Browsing by Subject "osallisuus"

Tutkimuksessa tarkastellaan alaluokan oppilaiden vuorovaikutusta koulukuraattorin ohjaamalla yhteisöllisellä tunnilla. Huomion keskiössä on erityisesti se, miten oppilaiden osallisuus rakentuu luokkahuoneessa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa silloin, kun koulukuraattori ohjaa sitä vastaus- ja aloituspuheenvuoroilla. Aineisto on kerätty eräässä pääkaupunkiseudun alakoulun luokassa koulukuraattorin opetus- ja ohjaustunnilla. Koulukuraattorin tunti on kuvattu kahdella kameralla ja litteroitu videonauhoituksen perusteella keskustelunanalyysin litterointiperiaatteita noudattaen. Aineisto on analysoitu keskustelunanalyysia soveltamalla ja ohjausnäkökulmaa painottaen. Keskustelunanalyysilla voidaan tarkastella vuorovaikutusta systemaattisesti ja yksityiskohtaisesti. Ohjausnäkökulman painottaminen puolestaan tuo näkyväksi kuraattorin tehtävän opettajana ja ohjaajana, ja sitä kautta avaa pääsyn ohjausvuorovaikutukseen ja osallisuuteen ohjaamisen lähemmälle tarkastelulle. Koulukuraattori ohjaa puheenvuoroillaan keskustelua ja sitä, mistä puhutaan ja kuka saa puheenvuoron. Luokkahuonekeskustelussa voidaan tunnistaa kahdenlaisia kuraattorin ohjauksellista vuorovaikutuskäytänteitä: ensinnäkin, oppilaiden puheenvuoroihin vastaaminen joko myötäilevästi tai kyseenalaistamalla puheenvuoro, toisekseen kuraattorin itse aloittamalla puheenvuorolla, jolla hän muun muassa ohjaa oppilaita tietynlaiseen toimintaan tai kutsuu oppilaita pohtimaan osallisuuden kannalta merkittävää asiaa. Koulukonteksti ja koulukuraattorin valta-asema luokassa yhtäältä mahdollistaa oppilaiden keskustelemisen osallisuudesta, mutta toisaalta myös ohjaa ja rajoittaa keskustelua sen suhteen, miten ja mistä puhutaan. Koulukuraattorin yhteisöllisen tunnin tavoitteena ja koulukuraattorin institutionaaliseen rooliin sisältyvänä tehtävänä on yhteisöllisyyden tukeminen ja oppilaiden osallisuuden vahvistaminen luokkayhteisössä. Koulukuraattorin puheenvuorot pohjautuvat kuraattorille määrättyyn institutionaaliseen tehtävään koulun sosiaalipedagogina. Institutionaalinen tehtävä näkyy koulukuraattorin oppilaille antamissa palautepuheenvuoroissa ja kuraattorin aloituspuheenvuoroissa. Kaikille puheenvuoroille yhteistä on se, että niiden tavoitteena on ohjata oppilaita kohti luokkayhteisön osallisuutta siten, kuin osallisuus koulukuraattorin institutionaalisen roolin ja siihen liittyvien tehtävien viitekehyksissä ymmärretään. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että koulukuraattori ohjaa oppilaiden luokkahuonevuorovaikutusta kohti osallisuutta luokkayhteisössä institutionaalisten tehtäviensä mukaisesti käyttäen erilaisia vuorovaikutuskeinoja. Keskustelun aloittavalla puheenvuorolla koulukuraattori käyttää kutsua tai pyyntöä osallistua vuorovaikutustilanteessa, tiedonantamista ja neuvontaa. Vastauspuheenvuoroilla koulukuraattori antaa tietoa ja neuvoja, kuten aloituspuheenvuoroilla, ja sen lisäksi hän antaa palautetta oppilaan puheenvuoroon kehumalla oppilasta. Vuorovaikutuskeinojen tunnistaminen ja analysointi mahdollistavat koulukuraattorin työmenetelmien kehittämisen ja siten oppilaiden osallisuuteen ohjaamisen edistämisen.

