Browsing by Subject "narratiivisuus"

Työelämässä koetut tunteet, kuten häpeä, ovat olleet esillä julkisessa keskustelussa viime vuosina. Häpeän edustaessa yksilön minuudelle erityisen vaikeaa tunnetta, on sen kokemisen ymmärtäminen ja läheisempi tarkastelu työelämän kontekstissa tärkeää. Tutkielman tarkastelun kohteina olivat työelämässä koetulle häpeälle annetut merkitykset, siihen suhteessa rakennetut positiot sekä häpeän kokemuksen käsittely näiden positioiden kautta. Tutkielma nojautui konstruktivistiseen perinteeseen hyödyntäen kahta narratiivista analyyttista lähestymistapaa, laadullista sisällönanalyysia sekä narratiivista positiointianalyysia. Narratiivinen lähestymistapa tarjoaa ihmisen eletyistä kokemuksista kiinnostuneen näkökulman. Tutkielman aineistona on vuosina 2020–2021 kerätty kvalitatiivinen kirjoitusaineisto, joka koostuu 44:stä tarinasta työelämässä koetusta häpeästä. Tutkielman analyysi keskittyi erityisesti tarinoiden kertojien käyttämiin sanoihin ja kuvauksiin kokemastaan häpeästä. Tutkielman tutkimuskysymykset olivat seuraavanlaiset: Millaisia merkityksiä työelämässä koetulle häpeälle annetaan tarinoissa? Miten tarinoiden kertojat positioivat itsensä suhteessa työelämässä kokemaansa häpeään ja miten he käsittelivät näiden positioiden kautta häpeän kokemustaan? Tutkielman tuloksissa ilmenee, kuinka tarinoiden kertojat ymmärtävät ja antavat häpeälle merkitystä työelämänsä tarinoissa pystymättömyyden, korostuneen minätietoisuuden, nöyryytyksen sekä myötähäpeän tunteiden kautta. Kertojat kuvaavat näitä tunteita erilaisten häpeään liittämiensä kokemusten kautta. Häpeän positioita rakennetaan suhteessa tarinoiden muihin hahmoihin, lukijaan sekä kertojaan itseensä. Kertojat rakentavat positioitaan myös häpeän erilaisten attribuointien sekä koetun toimijuuden kautta. Ylivoimaisesti eniten otettu positio aineiston tarinoissa on uhri. Muita keskeisiä positioita ovat epäonnistuja ja selviytyjä. Tämän lisäksi aineistosta tunnistetaan yksittäiset valittajan, reflektoivan sekä neutraalin positiot. Kertojat käsittelevät häpeän kokemuksiaan kyseisten positioiden kautta selittäen, perustellen sekä oikeuttaen niitä erilaisten häpeän attribuutioiden ja toimijuuden käsitysten kautta. Itsensä positiointi ja häpeän käsittely kulkevat siis ikään kuin käsi kädessä. Positiot tarjoavat keinon käsitellä myös muita häpeään liitettyjä kokemuksia ja tunteita. Positiot näyttäytyivät tätä kautta narratiivisina coping-keinoina häpeän kokemiseen sekä minäkuvan käsittelyyn. Itse tarinat heijastivat myös terapeuttista tapaa käsitellä ja purkaa näitä vaikeita, jopa traumaattisia kokemuksia. Työelämässä koetun häpeän tarkastelua voisi jatkaa ryhmäkeskusteluiden havainnoinnin tai ryhmähaastatteluiden tarkastelun kautta niiden mahdollistaessa syvällisempää ja suoremmin saatua sisältöä yksilöiden eletyistä kokemuksista.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä tekijöitä liittyy toipumisprosessiin päihdeongelmasta. Tarkastelen koko toipumisprosessia alkaen käännekohdasta päihteidenkäyttötilanteessa jaticuen toipumisailcaan. Pohdin tutkielmassa, mitkä tekijät saavat aikaan muutoksen päihteidenkäyttötilanteessa, ja mitkä tekijät tukevat toipumisaikaa. Pohdin myös päihdepalveluiden avohoidon sosiaalityön osuutta toipumisprosesseissa. Tutkielmani on laadullinen ja tutkielmani viitekehyksenä on narratiivinen viitekehys. Tutkielmaa varten olen haastatellut seitsemää päihdeongelmasta toipuvaa henkilöä, jotka ovat asiakkaina avohoidon päihdepalveluissa. Haastattelut olen tehnyt teemallisen tarinan muodossa. Tekemieni haastatteluiden perusteella näyttää siltä, että päihteidenkäytön käännekohdissa tärkeimmiksi tekijöiksi haastateltavat mieltävät oman tahdon tai päihdehoidot. Osa