Browsing by Subject "pääkaupunkiseutu"

Tutkimus käsittelee asuntojen hintojen muodostumista pääkaupunkiseudulla vuoden 2016 asuntokauppa-aineiston avulla. Hintoja tarkastellaan aluksi koko pääkaupunkiseudun tasolla, jonka jälkeen siirrytään vertailemaan hintojen muodostumista kaupunkien välillä. Pääkaupunkiseudulla on Helsingin keskustan lisäksi useita pienempiä kaupunkikeskuksia, joten asunnot on jaettu lähimmän kaupunkikeskuksen mukaan alueisiin. Etäisyysmuuttujat lähimpään kaupunkikeskukseen ja Helsingin keskustaan on luotu julkisen liikenteen ja henkilöauton matka-ajan keskiarvoa käyttäen. Etäisyys kaupunkikeskukseen antaa koko pääkaupunkiseudun tasolla ristiriitaisia tuloksia, joten tarkastelin, kuinka eri kaupunkikeskukset ja niiden etäisyys vaikuttaa asuntojen hintoihin. Tulokset osoittavat, että kaupunkikeskuksen laatua voidaan tarkastella etäisyysmuuttujan kertoimen perusteella, sillä parempien kaupunkikeskuksien läheisyydessä asunnot ovat kalliimpia ja hinnat laskevat etäisyyden kasvaessa keskustaan. Heikommissa kaupunkikeskuksissa tilanne on päinvastainen. Syitä tälle ovat kaupunkikeskuksien positiivisten ja negatiivisten vaikutusten nettoarvo. Löysin kuitenkin merkittävän havainnon sosioekonomisista muuttujista. Teorian mukaan ihmiset muuttavat asuinalueelle, jossa asuu heidän itsensä kaltaisia ihmisiä. Muodostin sosioekonomisista muuttujista eli tuloista, työttömyysasteesta ja koulutusasteesta mittarin, joka kuvastaa kaupunkikeskuksen sosioekonomista sijoitusta. Tulosten perusteella Tapiola ja Helsingin keskus ovat korkeimmilla sijoilla, kun taas Koivukylä ja Hakunila ovat viimeisillä sijoilla. Lähimmän kaupunkikeskuksen etäisyysmuuttujan kerroin korreloi erittäin voimakkaasti sosioekonomisen sijoituksen kanssa. Muutamia poikkeuksia selittivät keskustan ulkopuolelle rakennetut uudet asunnot, jolloin rakennusvuoden merkitys on näissä tapauksissa sosioekonomista asemaa voimakkaampi. Helsingin keskustan etäisyyden merkitys on teorian ja tulosten perusteella erittäin suuri. Tuloksien perusteella ydinkeskustan välittömässä läheisyydessä asuntojen hinnat ovat noin 60 prosenttia kalliimpia kuin yli 45 minuutin etäisyydellä. Tuloksien perusteella Helsingin keskustaan 1990-luvulla liittyneet negatiiviset ulkoisvaikutukset ovat vähentyneet tai mieltymykset ydinkeskustassa asumiseen ovat muuttuneet, koska ydinkeskusta-asuntojen arvostus on kasvanut suhteellisesti eniten pääkaupunkiseudulla 1990-luvulta. Rakennusvuoden vaikutus on myös erittäin merkittävä asunnon hintaan. Hinnan ja rakennusvuoden välinen suhde ei ole lineaarinen vaan muistuttaa enemmän U-muotoa, koska vanhimmat ja uusimmat asunnot ovat kaikkein kalleimpia. Tulosten perusteella hinnat ovat matalimmat 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa asunnoissa. Vuonna 1997 tehdyn tutkimuksen mukaan matalimmat hinnat vastaavalla aineistolla löytyivät 1940-luvulta, vaikka 1960- ja 1970-luvun asuntoja pidettiin jo silloin heikkolaatuisina ja arkkitehtuurisesti merkityksettöminä. Teorian mukaan 1940-luvun asuntojen hinta selittyi rakennusmateriaalien heikolla laadulla, ihmisten mieltymyksillä ja arkkitehtuurilla. Aikakauden asuntojen arvostus on kasvanut, mutta tulosten perusteella suurin selittävä tekijä löytyy suurista peruskorjauksista ja putkiremonteista. Putkiremontti tehdään keskimäärin 50 vuoden välein, jolloin 1990-luvulla tehdyn tutkimuksen ajankohtana putkiremontit kohdistuivat juuri 1940-luvulla rakennettuihin asuntoihin ja tällä hetkellä remontit kohdistuvat 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuihin asuntoihin.