Tutkielmassa tarkastellaan sosiaali- ja terveyspalveluita samanaikaisesti ja runsaasti käyttävien henkilöiden, yhteisasiakkaiden, näkemyksiä sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistyöstä ja kehittämismahdollisuuksista. Yhteisasiakkuuden muodostumista pohditaan terveyteen vaikuttavien sosiaalisten tekijöiden sekä palvelujärjestelmän toimivuuden näkökulmasta. Tutkimuksen käsitteellisenä viitekehyksenä syvennytään asiakkuuden, yhteistyön ja asiantuntijuuden käsitteisiin. Tutkielmassa on toisen tiedon ja kriittisen reflektion näkökulma, jonka mukaisesti pyritään tuomaan yhteisasiakkaiden ääni kuuluviin. Tutkielman aineistona ovat seitsemän sosiaali- ja terveyspalvelun yhteisasiakkaan haastattelut, jotka on kerätty Sosiaalityö terveysasemalla -projektin aikana espoolaisella terveysasemalla. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analysoitiin teemoittelemalla ja aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimuksen tuloksena muotoutui viisi teemaa. Yhteisasiakkuus rakentuu haastateltavien kertomuksissa sosiaalisten ja terveydellisten tekijöiden yhteenkietoutumisena ja kasautumisena elämänkulussa. Haastateltavat tuovat esiin myös palvelujärjestelmän epäkohtia yhteisasiakkaan tilanteiden hoidossa.Haastateltavat kaipaavat sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistyötä, kokonaistilanteiden hahmottamista, yhdessä toimimista ja koordinointia. He kaipaavat myös parempia mahdollisuuksia vaikuttaa palveluiden kehittämiseen. Johtopäätöksenä voidaan tutkielmassa todeta, että yhteisasiakkuuden määrittäminen pelkästään yksilön omaksi valinnaksi on harhaanjohtavaa, eikä yhteisasiakasta tulisi määrittää ainoastaan ongelmien kautta. Yhteisasiakkaiden monimuotoisiin ongelmiin vastaaminen vaatisi sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä yhteisasiakkaan välistä kollektiivista asiantuntijuutta sekä koordinoivaa työntekijää huolehtimaan kokonaisuuden hallinnasta. Yhteisasiakas tulisi nähdä yhteistyössä tasavertaisena osallistujana, jonka kokemusta tulisi kuulla. Yhteisasiakkaita tulisi myös osallistaa palveluiden suunnitteluun ja kehittämiseen, koska heillä on paljon kokemuksen tuomaa tietoa palveluista ja heidän avullaan voitaisiin paikantaa palvelujärjestelmän väliinputoamista tuottavia epäkohtia.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kahta asukaslähtöisyyteen pyrkivää paikalliskulttuurihanketta. Helsingin kulttuurikeskuksen kulttuuriraide-yhteistyöverkostoa toteutetaan Mellunkylän alueella ja Metropolia Ammattikorkeakoulun Urbaani luovuus -hanketta Arabianrannan ympäristössä. Mielenkiintoni kohteena ovat paikalliskulttuuritoimintaa järjestävien tahojen ja paikallisaktiivien käsitykset asukaslähtöisyydestä ja hankkeiden tarkoituksesta. Työssä pyritään vastaamaan kahteen pääkysymykseen. Ensinnäkin: miten asukaslähtöisyys tulkitaan Urbaani luovuus -hankkeessa ja kulttuuriraide-verkostossa? Toinen tutkimuskysymykseni kuuluu, miten haastateltavat tulkitsevat kyseisten kulttuurihankkeiden tarkoitusta ja merkitystä? Työssä tarkastellaan paikalliskulttuuriprojekteja niiden keskeisten tekijöiden ja toimijoidennäkökulmista katsottuna. Näin ollen valitsin työni empiirisen osuuden menetelmäksi henkilöhaastattelun. Aineiston analysoinnissa käytetään niin kutsuttua ad hoe -menetelmää, eli yhdistellään vapaasti muun muassa tiivistämisen ja luokittelun tekniikoita. Asukaslähtöiset kulttuurihankkeet nojaavat jonkinlaiseen käsitykseen asukkaiden roolista ja osallisuudesta. Olen valinnut työni tulkintateoriaksi osallisuutta ja moniäänisyyttä korostavan käsitejärjestelmän, joka pohjautuu muun muassa Hannah Arendtin ja deliberatiivisen demokratian teoreetikon Joshua Cohenin ajatuksiin. Niissä korostetaan julkisen yhteistoiminnan ja keskustelevien käytäntöjen merkitystä moniäänisyyden ja inklusiivisyyden takaamisessa. Deliberatiiviset periaatteet ovat toimivia paikalliskulttuurihankkeiden yhteistoimintaprosessin tarkastelussa. Toinen mielenkiinnon kohteeni on kulttuurin instrumentaalinen rooli kaupunkipolitiikassa. Kulttuurisesta suunnittelusta on haettu apua niin kaupunkien kansainvälistymispyrkimyksiin kuin lähiöiden parannukseen. Lähestyn asiaa muiden muassa Charles Landryn tutkimusten pohjalta, joskin pyrin kartoittamaan ennen kaikkea käydyn keskustelun laajuutta. Urbaanissa luovuudessa asukaslähtöisyys ymmärretään pyrkimyksenä päästä tekemisiin asukkaiden kanssa. Metropolia suunnittelee ja toteuttaa alueelle vuorovaikutteisia sisältöjä, joihin asukkaiden toivotaan osallistuvan