haastateltavista on vahvasti sitä mieltä, että käännekohta voi olla lähtöisin vain omasta tahdosta, kun taas osalla päihdehoidot ovat tukeneet muutokseen. Toipumisajan tarinoissa taas toipumista tukeviksi tekijöiksi nähdään oma-apuryhmät ja vertaistuki, ihmissuhteet ja verkostot sekä terveys ja hyvinvointi. Sosiaalityön merkitys näyttäytyy toipumisajan tarinoissa, useat haastateltavat näkevät sosiaalityön tukevan päihteettömyyttä. Haastateltavat näkevät sosiaalityön tärkeäksi keskusteluavuksi tai terapeuttiseksi avuksi. Päihteidenkäytöstä eroon pääsemisessä sosiaalityöllä ei haastattelujen perusteella näytä olevan merkitystä. Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että erilaisilla päihdehoidoilla on suuri merkitys päihteistä eroon pääsemisellä, tutkielmassa korostuu eritoten erilaisten hoitomuotojen tärkeys. Osalle pitkät, useamman kuukauden mittaiset hoidot ovat tärkeitä, osalle taas lyhytaikaiset hoidot, kuten katkaisuhoidot. Myös ihmissuhteiden merkitys korostuu tutkielmassa, erityisesti päihteettömien ihmissuhteiden tärkeys päihdeongelmasta toipumisessa.

Tutkielman tarkoituksena oli tutkia koulutettujen kokemusasiantuntijoiden kokemuksia toiminnastaan. Koulutetut kokemusasiantuntijat ovat melko uusi toimijaryhmä sosiaali- ja terveysalalla. Toimintaympäristöksi tutkielmassa hahmottuu laajasti yhteiskunta. Koulutetut kokemusasiantuntijat toimivat erilaisissa tehtävissä kuntoutujien tai ammattilaisten kanssa työskennellen, julkisen sektorin palveluiden kehittämistyöryhmissä ja myös oppilaitoksissa luennoiden. Laajempi ymmärrys ilmiöstä ja työtä tekevistä henkilöistä parantaa mahdollisuuksia kokemusasiantuntijoiden oikeanlaiseen käyttöön. Tutkielman yhteiskunnalliseksi tehtäväksi asettuu sosiaalisen raportoinnin kaltainen tiedon välittäminen. Tutkielma asettuu osaksi yhteiskuntatieteellistä osallisuus- ja kan-salaisyhteiskuntakeskustelua sekä sosiaalityön yhteisöllisen tiedonmuodostuksen perinnettä. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Mitä ja millaista kokemusasiantuntijana toimiminen on haastateltavien kertomana? 2. Onko kokemusasiantuntijatoiminnan koettu vaikuttaneen omaan kuntoutumiseen ja elämäntilanteeseen? Miten? 3. Millaisena haastateltavat näkevät tulevaisuutensa? Aineisto muodostui kahdeksan pääkaupunkiseudulla toimivan koulutetun kokemusasiantuntijan keskustelumuotoisesta teemahaastattelusta. Vapaamuotoisen keskustelun kautta aineisto rakentui yhteisenä tuotoksena kertomuksen muotoon. Analyysin tulokset on esitetty induktiivisesti, yksityisestä yleiseen tietoon ja ilmiön ymmärtämiseen pyrkien. Tutkielman taustalla vaikuttivat sosiaalisen konstruktionismin ajatukset ja sosiaalityön lähtökohdat sekä narratiivinen tutkimustapa. Kokemusasiantuntijuus näyttäytyy aineiston kautta vaativana, aktiivisena ja kehittyvänä toimijuutena. Yksilön tasolla kokemusasiantuntijatoiminta on edistänyt omaa kuntoutumista, parantanut itsetuntoa sekä tuonut mahdollisuuden kehittää itseään ja tehdä työtä. Toiminta ja etenkin negatiiviset kokemukset saattavat silti kuormittaa omaa hyvinvointia. Tasa-arvoisuuden ja asiakaslähtöisyyden edistäminen koetaan tärkeiksi ja kehittämistä tarvetta nähdään edelleen olevan. Positiivisia toimintakokemuksia ovat olleet erityisesti kuntoutujien ja oppilaitosten kanssa toimiminen. Kehittämistyöstä on saatu sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Kokemusasiantuntijatoiminta jatkuu tulevaisuudessakin, mutta määrä saattaa vähentyä muiden projektien tai ammatillisen toiminnan viedessä tilaa. Kokemustietoa ei aina osata arvostaa ja ammattilaisten muutosvastarintaa on havaittu esiintyvän. Kokemusasiantuntijat toimivat palvelujärjestelmän tilauksesta, joten toiminnan kehittämiseen tarvitaan