Nuorten asumisen ongelmat Helsingissä ovat yleistyneet merkittävästi. Asunnottomuuden mittaamiseen ja tutkimiseen liittyy kuitenkin suuria haasteita, jotka alkavat jo asunnottomuuden määrittelystä. Tiukemmin rajatut määritelmät huomioivat vain moniongelmaiset pitkäaikaisasunnottomat, kun taas asunnottomuuden laaja määritelmä kattaa myös asunnottomuuden uhan ja epävarman asumisen. Nuorten asunnottomuuden tyypillisin muoto on tilapäinen sukulaisten tai tuttavien luona oleskelu, joka määritelmällisesti liittyy epävarmaan asumiseen. Aiempi asunnottomuuden tutkimus Suomessa on kohdistunut pääosin epävarmaa asumista paremmin näkyviin asunnottomuuden osiin, ja tämän seurauksena suuri osa nuorten asumisen ongelmista on niiden yleistymisestä huolimatta jäänyt piiloon. Tämän tutkielman tarkoituksena on syventää vähemmälle huomiolle jääneiden nuorten asumisen ongelmien ymmärrystä tarkastelemalla pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoita. Vaikuttavatko korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmien taustalla aiemmissa tutkimuksissa löydetyt yksilölliset riskitekijät, vai johtuvatko ongelmat vain kyvyttömyydestä maksaa kohonneita vuokria kroonisesta asuntopulasta kärsivällä alueella? Lisäksi selvitetään asumisen ongelmien vaikutusta tulevaisuudenuskoon. Tutkielman aineistoina ovat Opiskelijabarometri 2014:n pääkaupunkiseudun osa-aineisto ja sen kaupunkiteemainen Opiskelijan kaupunki -erilliskysely. Korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmat liittyvät lähtökohtaisesti asumisen epävarmuuteen, ja barometriaineistoilla päästäänkin käsiksi sellaisiin asumisen ongelmiin, jotka eivät välttämättä näy rekistereissä tai sosiaalitoimen palveluissa. Aineistolähtöisesti menetelmiksi on valittu ristiintaulukointi ja logistinen regressioanalyysi, jolla voidaan tarkastella yhtä aikaa terveyteen ja taloudellisiin resursseihin liittyvien muuttujien yhteyttä selitettävään asumisen ongelmaan ottaen samalla huomioon taustamuuttujat. Näin voidaan tarkastella nimenomaan sitä, johtuuko ongelma terveydellisistä vai taloudellisista riskitekijöistä. Ongelmia selittävät yksilölliset riskitekijät jäsentyvät viimeaikaisen masennuksen ja taloudelliset riskitekijät puolestaan alimpaan tulokvintiiliin kuulumisen kautta. Selkeitä selittäjiä tyytymättömänä yhteisasunnossa asumisen taustalta ei löydetä. Tyytymättömänä vanhempiensa luona asumisen riskiä kuitenkin nostaa alimpaan tulokvintiiliin kuuluminen, joka näyttäisi kasvattavan myös mistä tahansa asumisen ongelmasta kärsimisen riskiä. Vailla asuntoa olleiden muuttuja vaikuttaa kuvaavan muita asumisen ongelmia vakavampaa tilannetta, jolle masennuksen kokeminen altistaa. Kokonaisuutena asumisen ongelmista kärsivät eniten pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat. Toisaalta muualta muuttaneet ovat olleet vailla asuntoa useammin. Tyytymättömänä vanhempien luona asuminen on yksi selvimmistä heikkoa tulevaisuudenuskoa selittävistä tekijöistä. Aiempaan asunnottomuuden tutkimukseen peilaten opiskelijat näyttäisivät sijoittuvan ryhmään, jonka suurin ongelma on taloudellisten resurssien puuttuminen. Pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoista vain hyvin harva ilmoittaa olevansa asunnoton, mutta lähes joka kymmenes heistä kärsii jostakin asumisen ongelmasta. Aineiston rajoituksista johtuen tulokset jäävät osittain tulkinnanvaraisiksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat turvautuvat asumisen ongelmia kohdatessaan vanhempiensa apuun, kun taas muualta muuttaneilla vastaavaa mahdollisuutta ei ole. Yksilöllisten riskitekijöiden rooli jää kokonaisuutena vähäiseksi, joten kohtuuhintaisten asuntojen saatavuuden parantamisen voidaan todeta todennäköisimmin vähentävän opiskelijoiden asumisen ongelmia.