Väestön ikääntymistä ja elinajan pitenemistä voidaan pitää yhteiskuntaan merkittävästi vaikuttavina muutoksina. Näiden muutosten osalta voidaan olettaa, että erinäisten palveluiden tarve tulee kasvamaan ja sosiaali- ja terveyspalveluiden iäkkäiden käyttäjien määrät kasvavat samalla. Näiden muutosten lisäksi myös digitalisaation jatkuva kehitys ja niin julkisten kuin yksityistenkin palveluiden sähköistyminen vaikuttavat lähes poikkeuksetta jokaisen arkeen. Tällöin on tärkeää ottaa huomioon yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset ja digisyrjäytymisen riski. Palveluiden sähköistymistä puolustetaan usein saavutettavuuden parantamisella ja että asiat hoituvat nopeammin ja helpommin. Tämä pitää paikkansa niiden palveluiden käyttäjien osalta, jotka osaavat hyödyntää digipalveluita ja käyttää niihin tarvittavia teknologisia laitteita. Digitalisaatiolla voi kuitenkin olla myös eriarvoisuutta ja syrjäytymistä aiheuttavia seurauksia. Tämän integroivan kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella näitä erilaisia digitalisaation seurauksia ja niiden mahdollisia vaikutuksia iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjien kannalta. Aiheen tarkastelu tapahtuu osallisuuden teoreettisissa kehyksissä. Osallisuuden kannalta digitalisaation yhteydessä olennaista on, että käsiteltäviä teemoja tutkielmassa ovat digiosallisuus ja digisyrjäytyminen. Tutkielman kohderyhmänä painottuvat iäkkäät, yli 65-vuotiaat henkilöt. Tarkoituksena on ollut myös sitoa sosiaalityön näkökulma aiheeseen ja tarkastelun kohteena onkin myös se, että onko sosiaalityön keinoin mahdollista ehkäistä iäkkäiden digisyrjäytymistä. Maisterintutkielmassa on tarkoitus selvittää, millaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia digitalisaatiolla on iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjien arjessa ja erityisesti heidän osallisuutensa toteutumisen kannalta. Tutkielmassa keskitytään iäkkäisiin digitaalisten palveluiden käyttäjinä Ellen Helsperin teoreettista mallia hyödyntäen ja luokitellen iäkkäiden internetin ja digipalveluiden käyttöä taloudellisten, kulttuuristen, sosiaalisten ja henkilökohtaisten resurssien kautta sekä huomioiden myös taitojen ja asenteiden vaikutus. Tutkielmassa tarkastellaan myös iäkkäiden digisyrjäytymiseen vaikuttavia ulottuvuuksia ROSEnetin syrjäytymisen ulottuvuuksia hyödyntäen. Tutkielmassa nostetaan esiin digisyrjäytymisen ja verkon ulkopuolisen syrjäytymisen yhteyksiä, sillä tutkimusten valossa on selvää, että digisyrjäytyminen lisää sosiaalisen syrjäytymisen riskiä. Syrjäytymisen riskit ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa ja usein useat eri tekijät vaikuttavat yhtä aikaa tai ovat seurausta jostakin toisesta syrjäyttävästä tekijästä. Iäkkäiden internetin ja digipalveluiden käyttöä ajatellen tulisi ottaa huomioon iän ohella myös muita ihmisiä määrittäviä intersektionaalisia tekijöitä, kuten esimerkiksi sukupuoli, yhteiskuntaluokka, asuinpaikka, terveydentila, kulttuurinen ja uskonnollinen sekä etninen tausta. Erityisesti näiden taustatekijöiden merkitys korostuu siinä vaiheessa, kun tarkastellaan iäkkäiden niin sosiaalista kuin digitaalistakin osallisuutta yhteiskunnassa. Lisäksi oli havaittavissa, että varsinaista laitteiden tai palveluiden saavutettavuutta enemmän iäkkäiden internetin ja digipalveluiden käyttöön vaikuttivat osaaminen ja asenteet. Huomionarvoista on myös, ettei kaikkien iäkkäiden voida odottaa omaksuvan digiteknologiaa.