yhteistyötä. Kokemusasiantuntijat ovat tähän valmiita ja näkevät palvelujärjestelmän kehittymisen kaikkien osapuolten eduksi. Koulutetuilla kokemusasiantuntijoilla on tähän hyvin sopiva ratkaisuihin suuntautuva työskentelyote. Sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiselle kokemusasiantuntijoita käyttäen on nähtävissä sekä taloudellisia että hyvinvoinnin ja tasa-arvoisuuden lisääntymisen perusteita. Aineiston perusteella kokemusasiantuntijoiden vaikuttamismahdollisuudet jäävät ainakin toistaiseksi vielä näennäisvaikuttamisen tasolle. Palkkioiden maksu on myös ollut puutteellista, joka oikeutetusti koetaan arvostuksen puutteena.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vapautuneiden vankien kertomuksia kohtaamisista ja sosiaalityöstä elämänkulun aikana ennen vankilaa, vankeusrangaistuksen aikana ja vapautumisen jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, onko kohtaamisia sosiaalityöntekijöiden tai muiden sosiaalialan ammattilaisten kanssa ollut, mistä sosiaalityön tuki on koostunut, millä tavoin sosiaalityö on auttanut selviytymään eteenpäin elämässä, mitä sosiaalityön tuen puuttuminen on tarkoittanut ja mitä on ollut onnistunut tuki. Tutkimuksessa pohdimme myös haastateltavien identiteettien rakentumista elämänkulun aikana sekä erilaisia käännekohtia heidän elämässään. Tarkastelemme sosiaalityön, erityisesti aikuissosiaalityön ja vankilasosiaalityön luonnetta ja erityispiirteitä. Sosiaalityötä tarkastellaan ennen muuta arkielämän sujuvuuden ylläpitäjänä sekä hyvinvoinnin ja elämänhallinnan edistäjänä. Tutkielmassa korostuu sosiaalityön tavoite vähentää eriarvoisuutta ja turvata tasa-arvoinen kohtelu. Lisäksi olemme hyödyntäneet tutkimuksessamme elämänkulun, identiteetin ja desistanssin eli rikollisuudesta irrottautumisen käsitteitä. Tutkimukseen osallistui kuusi vapautunutta vankia. Tutkielma on toteutettu narratiivisena tutkimuksena, joka mahdollistaa kokemusten kertomisen tarinoiden kautta. Kerronnallisen haastattelun keinoin kerätty aineisto koostui haastateltavien elämäntarinoista. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että haastateltavilla on elämänsä aikana ollut joitakin merkittäviä kohtaamisia sosiaalialan työntekijöiden kanssa. Sosiaalityön tuki on ollut haastateltavien elämässä lähinnä koulusosiaalityön, lastensuojelun ja aikuissosiaalityön ml. vankilasosiaalityön tarjoamaa tukea. Koulun ja lastensuojelun tarjoama tuki näyttäytyi melko vähäisenä. Aikuissosiaalityössä korostui taloudellinen tai asumiseen liittyvä tuki. Haastateltavat pitivät yhteisökuntoutusta vaikuttavimpana sosiaalityön tukimuotona vankilasosiaalityössä. Erityisesti se koettiin hyödyllisenä tukimuotona siinä vaiheessa elämää, kun rikollisuudesta oltiin irrottautumassa. Haastateltavat kertoivat, että sosiaalista tukea ei ole aina ollut saatavilla niissä tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. Rikollisuudesta irrottautuminen sekä päihteidenkäytön lopettaminen olivat haastateltavien elämässä niitä käännekohtia, jotka muuttivat heidän elämänkulkuaan eniten ja mahdollistivat uuden alun elämässä. Haastattelukohtaamisissa haastateltavat kertoivat tarinoita elämästään ja pohtivat oman elämänkulun rakentumista. Rikollinen elämä ei kaikille merkinnyt samoja asioita eikä rikollisuudella ollut samanlaista roolia jokaisen haastateltavan identiteettiin liittyvissä pohdinnoissa. Haastateltavat myönsivät, että ns. rikollisen identiteetti on niin vahva, että rikollisuudesta irrottautuminen on vaikeaa, jos ei ole tarjolla mitään muuta. Haastateltavien kertomukset voidaan nähdä selviytymistarinoina, joista välittyy usko siihen, että vaikeista elämäntilanteista voi selvitä ja elämänkulussa voi tapahtua sellaisia käännekohtia, jotka mahdollistavat muutoksen.