Tutkielmassa käsitellään korkeakoulutetun väestön sijoittumista pääkaupunkiseudulla. Se asettuu osaksi seutua koskevaa empiiristä keskustelua sekä osaksi bourdieuläistä keskustelua luokkamauista ja kulttuurisesta pääomasta. Ensiksi mainittua se täydentää keskittyen vähemmälle huomiolle jääneeseen ylemmän keskiluokan tutkimukseen, jälkimmäistä kehystäen teoriaa uuden tyyppisellä empiirisellä tarkastelulla. Tutkielmassa pyritään ensin esittämään seudun erilaistumista yleisellä tasolla korkean koulutuksen ja aiemman tutkimuksen perusteella relevanteiksi rajattujen muiden tekijöiden osalta. Tämän jälkeen suhteutetaan korkeasti koulutettujen sijoittumista muuhun erilaistumiseen. Tässä ajatuksena on löytää korkeakoulutettujen osuudeltaan muut tekijät huomioon ottaen korkeita alueita. Teoreettisella tasolla pyritään kulttuurisen pääoman paikantamiseen kartalle. Tutkielma on osa Helsingin yliopiston Geotieteiden ja Maantieteen laitoksen Mari Vaattovaaran johtamaa projektia ja siinä käytetään Tilastokeskuksen vuoden 2008 ruututietokanta-aineistoa. Pääkaupunkiseutu on jaettu aineistossa sivultaan 250 metrin neliönmuotoisiin ruutuihin. Tämä mahdollistaa pääkaupunkiseudun varsin hienojakoisen tarkastelun. Erilaistumisen muotoja pyritään suhteuttamaan toisiinsa regressiomalleilla. Näissä käytetään painotetun neliösumman menetelmää. Menetelmällä pyritään vastaamaan havaittuun varianssin heteroskedastisuusongelmaan. Pääasiallisesti tulokset esitetään karkeina karttakuvauksina ja ehdollisina hajonta- ja jakaumakuvioina. Korkeakoulutettujen sijoittumisen havaittiin noudattavan aikaisemmissa tutkimuksissa esitettyjä suuntalinjoja. Kuten hyvätuloisetkin, sijoittuvat korkeakoulutetut seudulla länsipainotteisesti ja merenrantaa myötäillen. Vakioitaessa väestön muuta sijoittumista, huomattiin erojen tasoittuvan. Mielenkiintoista oli tasoittuminen vahvasti niin talotyyppien, itä–länsi-akselin kuin kaupunkienkin osalta. Kaikilla näillä mittareilla oli suorissa tarkasteluissa havaittavissa eroja, mutta suuri osa havaittavista eroista selittyi pois tulojen, ikäryhmien ja perhetyyppien alueellisella jakautumisella. Näiltä osin korkeakoulutettujen sijoittuminen seudulla näyttäisi liittyvän sijoittumiseen muilla tekijöillä. Moranin I:llä mitattuna selittyi korkeakoulutettujen suhteellisten osuuksien välinen autokorrelaatio osin lisättäessä muita tekijöitä malliin, mutta silti viimeisenkin mallin virhetermeillä oli havaittavaa autokorrelaatiota. Tämä saattaisi viitata kulttuurisen pääoman paikantumiseen kartalle, mutta saattaa myös olla tulosta mallin heikkouksista. Kaikkiaan tutkielman anti on sekä näkökulmaltaan että menetelmältään uudenlaisissa kuvauksissa, jotka auttavat asettamaan korkeakoulutetun väestön sijoittumisen paremmin muun seudullisen erilaistumisen kontekstiin. Nämä kuvaukset poikkeavat aikaisemmista osin näkökulmansa ja osin menetelmien osalta.