Tutkielman aiheena ovat aiemmin asunnottomuutta kokeneiden, nykyään niin sanotuissa hajasijoitetuissa vuokra-asunnoissa itsenäisesti asuvien ihmisten kokemukset hyvinvoinnista, sosiaalisista suhteista ja osallisuudesta. Tutkimuskysymyksiä ovat: 1. Miten haastateltavat kuvaavat asunnottomuuteen, asunnon saamiseen ja asunnottomien palvelujärjestelmään liittyviä kokemuksiaan? 2. Millaisia merkityksiä haastateltavat antavat ihmissuhteilleen ja yksinäisyyden kokemuksilleen koetun asunnottomuuden aikana ja nykyhetkessä? 3. Millaisina haastateltavien nykyinen arki, hyvinvointi ja osallisuus ilmenevät heidän kerronnassaan? Tavoite on tuottaa uutta tietoa suomalaiseen asunnottomuuden tutkimukseen ja laajemmin eriarvoisuutta ja hyvinvointia koskevaan yhteiskuntapoliittiseen tutkimukseen. Tutkimuksen teoreettinen perusta muodostuu hyvinvoinnin, asumispolkujen, sosiaalisten suhteiden, yksinäisyyden, marginalisaation ja osallisuuden käsitteistä. Tutkimuksen haastateltavat rekrytoitiin Y-Säätiön Yksi meistä -kehittämishankkeen osallistujista. Hankkeen tavoitteena on vähentää Y-Säätiön vuokra-asunnoissa asuvien yksinäisyyttä. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoiduin teemahaastatteluin ja aineisto koostuu kuudesta haastattelusta. Tutkimuksen teoreettismetodologisena viitekehyksenä on tulkitseva fenomenologinen analyysi (IPA). Tutkimuksen tuloksissa asunnottomuus määrittyy raskaana kokemuksena ja osattomuutena. Asumisyksiköistä on saatu tukea, mutta niihin liittyy myös negatiivisia kokemuksia. Itsenäisen vuokra-asunnon saaminen tukee päihderiippuvuudesta kuntoutumista ja lisää hyvinvointia. Asunnottomuus heikentää sosiaalisia suhteita. Asunnottomuuden aikaiset ystävyyssuhteet liittyvät usein päihteidenkäyttöön ja päätöksistä katkaista suhteet voi seurata yksinäisyyttä. Yksinäisyys koetaan negatiivisena olosuhteena, johon liittyy tyhjyyden tunteita. Yksinäisyys voidaan kiistää tai yksilö voi kokea sen luonnolliseksi osaksi elämänhistoriaansa. Uusien ihmissuhteiden solmiminen koetaan hankalaksi. Asunnon saaminen parantaa lähisuhteita ja lähisukulaiset ovat merkittävin avun ja tuen lähde. Asunnottomuutta kokiessaan ihmisellä ei ole mahdollisuuksia rakentaa itselleen arkea ja elämänpiiriä, jossa osallisuus ja hyvinvointi voivat toteutua. Asunnottomuus kaventaa mahdollisuuksia tehdä omaa elämää koskevia valintoja, ja sillä on pitkäkestoisia vaikutuksia yksilön hyvinvointiin. Itselle sopivaksi koettu vuokra-asunto on uudenlaisen arjen kivijalka. Asumisen turvaaminen ei kuitenkaan yksinään riitä hyvinvoinnin ja osallisuuden lähteeksi. Marginalisoitu asema, johon liittyy köyhyyttä ja yksinäisyyttä voi jatkua myös asunnon saamisen jälkeen. Osallisuutta lisäävät mahdollisuudet osallistua itse valittuihin toimintoihin, esimerkiksi vertaistukiryhmiin. Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, kuinka aiemmin asunnottomuutta kokeneiden ja sittemmin itsenäiseen asumiseen siirtyneiden yksilöiden elämässä ilmeneviä hyvinvoinnin vajeita voidaan lievittää. Tällainen tieto ja siihen nojaavat politiikkatoimet ovat tärkeitä myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämisen näkökulmasta.