Tutkielmassa tarkasteltiin monisuhteisten kertomia tarinoita kohdatuksi tulemisesta erilaisissa palveluissa Suomessa. Monisuhteisuus on kattokäsite suhdemuodoille, joissa on yhteisten sopimusten mukaisesti enemmän kuin kaksi osapuolta. Tutkielman aineisto koostui kolmentoista haastateltavan yhteensä 43:sta suullisesti ja kirjallisesti tuotetusta narratiivista, joissa kerrottiin kohdatuksi tulemisesta joko yksittäisen työntekijän kanssa tai palvelurakenteissa yleisellä tasolla. Osassa kohtaamisissa yksittäisten työntekijöiden kanssa oli monisuhteisuudesta kerrottu ja osassa siitä oli vaiettu. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia puhetapoja palvelukohtaamistarinoista on tulkittavissa ja minkälaisia puhujapositioita näissä puhetavoissa rakentuu. Aineiston analyysimenetelmänä hyödynnettiin kriittisen diskursiivisen psykologian diskurssianalyyttisiä työkaluja; tulkintarepertuaareja ja subjektipositioita. Aineistosta oli tulkittavissa viisi puhetapaa, joilla haastateltavat konstruoivat kohdatuksi tulemista: normatiivisuuden, leiman pelon, tuomitsevan kohtaamisen, osaamattoman kohtaamisen ja positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaareista kaksi ensimmäistä kertovat siitä, millaista on yleisluonteisesti käyttää palveluita monisuhteisena ja miten valtavirrasta poikkeaminen konstruoituu tälle vähemmistöryhmälle yksittäisiä kohtaamistilanteita laajemmissa konteksteissa. Muissa tulkintarepertuaareissa taas on kyse konkreettisista kohdatuksi tulemisen tavoista spesifeissä tilanteissa yksittäisen työntekijän kanssa. Normatiivisuuden tulkintarepertuaarissa palveluiden ja työntekijöiden katsottiin edustavan yhteiskunnan hegemonisia arvoja ja näkemyksiä. Leiman pelon tulkintarepertuaarissa taas korostui tuomituksi tulemisen pelko normeista poikkeamisen vuoksi. Tuomitsevan kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin asennoituneen monisuhteisuuden negatiivisesti. Osaamattoman kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin olevan tietämätön monisuhteisuusasioissa. Positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän toimintaa konstruoitiin myönteisessä valossa. Tulkintarepertuaareissa haastateltaville rakentui kuusi erilaista puhujapositiota: ulkopuolinen, varovainen, puolustautuja, lamaantunut, valistaja ja hyvin kohdeltu. Ulkopuolisen ja varovaisen positioissa on kyse vallitsevien normien ulkopuolelle jäämisestä ja sen aiheuttamasta varautuneisuudesta palveluita käyttäessä. Puolustautujan, lamaantuneen ja valistajan positiot ovat sen sijaan kohtaamistilanteen aikaansaamia, nimensä mukaisia reaktiivisia toiminnan muotoja. Hyvin kohdellun positiossa haastateltava on työntekijän myötämielisen kohtelun kohde. Haastateltavien konstruoimaa kokemuspuhetta voidaan luonnehtia kehämäisesti. Kehämäinen prosessi syntyy yleisestä normatiivisuudesta, johon sisältyvät yhteiskunnalliset säännöt siitä, mikä on luonnollista, hyväksyttävää ja moraalisesti oikein. Yhteiskunnan normatiivisuus sekä monisuhteisten omakohtaiset ja jaetut negatiiviset kokemukset palvelukohtaamisista aiheuttavat sekä yksilöllistä että kollektiivista vähemmistöstressiä. Vähemmistöstressin vuoksi moni päättää vaieta suhdemuodostaan palveluita käyttäessään, mikä vaikuttaa monisuhteisuuden näkymättömyyteen. Näkymättömyyden vuoksi tietoa monisuhteisuudesta on vähän, mikä taas vahvistaa normatiivisuutta. Aineistosta oli tulkittavissa myös puhetta, jossa kohtaamistilanne sanoitettiin positiiviseksi. Huomionarvoista on kuitenkin, että positiivinen kohdatuksi tuleminen rakentui tuomitsemisen poissaolon kautta. Lisätutkimus monisuhteisuudesta Suomessa olisi tarpeellista monisuhteisuuteen liittyvän stigman purkamisessa.