynamiikan ymmärtämisen sijaishuollosta aikuistuneiden näkökulmasta sijaishuollon ja jälkihuollon sosiaalityössä sekä sijashuoltopaikoissa.

Tutkielmassa tarkastellaan turvallisuuden kokemuksen narratiivista rakentumista ja uudelleenrakentumista kaltoinkohtelun trauman jälkeen. Tarkoituksena on selvittää, kuinka erityisesti kaltoinkohtelua kokeneita yksilöitä voitaisiin paremmin ymmärtää ja auttaa. Taustalla toimii Suvi Ronkaisen ja Sari Näreen (2008) väite siitä, että yhteiskunta vastaa tällä hetkellä ihmisten sisäisen turvallisuuden tarpeeseen ainoastaan lisäämällä ulkoisia turvatoimia. Tutkimusta varten on haastateltu kolme tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä eronnutta nuorta aikuista, joilla on kaltoinkohtelun kokemuksia. Haastatteluja on analysoitu narratiivisin menetelmin ensin kuvailemalla, sitten tulkitsemalla teoriaa vasten. Turvallisuuden kokemuksen teoreettisena taustana toimii Janoff-Bulmanin (1992) teoria ihmisen perususkomuksista, joita ovat usko omaan arvoon, sekä usko maailman hyväntahtoisuuteen ja merkityksellisyyteen. Teoriaa yhdistetään narratiiviseen lähestymistapaan, jossa oletetaan, että ihmiset jäsentävät elämänsä tapahtumia tarinoiden avulla. Tutkimustulokset osoittavat, että turvallisuuden kokemusta kannattelevien perususkomusten uudelleenrakentaminen on vahvasti yhteydessä yksilöiden toimijuuteen. Kaksi tutkittavaa kuvaavat elämäänsä ja itseään narratiivein, joissa heillä itsellään on paitsi uudelleen rakentunut turvallisuuden tunne, myös paljon toimijuutta omassa elämässään. Kolmas tutkittava kuvailee elämäänsä hyvin turvattomaksi, eikä myöskään näe itsellään olevan paljon toimijuutta. Tutkielman johtopäätöksenä on, että turvallisuuden tunteen tukemisessa keskeistä on vahvistaa yksilöiden omaa toimijuutta ja sitä kannattelevia sisäisiä uskomuksia. Ulkoiseen turvallisuuteen, valvontaan ja rangaistuksiin, nojautuva näkökulma auttamistyössä ei riitä tuottamaan ihmisille sitä vuorovaikutukseen perustuvaa sisäistä turvallisuuden tunnetta, jota he sosiaalisina olentoina kaipaavat.

Kun isä tai äiti joutuu vankilaan, voi lapsen elämä muuttua täysin. Vankeus vaikuttaa moneen elämän osa-alueeseen, ja sen seuraukset voivat näkyä elämässä vielä aikuisenakin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen kokemus vanhemman vankeus voi lapselle olla, ja millaisia merkityksiä kokemukset saavat osana lapsen omaa elämää. Yhtenä tutkimuksen näkökulmana on vaikeista lapsuudenkokemuksista selviytyminen. Jotta saataisiin selville kokemusten merkitys lapsen elämän kannalta, on tutkimukseen haastateltu aikuisia, joiden lapsuuteen vanhemman vankeus on kuulunut. Tutkimus liittyy olennaisesti lapsuudentutkimukseen ja sen käsitteisiin. Työssä viitataan myös selviytymistä ja pärjäämistä käsitteleviin tutkimuksiin. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen, ja keskeisenä käsitteenä toimii Vilma Hännisen sisäisen tarinan käsite. Tutkimuksen aineisto muodostuu neljästä kerronnallisesta haastattelusta, joissa nyt jo aikuistuneet lapset kertovat siitä, millainen kokemus isän tai äidin vankeustuomio on heille ollut. Analyysi on toteutettu aineistolähtöisesti Lieblichin ja kumppanien määrittämää holistista ja kategorista luentatapaa yhdistellen. Kertomusten perusteella oli selvää, että vanhemman vankeus liittyy olennaisesti myös lapsuudenkodin muihin ongelmiin kuten päihteisiin, mielenterveysongelmiin ja sairauksiin. Nämä ongelmat vaikuttivat myös toiseen vanhempaan ja johtivat huolenpidon puutteisiin. Keskeinen kokemus vanhemman vankeuden värittämässä lapsuudessa olikin tunne vanhempien poissaolosta sekä tuomion aikana että sen jälkeen. Vankeustuomio voi tutkimuksen mukaan olla perheelle yhtäkkinen kriisi, tai osa päihteiden ja rikollisuuden sävyttämää elämäntapaa, joka on lapselle jo entuudestaan tuttua. Vanhempien poissaolon vuoksi lapset joutuivat pärjäämään itsenäisesti ja huolehtimaan myös aikuisille kuuluvista tehtävistä. Itsenäinen pärjääminen ja huolenpito eivät olleet selkeitä vapaaehtoisesti omaksuttuja rooleja, vaan tilanteen vaatima välttämättömyys. Apua oli lapsuudessa ollut tarjolla rajallisesti, tai sitten tarjottu apu ei ollut vastannut perheen tarpeita. Tärkein tuki monen lapsuudessa oli isoäiti. Vanhemman vankeuteen liittyy vahvaa leimautumista, joka voi olla lapselle yksi raskaimmista vanhemman vankeuteen liittyvistä kokemuksista. Perheet eivät ole lapsuuden aikana kyenneet käsittelemään kokemuksia, vaan lapsen on pitänyt yrittää unohtaa ikävät muistot ja tunteet. Käsittelemättömät kokemukset ovat kulkeneet taakkoina aikuisuuteen asti, kunnes ne on ollut pakko käsitellä. Moni oli turvautunut kokemusten käsittelyssä aikuisena ammattiapuun. Aikuisena kokemusten käsittely koettiin ehdoksi niistä toipumiselle ja tavallisen elämän elämiselle, mutta vain harva oli pystynyt käymään kokemuksiaan läpi koko perheen kanssa aikuisenakaan. Vaikeat kokemukset oli nyt voitu ottaa osaksi omaa sisäistä tarinaa, jolloin tarinassa osattiin nähdä myös hyvää. Vanhemman vankeus ja siihen liittyneet kokemukset olivat olennainen osa haastateltavien tarinaa, ja ne olivat muokanneet heistä sen keitä he nyt olivat.