Tutkielma käsittelee pienituloisuudessa elävien kuvailuja hyvinvoinnistaan ja sen rajoituksista. Tutkielmassa tarkastellaan, miten köyhyys näyttäytyy arkielämää määrittelevänä kontekstina yksilöiden hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millaisia sisältöjä köyhyyskirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt tuovat esiin hyvinvointiaan edistävinä ja tukevina sekä rajoittavina kokonaisuuksina. Tutkimus paikantuu kvalitatiivisen köyhyys- ja hyvinvointitutkimuksen kentälle ja hyvinvointia lähestytään kokonaisvaltaisesta näkökulmasta. Metodina tutkielmassa on laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielman aineistona on Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjoituskilpailun vuonna 2012 kerätty seuranta-aineisto. Aineisto on analyysissa rajattu kahteen pääteemaan 1. hyvinvointia rajoittavat ja 2. hyvinvointia tukevat ja edistävät sisällöt. Näihin teemoihin sijoittuvat sisällöt muodostavat kokonaisuuden, joka käsittää 358 aineisto-otetta. Tekstinkäsittelyohjelmaan vietynä aineisto-otteiden kokonaisuus on noin 69 liuskaa. Kahden pääteeman sisälle on muodostettu alateemoja linkittämällä yhteen toisiinsa liittyviä ja samankaltaisia asiakokonaisuuksia. Aineiston valossa voidaan todeta, että köyhyys rajoittaa yksilöiden hyvinvointia. Köyhyys luo elämäntilanteena kontekstin, jossa yksilön hyvinvointia rajoittavat erilaiset taloudellisesta niukkuudesta aiheutuvat kuormitustekijät. Rajoittaviksi tekijöiksi tutkielmassa on yksilöity sairastaminen, elintason alhaisuus ja kuluttamisen rajoitukset, velkaantuminen ja velkakierteet, sosiaalinen syrjintä ja ulkopuolisuus sekä henkinen kuormitus. Hyvinvointia rajoittavat asiat konkretisoituvat ihmisten arkielämässä ja kokemuksissa kaikilla hyvinvoinnin tasoilla. Pienituloisuudella voi siis olla seurauksia yksilöiden aineelliselle, sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Kirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt kuvailivat myös hyvinvointiaan edistäviä ja tukevia seikkoja. Hyvinvointia tukevat ja edistävät toimivat sosiaaliset suhteet ja lähiverkostot sekä onnistunut yhteistyö palvelujärjestelmän tahojen kanssa. Hyvinvoinnin ylläpitämisen kannalta osallisuuden ja tasavertaisuuden kokemukset ovat kirjoittajille merkityksellisiä. Sosiaalinen hyväksyntä sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, niin omissa lähiverkostoissa kuin palvelujärjestelmässä, näyttäytyivät tärkeinä hyvinvointia ja osallisuutta edistävinä seikkoina. Mielekäs ja merkityksellinen tekeminen sekä itsensä toteuttamisen ja kehittämisen mahdollisuus tukevat itsetuntoa ja antavat onnistumisen kokemuksia. Aineellista tukea kirjoittajat saavat lähiverkostoltaan, seurakunnalta sekä sosiaalitoimesta. Toimeentulotuki näyttäytyi kirjoittajille viimesijaisena tukimuotona. Kaikenlainen toiminnallisuus rytmittää arkea ja antaa elämälle sisältöä. Uskonto on tärkeä voimavara erityisesti toivon ja turvallisuuden tunteen näkökulmasta. Luontoon mennään levähtämään, rauhoittumaan ja eheytymään. Oman arvomaailman ja positiivisen elämänasenteen merkitys köyhyydessä pärjäämiselle on ratkaisevaa. Taloudellinen niukkuus ei yksinään määritä ja ohjaa yksilön koettua hyvinvointia ja elämääntyytyväisyyttä. Köyhyydestä voi kuitenkin seurata esteitä yksilöiden valinnan- sekä toimintamahdollisuuksien ja osallisuuden näkökulmasta. Kirjoittajat kertovat huonoista, lannistavista ja epäonnistuneista avunsaamisen sekä –hakemisen kokemuksista, jotka kuvailevat pienituloisen henkilön eriarvoisuutta palvelujärjestelmässä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden ja laadun tulisi olla kaikille yhteiskunnan jäsenille sama riippumatta taloudellisesta statuksesta. Empaattinen ja hyväksyvä lähestymistapa luo pohjan toimivalle vuorovaikutukselle yksilön ja asiantuntijan kohtaamisessa. Julkinen keskustelu köyhyydestä koetaan yksipuolisena, leimaavana ja normittavana. Keskustelua tulisi monipuolistaa ja laajentaa käsitystä köyhyydestä elämäntilanteena. Tässä tehtävässä pienituloisten omat kokemukset ovat avainasemassa.