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan puhevammaisuuden ja sosiaalisten suhteiden yhteyttä. Tutkielman taustalla on havainto kommunikaatiokysymysten marginaalisesta osuudesta sosiaalisen vammaistutkimuksen kentällä. Marginaalisuutta osaltaan lisää se, että puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja (AAC) käyttävien vammaisten ihmisten ääni on vaarassa rajautua vammaisuuteen kohdistuvan laadullisen tutkimuksen ulkopuolelle, etenkin jos tutkimusaineistona käytetään suullisia tutkimushaastatteluja. Tavoitteena on kuvata puhevammaisten ihmisten sosiaalisia suhteita ja tuoda esiin puhevammaisuuden merkitys sosiaalisten suhteiden verkoston muodostumiselle. Tutkielma kiinnittyy monitieteiseen sosiaalisen vammaistutkimuksen ja sosiologisen perhe- ja läheistutkimuksen kenttiin ja lähestyy puhevammaisuuden ilmiötä sidoksellisuuden teoreettisessa viitekehyksessä. Metodologisesti tutkielma nojaa laadulliseen tutkimusperinteeseen, narratiivisuuteen ja sosiaaliseen konstruktionismiin. Tutkielman aineisto koostuu seitsemästä suullisesti ja osin AAC-menetelmin tuotetusta omaelämäkerrallisesta haastattelusta. Haastatteluaineistosta muodostettiin narratiivisen analyysin avulla puhevammaisten ihmisten sosiaalisia suhteita käsittelevät tutkimuskertomukset, joiden pohjalta puhevammaisuutta tarkastellaan suhteessa aiempaan vammaisuutta sekä perhe- ja läheissuhteita koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Elämänkertomukset sisältävät määrällisesti eniten kerrontaa perheenjäsenistä. Suhteet perheenjäseniin muodostavat puhevammaisten ihmisten sosiaalisen verkoston rungon, ystävien ja tuttavien täydentäessä sosiaalisten sidosten kokonaisuutta. Sidoksellisuus lapsuuden perheeseen korostuu erityisesti niissä elämäntilaniessa, joissa kertojalla ei ole parisuhdetta tai lapsia. Yksin asuminen lisää myös ystävyyden ja tuttavien merkitystä verkostojen muodostelmassa. Elimellisen puhevamman vaikeus ei yksinomaan selitä sosiaalisten suhteiden muodostelman laajuutta tai yksittäisen sidoksen tiiviyttä, joskin puhetta korvaavien kommunikointikeinojen käyttö saattaa merkitä suppeampaa suhdeverkostoa ja tiiviimpää sidoksellisuutta perheeseen. Sosiaalisisten suhdekertomusten pohjalta voidaan sanoa, että puhevammaisuus ilmiönä vastaa biopsykososiaalista ja konstruktionistista vammaisuuden mallia. Mallin mukaisesti puhevammaisuus pohjautuu elimelliseen vammaan, joka ilmenee erilaisissa suhteissa eri tavoin. Sidokset voivat olla tiiviitä ja kertojilleen merkityksellisiä, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Vastaavasti verraten sujuva puhe ei yksinään takaa kertojalle merkityksellisen sosiaalisen suhdeverkoston olemassaoloa. Havainto tukee ajatusta siitä, että vuorovaikutus on suullista viestintää laajempi käsite, jolloin yksittäisen suhteen rakentamiseen vaikuttavat suullisten viestintätaitojen lisäksi vuorovaikutuskumppaneiden yhteinen toiminta, vuorovaikutusympäristö, koettu tai ulkopuolisen tahon määrittämä käytettävissä oleva aika, suhteen laatu ja historia sekä suhteiden verkostollinen uppoutuneisuus (embeddedness).

