Browsing by Subject "narratiivit"

Pro gradu -tutkimuksessani perehdyin siihen, kuinka Euroopan yhdentymisprosessi esitetään suomalaisissa 14–18 –vuotiaille suunnatuissa historian oppikirjoissa 60-luvulta nykypäivään. Tutkielmani on yhteydessä kansainväliseen COST-hankkeeseen (COST Action IS 1205; Social psychological dynamics of historical representations in enlarged European Union), minkä kautta työn tavoitteet sekä keräämäni aineiston ja sen analyysin kriteerit olivat melko pitkälle määriteltyjä. Työssäni keskeisin teoreettinen viitekehys on Moscovicin (1961) sosiaalisten representaatioiden teoria, joka korostaa sosiaalisten suhteiden, kommunikaation sekä yhteiskunnallisen näkökulman merkitystä erilaisten ilmiöiden ymmärtämisessä. Sosiaalisia representaatioita voi kuvailla sosiaalisesti rakennetuksi yhteiseksi arkitiedoksi, jota tarvitsemme tulkitaksemme maailmaa ja toimiaksemme siinä. Tutkimukseni aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin, sisällönanalyysia, narratiivisia ja retorisia menetelmiä apuna käyttäen. Sisällönanalyysin avulla tutkin kirjoissa esiintyviä teemoja kahdesta eri näkökulmasta: eurooppalaisesta ja kansallisesta. Apuna analyysissa käytin laadullisen aineiston analyysin tarkoitettua ATLAS.ti-tietokoneohjelmaa. Narratiivisten analyysimenetelmien avulla analysoin tekstin toimijoita sekä niihin liitettyjä sisäisen tilan ilmauksia. Lisäksi tarkastelin oppikirjoissa käytettyjä retorisia keinoja. Sisällönanalyysin perusteella Euroopan yhdentyminen näyttäytyy kirjoissa toisaalta kansallista identiteettiä uhkaavana, sekä ristiriitojen lähteenä, toisaalta sen nähdään tuovan uusia mahdollisuuksia talouden kautta ja olevan myös turvallisuutta lisäävä tekijä. Narratiivinen analyysi osoitti, että Euroopan yhdentymisen toimijoina ovat etenkin kansainväliset instituutiot ja valtiot. Tämän lisäksi erityisesti suomalaisiin toimijoihin liitetään kirjoissa sisäisen tilan ilmauksia, mikä on tapa vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Retorisesta analyysista kävi ilmi, että kirjoissa käytettyjä kielellisen vakuuttamisen keinoja ovat esimerkiksi passiivin käyttö, määrällistäminen ja ääri-ilmaisujen käyttö. Lisäksi tekstin tuottajan ja vastaanottajan suhde muodostuu Dillonin (1986) termein impersoonalliseksi, etäiseksi, ylemmyyttä korostavaksi sekä epäsuoraksi ja muodolliseksi. Edellä mainittujen keinojen käyttö saattaa tekstin lukijan, oppikirjojen kontekstissa siis oppilaan, kohdalla vaikeuttaa tiedon kyseenalaistamista ja sen konstruktiivisen luonteen ymmärtämistä.

Robotiikka on yleistynyt hoitoalalla sekä Suomessa että ulkomailla. Toistaiseksi koneille on annettu yksinkertaisia, toistavia tehtäviä, mutta niin ei välttämättä ole enää kauaa. Monissa maissa hoitoala tarvitsee nopeasti uutta työvoimaa ja robotiikka on siihen yksi ratkaisu. Hoitorobottien kehitys etenee parhaillaan nopeasti, ja siksi robotit voivat jo lähivuosina viedä hoitajilta työtehtäviä tai järjestää hoitoalaa uudelleen. Vaikka kerronta on tehokas keino ihmisten asenteiden ja tietämyksen muokkaamiseen, robotisoituvalla alalla kerrotut tarinat ovat toistaiseksi jääneet vähälle huomiolle. Siksi tämän pro gradu käsittelee hoitoalan tulevaisuudesta kerrottuja narratiiveja. Robotiikka on ollut paljon esillä mediassa 2010-luvulla. Medioiden sisällöt voivat muokata vastaanottajien asenteita puolestaan vaikuttavat siihen, miten halukkaasti hoitajat kokeilevat robotiikkaa ja miten mielekkäinä he kokevat omat työtehtävänsä. Teoreettinen tausta koostuu robotiikkaa ja muuta teknologista kehitystä koskevista tutkimuksista. Keskeisimpiä lähteitä ovat Laura Forlanon ja Megan Halpernin (2015) robotiikkaa ja mediaa koskeva tutkimus, Katsiayna Laryionavan ja Dominik Grossin (2012) tutkimus hoitorobottien esittämisestä saksalaisissa printtimedioissa sekä Phil Macnaghtenin ja hänen kollegoidensa (2015) narratiivinen tutkimus teknologiseen kehitykseen liittyvistä asenteista. Niiden kautta välittyy kuva teknologisen kehityksen ja asenteiden välistä vuorovaikutuksesta ja median käytänteistä. Aineisto koostuu 68:sta SuPer-lehden ja Tehy-lehden artikkelista ja blogitekstistä vuosilta 2015–2018. Niistä 58 esiintyy narratiivin kriteerit täyttävät elementit. Menetelmänä on käytetty narratiivista analyysia, eli kerronnan keinoihin keskittyvää menetelmää. Se tuo esille ne tekstien rakenteet, jotka painottavat tulevaisuutta ja joissa näkyy asenteita. Analyysi on eritelty juoneen, kertojan asemaan, henkilöihin ja rajauksiin eli narratiivien painopisteisiin. Kategoriat on valittu Helen Fultonin (2005) ja Nora Berningin (2011) narratiivisia tutkimuksia mukaillen. Aineiston perusteella robotiikasta kirjoitetaan SuPer-lehdessä ja Tehy-lehdessä sekä positiivisesti että kriittisesti. Kertojat pysyttelevät pääasiassa etäällä juonen tapahtumista. Myöskään hahmot eivät yleensä ole yksittäisiä sankareita, vaan kokonaisia ryhmiä, kuten sairaanhoitajia tai robotteja. Perinteisten tarinoiden päähenkilöitä muistuttavat liittojen rivijäsenet. Muuten haastateltavat pääsevät jutuissa esille sivullisina neuvonantajina tai hetkellisinä kertojina. Lähes kaikissa teksteissä juoni liittää robotiikan tulevaisuuteen ja esittää robottien täyteisen tulevaisuuden vääjäämättömänä, vaikka robottien suorittamien tehtävien vastuu ja monimutkaisuus vaihtelevatkin artikkelien välillä paljon. Aineiston narratiivit voidaan jaotella kahteen yläluokkaan: optimistisiin ja huolestuneisiin. Optimistiset esittävät, että tulevaisuus parantaa sekä potilaiden että työntekijöiden oloja ja robotista voi jopa tulla työkaveri. Huolestuneet sen sijaan käsittelevät joko potilaille koituvia uhkia tai taloudellisia hankaluuksia. Kymmenen narratiivia käyttää huolestuneen narratiivin käännekohtia ja optimistisen narratiivin loppuratkaisua. Analyysin perusteella vaikuttaa siltä, että Tehy-lehti ja SuPer-lehti korostavat positiivista asennetta ja kannustavat jäseniään kokeilemaan robotteja. Tämä voi olla hoitoalan ja työntekijöiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää, vaikka ammattiliittojen lehdet eivät olisikaan hoitohenkilökunnan ainoa tietolähde.