Tutkielmassa tarkastellaan osallisuutta ja osallistamista Helsingin kaupungissa ja erityisesti Helsingin kaupungin digitaalisilla näytöillä. Työn tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin digitaalisten näyttöjen potentiaalia toimia osallistamisen työkaluna. Lisäksi pohditaan ja kuvaillaan demokratian muutosta, digitalisaation vaikutuksia ja osallisuutta Helsingin kaupungissa. Demokratian muutoksessa teknologia ja ihmisten toimijuus mahdollistavat uusia demokratian muotoja joissa demokratia on entistä avoimempaa ja yhä useampi voi osallistua siihen. Tutkielmassa on toteutettu monipaikkaista kenttätyötä, johon on sisältynyt osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja. Päähaastateltavia tutkielmassa on seitsemän ja he ovat kaikki töissä Helsingin kaupungin virastoissa ja työskentelevät lähellä osallistamisen kenttää. Lisäksi havainnointi olen tehnyt sekä kaupungin digitaalisten näyttöjen yhteydessä sekä Helsingin kaupungin virastojen järjestämissä tapahtumissa, jotka liittyvät kaupungin kehittämiseen ja osallisuuteen. Helsingin kaupungilla on strategian mukaan olevan vahva poliittinen tahto osallistaa. Hallinnon muutokset ovat kuitenkin hitaita. Osallistaminen ja osallistuminen ovat olleet lain määritteleminä pakollisia vasta 2000 -luvun alusta alkaen, joten parhaat osallistamisen käytännöt (best practices) ovat vasta muotoutumassa. Digitalisaation ja informaatioteknologian kehityksen myötä deliberatiivinen demokratia on entistä helpommin saavutettavissa. Digitalisaatio mahdollistaa aikaisempaa laajemman osallistamisen ja osallistumisen. Myös asiantuntijuuden rooli on muuttumassa, kun osallistamisen ja digitalisaation johdosta tieto leviää kaupunkilaisille entistä helpommin. Toisaalta digitalisaatioon liittyy riski yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta. Vaikka digitalisaatio mahdollistaa entistä laajemman ja helpomman osallistamisen ja osallistumisen, eivät digitaaliset näytöt ole paras mahdollinen tapa osallistaa helsinkiläisiä. Näyttöjen paikkasidonnaisuus voi aiheuttaa eriarvoistumista ja rajoitteita osallistumiselle. Digitaalisten kaupunkinäyttöjen potentiaali voisi sen sijaan olla kaupungin viestinnällinen kanava, joka luo kaupunkitilaan mielikuvaa kaupungin tahdosta kuulla kaupunkilaisia. Digitaalisten kaupunkipintojen käyttöön liittyvät myös kysymykset yksityisyydestä ja yksilön vaikutelmanhallinnasta sekä vallasta, koska useimmiten kaupungin digitaalisilla pinnoilla osallistaminen suuntautuu ylhäältä alas eli kaupungin taholta kaupunkilaisille. Kaikki erilaiset osallistamisen tavat ovat kuitenkin tärkeitä Helsingin kaupungille ja sen kehittämiselle, koska kaupunkilaiset eivät ole homogeeninen ryhmä. Positiivinen ilmapiiri osallisuutta kohtaan edistää kaupunkilaisten aktiivisuutta ja välejä hallinnon ja kaupunkilaisten välillä.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Shahram Hatami Työn nimi: Kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 5/2022 Sivumäärä: 77 Avainsanat: kotouttaminen, kotoutuminen, maahanmuuttajat, osallisuus, sosiaalityö Ohjaaja tai ohjaajat: Heidi Muurinen ja Marja Katisko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kotoutumisen edistämistä ja kotoutumisen ulottuvuuksia pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmat pyrkivät edistämään kotoutumista? ja 2) Mitkä kotoutumisen eri ulottuvuudet nousevat esiin pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa? Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka teoreettisen viitekehyksen muodostavat kotoutumisen edistäminen, sosiaalinen osallisuus ja Friedrich Heckmannin kotoutumisen neljä ulottuvuutta, jotka ovat rakenteellinen, kulttuurinen, vuorovaikutuksellinen ja identifioiva ulottuvuus. Tarkastelun kohteena on Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupunkien kotouttamisohjelmat, sillä maahanmuuttajien osuus on suuri erityisesti pääkaupunkiseudulla. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysillä aineistoa teemoitellen, jonka jälkeen aineistosta esiin nousevia huomioita tarkasteltiin tutkielman teoreettisen viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen kautta. Tutkielmassa kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa hahmottuu kolmen pääluokan kautta, jotka ovat kotouttamisohjelma yleisesti ja kotoutumisen edistäminen, eri tahojen vastuut ja yhteistyön rooli kotoutumisen edistämisessä sekä toimenpiteet kotoutumisen edistämisessä. Tulosten perusteella pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa painottuvat eri asiat kotoutumisen edistämisessä. Kotouttamisohjelmissa nousee esiin erityisesti maahanmuuttajien työllisyyteen, osaamiseen ja palveluihin liittyviä asioita sekä kotoutumisen edistämisestä vastuussa olevat tahot ja monialainen yhteistyö kotoutumisen edistämiseksi. Kaikissa kotouttamisohjelmissa on havaittavissa Heckmannin neljään kotoutumisen ulottuvuuteen liittyviä osa-alueita. Eroja kotouttamisohjelmien välillä on siinä, miten ja missä määrin ulottuvuudet tulevat niissä esiin. Selkeimmin neljästä ulottuvuudesta esiin nousee rakenteellisen kotoutumisen ulottuvuus identifioivan kotoutumisen ulottuvuuden jäädessä muita kotoutumisen ulottuvuuk-sia vähemmälle huomiolle. Tutkielman perusteella käy ilmi, että kotouttamisohjelmissa vähälle huomiolle jää erityisesti maahanmuuttajan vastuu kotoutumisesta ja maahanmuuttajan osallisuuden tukeminen, jotka nostetaan teoriassa tärkeiksi kotoutumisen osa-alueiksi kotoutumisen edistämisen näkökulmasta. Kotoutumisen ulottuvuudet nousevat esiin painottuen erityisesti yhteen ulottuvuuteen. Eri kotoutumisen ulottuvuuksia on tärkeä huomioida kotouttamisohjelmissa tasapuolisesti, sillä eri kotoutumisen ulottuvuudet tukevat toisiaan maahanmuuttajan kotoutumisessa.