Tutkielmani kertoo Suomesta Brysseliin lähetettyjen työntekijöiden (ekspatriaattien) kotona olevien puolisoiden (puolisopestiläisten) elämänmuutoksesta heidän identiteettikokemuksistaan käsin. Tilapäisiä ulkomaantöitä on aiemmin tutkittu lähes yksinomaan kvantitatiivisesti liiketaloustieteen piirissä, missä puolisopestiläisen osa on ollut marginaalinen. Suomessa Oksanen (2006) on tehnyt kvalitatiivisen väitöskirjan Singaporessa asuvista puolisopestiläisistä ja toteaa tutkimuksessaan subjektiuden uudelleen prosessoinnista tulleen ikään kuin hänen haastattelemien puolisopestiläisten pääasiallinen tehtävä. Tätä vasten lähdin tutkimaan, minkälainen merkitys elämänmuutoksella on yksilön identiteetille sekä miksi identiteettipohdinnoista tulee heille niin tärkeitä. Aineistona on 12 puolisopestiläisen haastattelut. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkielmani paikantuu sosiaalitieteelliseen lähestymistapaan, missä näen vahvan psykologisen ulottuvuuden. Näistä lähtökohdista käsin on mahdollista huomioida kokemuksen sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus. Tutkielmassani keskeisellä sijalla on narratiivisuus, mikä toimii välineenä päästä puolisopestiläisten kokemuksiin sisälle. Näin ollen narratiivisuus saa tutkielmassani oman tarkastelunsa, sisältäen Hännisen (2003) ajatuksen sisäisestä tarinasta. Tutkielmani näkemys identiteetistä perustuu ajatukseen siitä, että identiteetti muodostuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa eikä se näin ollen ole luonteeltaan pysyvä vaan muuttuva. Käsitykseen liittyy myös narratiivinen ymmärrys siitä, ettei yksilö tavoita minuuttaan suoraan, välittömän itsereflektion kautta, vaan ulkoistamalla itsensä eri tavoin erilaisiin ilmaisuihin. Näin yksilö rakentaa identiteettiään eli muodostaa käsitystä omasta yksilöllisyydestään, omista arvoistaan ja niistä päämääristä, joihin elämässään pyrkii. Menetelmäni haastattelujen analyysissä ja tulkinnassa on tarinoiden tyypittely ja kokemusten tematisointi. Tyyppitarinoilla olen tuonut esille puolisopestiläiskokemuksen moninaisuuden. Kolmen tyyppitarinan (koti-isän, työttömän sekä ammattimuuttajan) kautta analysoin ja tulkitsen puolisopestiläisten identiteettikokemuksia heidän sisäisestä tarinastaan käsin. Näin pyrin tavoittamaan kokemuksen yksilöllisen puolen, tosin tarinat kertovat myös vahvasti yhteiskunnastamme, jonka vaikutuspiirissä kertojat elävät Brysseliin muutosta huolimatta. Tarinoille on yhteistä kokemuksen myötä tapahtunut omien elämänarvojen selkeytyminen. Ammattimuuttajan ja työttömän tarinoissa se on tapahtunut kriisikokemusten kautta, minkä nimesin itselle hyväksytyn identiteetin rakentamisen (Nousiainen 2003) kokemukseksi. Kokemusten tematisoinnilla olen pyrkinyt kuvaamaan ilmiötä puolisopestiläisten arjen kautta, peilaten puolisopestiläisten kokemuksia myös aiempaan tutkimukseen. Lähtökohtana kokemuksen ymmärtämisessä on kulttuuri, jota me kaikki kannamme mukanamme. Hyväksyttävän arjen kulttuuriset rajat tuntuvat ahtailta. Puolisopestiläisestä tulee vapaamatkustaja, mikä sotii suomalaista ahkeruuden eetosta vastaan. Arjen toimet vaativat jatkuvaa reflektointia ja aiheuttavat huonoa omaatuntoa ja selitysvelvollisuutta Suomen sosiaalisen verkoston suuntaan. Nykyajan valintojen yksilöllistymisen myötä, valinnoillamme emme määrittele ainoastaan sitä miten toimia vaan keitä olemme. Tutkimuksen yleisenä johtopäätöksenä voi todeta, ettei yksilöllisen elämänpolun kulkeminen irrottautumalla suorittamisen ja ahkeruuden eetoksesta ole kivutonta kulttuurimme konformistisuuden ja kovuuden vuoksi, mutta se voi olla lopulta henkisesti palkitsevaa.