Tässä tutkimuksessa havainnoin suomalaisessa yhteiskunnassa, identiteeteissä, narratiivieissä ja journalismissa 1990–2010 -luvuilla tapahtuneita muutoksia Suomen miesten jalkapallomaajoukkuetta käsitelleen mediakirjoittelun kautta. Urheilu- tai menestyshulluksi kuvailtu suomalainen kansakunta on kansainvälisessä vertailussa poikkeava, sillä jalkapallo ei ole kaikilla mittareilla mitattuna maan suurin ja suosituin laji. Suomalaisen jalkapallon ja ennen kaikkea miesten maajoukkueen tarina on tarina pettymyksistä ja epäonnistumisista. Narratiivi maajoukkueen ympärillä on perustunut kiroukseen ja ikuiseen alisuoriutumiseen. Menestyksen puutteesta huolimatta laji on kuitenkin – enenevissä määrin – liikuttanut suuria kansanjoukkoja ja noussut alati kasvavan väestönosan intohimojen ja kulutuksen kohteeksi. Tutkimuksessani havainnoin diskurssianalyysin keinoin suomalaismediaa, tarkemmin suurta päivälehteä Helsingin Sanomia ja urheilun aikakauslehti Urheilulehteä sen edeltäjineen. Tarkastelen median diskursseja ja havainnoin muutoksia, mitä tulee muun muassa suhtautumiseen jalkapalloon ja jalkapallomaajoukkueeseen, sille asetettuihin odotuksiin ja sen otteluita seuraavaan yleisöön sekä kannattajiin. Lisäksi tarkastelen suomalaisen urheilujournalismin muutosta sekä yleisempiä ja laajempia narratiiveja kansallisesta identiteetistä ja erilaisuudesta sekä muista yhteiskunnallisista teemoista. Tutkimukseni osoittaa, että kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana suomalaisessa journalismissa ja sen edellä mainituista teemoista välittämässä kuvassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut käynnissä kansainvälisessäkin tutkimuksessa havaittu jalkapalloistuminen. Jalkapallomaajoukkueeseen kohdistuva kiinnostus ja mediajulkisuus on lisääntynyt ja muuttunut globaaleja trendejä vastaavammaksi. Myös muita, globaaleja trendejä vastaavia kehityskulkuja on esiintynyt. Suomalaisen jalkapalloyleisön kulutusvalinnat ja käytös ovat muuttuneet, samoin median ja tapahtumajärjestäjien käsitys ihannefanidesta eli suhtautuminen aktiiviseen ja intohimoiseen mukana elämiseen urheilutapahtumissa. Myös kansallisessa identiteetissä ja sitä luovassa narratiivissa on ainakin kansallisen jalkapalloidentieetin osalta tapahtunut muutoksia. Kansainvälisissäkin esimerkeissä kuvatuin tavoin on narratiivi häviämisestä ja ikuisesta pettymyksestä muuttunut uskoksi ja toivoksi. Myös journalismi on kaiken kaikkiaan muuttunut urheiluaktin kuvailusta syvällisempään analyysiin ja kantaaottavuuteen. Vaikka havainnoimani kehityskulut ja muutokset monin paikoin vastaavatkin kansainvälisessä tutkimuksessa esitettyjä esimerkkejä, on niissä myös paljon kansallisia erityispiirteitä. Näitä ovat muun muassa ihannefaniuden muutos, joka on tapahtumajärjestäjien ja median sijaan lähtöisin katsojista itsestään. Myös yhteiskunnan jalkapalloistumisen ja narratiivin muutoksen taustalla olevat tekijät poikkeavat kansainvälisistä esimerkeistä, sillä kehitys on alkanut jo huomattavasti ennen maajoukkueen hiljattaista menestystä.