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee lastensuojelun asiakasvanhempien kokemuksia läheisneuvonpitoprosessin aikana käydyistä dialogeista. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, millaisia merkityksiä vanhemmat ovat antaneet läheis- ja viranomaisverkostojen kanssa käydyille keskusteluille. Vanhempien käsitykset kertovat paitsi heidän suhteestaan sosiaalityöhön, mutta erityisesti heidän käsityksensä avaavat siitä, kuinka he ovat kokeneet hyvin henkilökohtaisten asioiden käsittelyn erilaisten verkostojen kanssa. Sosiaalityön oikeutus nousee yksilön kannalta siitä, kuinka se kannattelee asiakasta arkisessa selviytymisessä ja yhteiskunnan kannalta siitä, kuinka se edesauttaa asiakasta muutoksessa. Läheisneuvonpidon dialogien tavoite liittyy molempiin. Tutkielman taustalla ovat teoreettiset käsitykset dialogisuudesta ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä. Dialogisuus voi olla luonteeltaan sekä monologista että dialogista. Monologisen dialogin tavoitteeksi riittää yhteinen sopimus siitä, kuinka aiotaan toimia. Sen sijaan dialoginen dialogi yltää yhteisten käsitysten muodostumiseen eri osapuolten välille. Läheisneuvonpidon prosessiluonteen vuoksi molempien muodostuminen on mahdollista. Edellytyksiä molemmille luovat kaikkien osallistujien vuorovaikutusorientaatiot. Vuorovaikutusorientaatiot on tässä tutkielmassa mielletty empaattiseksi kuulemiseksi (asiakaskeskeinen), toiseksi näkökulmaksi (asiantuntijakeskeinen) ja dialogiseksi, jaettuun ymmärrykseen pyrkiväksi näkökulmaksi. Tämä mukailtu jaottelu sisältää työntekijöiden ohella myös asiakkaan yksityisen läheisverkoston. Osallisuuden kokeminen ja itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä sosiaalityön arvoja. Siksi on perusteltua tutkia sen toteutumista työskentelytavassa, jonka periaatteisiin kuuluvat demokraattinen vuorovaikutus ja osallisuus itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma pyrkii hahmottamaan ilmiötä, jossa tavoitellaan dialogisuutta ja osallisuutta. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan lastensuojelun asiakasvanhemman yksilöhaastattelusta. Haastateltavien lasten asioissa oli järjestetty läheisneuvonpitoja, joiden osallistujista he olivat päättäneet samoin kuin käsiteltävistä asioista. Tutkimus perustuu sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisiin lähtökohtiin, jossa todellisuus nähdään sosiaalisesti rakentuneena. Vaikka todellisuus rakentuukin sosiaalisissa kanssakäymisissä, jokainen yksilö antaa sille omat merkityksensä itse. Lastensuojelun sosiaalityöhön liittyy omalta osaltaan puuttuminen ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja yksityiseen perhe-elämään. Se, millä tavoin julkinen valta ihmisten yksityisyyteen puuttuu, voi olla sekä asiantuntijakeskeistä että dialogista. Tässä tutkimuksessa dialogisuus käsittää asiantuntijoiden ohella myös ihmisten yksityisen verkoston. Ihminen muodostaa lopulta käsityksensä erilaisten verkostojen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella. Riippumatta siitä, millainen on todellinen asioiden tila, merkityksellisempää on se, kuinka se yhteisesti jäsennetään. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Sisällönanalyysiä ohjasivat vahvasti myös teoreettiset jäsennykset dialogisuudesta ja osallistujien vuorovaikutusorientaatioista. Tutkimuksen tulokset ovat sekä aineistolähtöisiä että teoriaohjaavia. Aineiston perusteella keskeisin tulos on vanhempien kokemus verkostojen yhteisen tilannekuvan muodostamisen edellytyksistä, sen merkityksestä ja näiden myötä muodostuneesta toiminnan suuntautumisesta. Teoriaohjaavaa on käsitys dialogisuuden kokemisen ehdoista. Ensinnäkin täytyi muodostua kokemus siitä, että oma mielipide oli vakavasti otettu mukaan keskusteluun, vaikka tästä mielipiteestä olisi ollut eriäviä näkemyksiä. Toiseksi täytyi muodostua käsitys siitä, että toinen näkökulma ei omasta käsityksestä poiketen ole vain ihmistä syyllistävä, vaan pyrkii häntä ymmärtäen löytämään ratkaisuja yhteisissä keskusteluissa. Dialogisuuden kokemisen ehdot liittyivät toisaalta siihen, kuinka oikeutetuksi ja omasta näkökulmastaan totuudenmukaiseksi haastateltavat kokivat itsestään poikkeavan näkökulman sekä siihen, kuinka he kokivat oman näkökulmansa otetuksi mukaan dialogiin. Dialogisuuden kokemus oli keskeinen selittävä tekijä sille, että yhteinen tilannekuva oli mahdollista muodostaa ja tilannekuvan muodostuminen vaikutti siihen, millaiseksi osallistujien toiminta suuntautui. Dialogisuuden kokemus muodostui näistä tekijöistä.