Perhe ja vanhemmuus ovat keskeisiä yhteiskunnallisia instituutioita ja nykyisin vanhemmuuden normeja ja käytäntöjä rakennetaan yhä enemmän myös verkkoympäristöissä. Tutkielman tavoitteena on tarkastella vloggaamista yhteiskunnallisena ilmiönä synnytyskertomusten kontekstissa. Tutkimuksessa tarkastellaan 1. synnytyskertomukset rakentuvat YouTubessa, 2. miten oman synnytyskokemuksen jakamista YouTubessa perustellaan ja 3. millaisia rooleja kipu saa äitien kertomuksissa. Tutkimuksen aineisto koostuu 11 litteroidusta vlogimuotoisista synnytyskertomuksista, jotka on kerätty YouTubesta ja julkaistu ajalla 2016–2020. Tutkimuksen taustalla vaikuttaa narratiivinen tutkimustraditio, jossa kertomuksellisuus ymmärretään tärkeäksi osaksi ihmiselle tavanomaista tapaa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja itseään. Taustalla on ajatus sosiaalisesta konstruktionismista, jonka mukaan sosiaalinen maailma rakentuu ihmisten välisistä merkitysten verkoista. Vlogit ovat tekstimuotoisia kertomuksia monipuolisempi kerronnan muoto: synnytyskertomuksia oli elävöitetty suoran kerronnan lisäksi videoklipeillä, kuvilla, tekstillä ja musiikilla. Synnytyskertomukset olivat rakenteeltaan samankaltaisia, ja ne etenivät tapahtumien ajallisessa järjestyksessä: kertomusten alussa ja lopussa oli arvioiva vaihe, jossa äidit arvioivat omaa kokemustaan ja pyrkivät sitouttamaan katsojia omalle kanavalleen. Kertomukset olivat selviytymistarinoita, joissa synnytyksestä selviäminen oli pääroolissa. Melkein kaikissa vlogeissa perusteltiin erikseen, miksi äidit olivat halunneet tuoda oman synnytyskokemuksensa julki. Kaikista yleisin mainittu syy liittyi vertaistukeen. Äidit kertoivat, että heille on tärkeää, että he voivat omalla kertomuksellaan auttaa muita. Toinen merkittävä motivaatiotekijä oli ennakkoluulojen muuttaminen. Kertomuksissa kuvattiin, kuinka omalla positiivisella synnytyskokemuksella halutaan vähentää synnyttämiseen liittyviä pelkoja. Kipukokemukset olivat keskeinen osa synnytyskertomuksia. Kivulla oli melkein kaikissa kertomuksissa auttava rooli. Kipua kuvailtiin merkkinä synnytyksen luonnollisesta käynnistymisestä ja synnytyksen etenemisestä. Osassa kertomuksista kipu esiintyi vaikeasti hallittavana ja sai vastustajan roolin. Vlogi-muotoiset synnytyskertomukset voidaan ymmärtää eräänlaisena julkisena esityksenä. Vanhemmuuden ja perhe-elämän käytäntöjen ja normien rakentumisesta erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä tarvitaan jatkotutkimusta. YouTuben lisäksi esimerkiksi muut sosiaalisen median palvelut, erilaiset keskustelufoorumit, asiantuntijatekstit, lapsiperheille kohdennetut sivustot sekä keskusteluohjelmat tai tosi-tv formaatit tarjoaisivat aineistoja jatkotutkimukselle.