Vanhempien ero muuttaa aina lapsen elämää. Osaan eroista liittyy vaikeita eroriitoja, joilla voi olla vakavia vaikutuksia lapsen hyvinvointiin. Eroon liittyvät riidat ovat tuttu ilmiö myös lastensuojelun avohuollon perheissä. Avohuollon työntekijät tekevät työtään tilanteessa, jossa eroon liittyvät palvelut kuuluvat ensisijaisesti lastensuojelun ulkopuolelle ja vanhempien vastuu lapsen hyvinvoinnista jatkuu eron jälkeenkin. Avohuollon toiminnan tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät uhkaavat lapsen hyvinvointia, kasvua ja kehitystä ja suojella lasta näiltä uhilta. Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on tunnistaa, millaisena ilmiönä eroriita näyttäytyy lastensuojelun avohuollon työskentelyssä ja miten työskentelyssä huomioidaan ja toteutetaan vaikean eroriidan keskellä elävän lapsen oikeuksia. Tarkastelun kohteena on lastensuojelutyön keskeinen työväline, asiakassuunnitelma, johon kirjataan lapsen elämässä muutosta tarvitsevat olosuhteet sekä keinot, joilla muutokseen halutaan päästä. Tutkielman aineisto koostuu kuuden perheen lasten avohuollon asiakassuunnitelmista. Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja käytin analyysin menetelmänä teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkielman perustalla on ajatus oikeusperustaisesta sosiaalityöstä. Käytin aineiston tarkastelussa Hammarbergin (1990) yleisesti käytettyä lapsen oikeuksien sopimuksen jaottelua, jotka hän kiteytti ’kolmeksi P:ksi’ protection, provision ja participation. Tässä tutkielmassa käytin jaottelusta suomenkielisiä termejä huolenpito, suojelu ja osallisuus. Tutkielman tulosten mukaan avohuollon työssä kohdataan eroavien vanhempien ristiriitaisia käsityksiä lapsen suojelun tarpeesta. Tästä johtuen työskentely keskittyy pääasiassa vanhempien ristiriitojen lieventämiseen ja yhteistyövanhemmuuden tavoitteluun lapsen oikeuksien vahvistamisen sijaan. Avohuollon sosiaalityö näyttäytyy asiakassuunnitelmissa tarveperustaisena sosiaalityönä, jossa viranomaiset määrittelevät tarpeet yhdessä toisen vanhemman tai molempien vanhempien kanssa. Kun vanhempien voimavarat menevät keskinäiseen riitelyyn, jää lapsi usein vanhempien eroriidan riidan varjoon. Perhepalveluorientaation periaatteen mukaan tukitoimia annetaan vanhemmuuden tukemiseen ja keskinäisen luottamuksen rakentamiseen, jonka kautta tavoitellaan lapsen aseman paranemista. Avohuollon sosiaalityön ja tukitoimien keskittyessä vanhempiin, lapsen tarve saada palvelua ja tukea esimerkiksi perus- ja erityisterveydenhuollon palvelujen kautta korostuu. Lapsen osallisuuden toteutuminen korostui asiakassuunnitelmissa erityisen puutteellisena. Kaikissa asiakassuunnitelmissa tavoiteltiin kuitenkin lapsen parasta: lasta vahingoittavan riitelyn loppumista. Lapsen näkemykset tilanteesta jäivät pääasiassa lyhyiksi toisten ihmisten toteamuksiksi lapsen mielipiteestä tai kokemuksesta. Lapsen oikeuksien ja erityisesti osallisuuden vahvistamisella on vaikutusta siihen, miten lapsen lastensuojelun asiakkuuden tarvetta määritellään ja millaisia tavoitteita työskentelylle asetetaan.