Koulukiusaamiseen on Suomessa alettu suhtautua vakavana sosiaalisena ongelmana. Koulukiusaamisen valittiin tutkimusaiheeksi, koska se yhdistää mielenkiintoisella tavalla kiinnostuksen koulun sosiaalityötä kohtaan sekä ajankohtaisen aiheen, jota ei ollut tutkittu sosiaalityön näkökulmasta aiemmin. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on tarkastella koulukiusaamista sosiaalisena ilmiönä sekä kartoittaa kiusatun selviytymiskeinoja ja -polkuja. Tutkielmassa tuodaan uusi näkökulma kiusaamistutkimukseen käyttämällä narratiivisia tutkimusmenetelmiä ja tutkimalla kiusaamisesta selviytymistä, jota Suomessa ei ole tutkittu. Tutkielman tietoteoreettinen lähestymistapa on synteesi narratiivisuudesta ja sosiaalisesta konstruktivismista. Teoreettisena lähtökohtana on näkemys, jonka mukaan sosiaalialan tietoa voidaan luoda narratiivisesti tutkimalla. Aiempaan tutkimukseen kiusaamisesta perehdytään monelta suunnalta. Kiusaamista ilmiönä esittelevien tutkimusten lisäksi kuvaillaan kiusaamisen selviytymistutkimusta. Aihe kytketään sosiaalityöhön koulunkuraattorin työn esittelyllä ja referoimalla aiempia tuloksia, joiden mukaan kiusaaminen on sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö. Tärkein yksittäinen lähde ja inspiraatio tutkielmalle on Päivi Hamaruksen väitöskirja Koulukiusaaminen ilmiönä. Aineisto koostuu 41:stä koulukiusatun kirjoittamasta tarinasta. Tarinat on koottu vuosina 2010–2011 lähettämällä kirjoituspyyntöjä lehtiin ja Internetin keskustelupalstoille. Tarinoissa kiusatut kertovat vapaasti kiusaamisestaan ja siitä selviytymisestä tarinan muodossa. Kiusatut ovat olleet kirjoittamishetkellä 14–67-vuotiaita, kuusi aineiston kertojista on miespuolisia ja loput ovat naisia. Tutkimuskysymykset ovat: millainen on koulukiusatun tarina ja millaisia selviytymispolkuja tarinoilla luodaan? Ensimmäiseen kysymykseen on etsitty vastauksia erittelemällä kiusattujen esiin nostamia teemoja kategoris-sisällöllisellä lukutavalla. Tarinoiden osia teemoiteltiin muun muassa selviytymiskeinojen ja seurausten perusteella. Tuloksissa aiempiin tutkimuksiin verrattuna mielenkiintoisina piirteinä nousevat kuvaukset kiusaamisen sosiaalisesta luonteesta, sen negatiiviset seuraukset ihmissuhteille yleensä sekä seksuaalisuudelle, ja aikuisten ristiriitaiset roolit tarinoissa luotettavina tai lisäongelmia tuovina henkilöinä. Lisäksi löytyneet selviytymiskeinot jaettiin ongelma- ja tunnekeskeisiin. Tunteisiin liittyvät keinot olivat joko hyödyllisiä tai haitallisia. Mikään keinoista ei ollut aina tehokas eli keinojen toimivuus riippuu paljolti ympäristötekijöistä. Narratiivisen analyysin toisessa vaiheessa tarinat luettiin kokonaisuuksina ja niistä etsittiin vastauksia kysymykseen, millaisia selviytymispolkuja tarinoista löytyy. Kokonaishahmon perusteella tyypiteltiin viisi toisistaan eroavaa selviytymispolkua: taipumattomat, yksinjätetyt, pelastetut, pärjääjät ja voimaantujat. Polut erosivat toisistaan etenkin siinä, oliko tarinalla onnellinen loppu, millaiset seuraukset kiusaamisesta jäivät ja oliko kiusattu saanut apua tai tukea sosiaaliselta ympäristöltään. Yksinjätettyjen polku osoittautui negatiivisimmaksi vaihtoehdoksi, ja siihen liittyi kouluyhteisöstä eristäminen, epäonnistuneet selviytymisyritykset, vakavat pitkäaikaiset seuraukset ja vähäinen sosiaalinen tuki kiusaamisen aikana. Itsetunto osoittautui suojaavaksi tekijäksi ja auttoi taipumattomien selviytymispolulle, jossa kiusaamisesta ei juuri jäänyt seurauksia. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että narratiivisilla menetelmillä voidaan löytää laajasti tutkitusta ilmiöstä vielä uusia näkökulmia. Tulosten perusteella kiusatut tarvitsevat kiusaamisen aikana, mutta myös sen jälkeen, psykososiaalista tukea koulun henkilöstöltä, jotta he selviytyisivät kiusaamisesta ehjempinä. Pelkkä kiusaamisenvastainen ohjelma ja interventiot eivät poista kiusaamisen negatiivisia seurauksia. Intervention jälkeen tulisi keskittyä kiusatun voimavarojen tunnistamiseen, jotta hän pääsisi voimaantujien selviytymispolulle eli löytäisi tapahtuneesta aineksia vahvemmalle itsetunnolle ja uskoa selviytymiseensä. Narratiiviset menetelmät ovat kokeilemisen arvoisia käytännön työssä, kertoi kiusattu koulussa tarinansa sitten kirjoittamalla, piirtämällä tai vaikka laulamalla.