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin pääkaupunkiseudun henkilöstöasiantuntijoiden asennenoitumista moninaisuuden johtamiseen laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä. Moninaisuuden johtamisella tarkoitetaan johtamistyyliä, jossa organisaatio systemaattisesti ja suunnitellusti arvostaa, rekrytoi, ylläpitää ja kunnioittaa heterogeenistä työntekijöiden muodostamaa kokonaisuutta. Moninaisuuden johtaminen nähdään osana henkilöstöjohtamista, jonka avulla voidaan hyödyntää työntekijöiden erilaisia taustoja tehokkaasti. Tutkielman tavoitteena on edistää moninaisuuden johtamisen tutkimusta tuomalla siihen uutta näkökulmaa asenteiden ja arvottamisen kautta. Lähtökohtina aiheen ajankohtaisuudelle ja merkittävyydelle hahmoteltiin kolmen tason kautta, jotka olivat yksilö, organisatorinen ja yhteiskunnallinen taso. Työn taustana toimi viitekehyksen muodossa moninaisuuden johtamisen tutkimuskenttä. Viitekehyksessä esiteltiin moninaisuuden johtamiseen kohdistunutta tutkimusta erityisesti ongelmien ja kriittisten näkökulmien kautta. Tutkielman näkökulmaa tarkennettiin vielä tarkastelemalla kaupunkiorganisaatioita ja niiden johtamista tutkimusympäristönä. Teoreettisena lähestymistapana tutkielmassa käytettiin laadullista asennetutkimusta. Metodin ja teoreettisen lähestymistavan kohdalla tarkennettiin laadullisen asennetutkimuksen näkökulma liittymään vielä retoriseen asennetutkimukseen. Tutkielman pääkysymyksenä oli tarkastella millä eri tavoin asenteita ilmaistaan moninaisuuden johtamiseen kaupunkiorganisaatioissa. Tutkielman pääkysymystä tarkennettiin kahden tutkimuskysymyksen kautta tarkastelemalla millainen asennoitumisen kohde moninaisuuden johtaminen on henkilöstöasiantuntijoille ja minkälaisia arvottamisen tasoja haastateltavat liittävät siihen. Tietyt kirjallisuuden näkökulmat korostavat moninaisuuden johtamisen hyödyn, tuloksellisuuden, taloudellisuuden ja välttämättömyyden näkökantaa, mutta kriittiset koulukunnat ja käytännön implementoinnit osoittavat ristiriitaisia tuloksia moninaisuuden kuvitellusta ideaalitilasta, käytännön toimivuudesta ja lähtökohtien sovellettavuudesta. Aineisto koostui pääkaupunkiseudun kolmen kunnan henkilöstöasiantuntijoiden argumentatiivisesta puheaineistosta, joka tuotettiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Haastateltaville esitettiin kahdeksan kiistanalaista asenneväittämää moninaisuuden johtamisesta, jotka oli muotoiltu aiemman tutkimuksen ja kirjallisuuden perusteella. Aineiston analyysi suoritettiin laadullisen asennetutkimuksen mukaisesti ensin luokittelevaa analyysia käyttäen. Tällöin eriteltiin väittämiin esitettyjä kannanottoja ja hahmoteltiin niihin liitettyjä perusteluja. Tämän jälkeen siirryttiin tulkitsevaan analyysiin. Tutkielman tuloksina esitettiin että moninaisuuden johtamiseen asennoiduttiin monipuolisesti sekä myönteisiä että kielteisiä kannanottoja esittäen. Väittämiä myös kommentoitiin laajasti. Tutkielman tuloksina esitettiin kuusi asennetta moninaisuuden johtamiseen, jotka olivat hyödyllisyys, aktiivisuus, oikeudenmukaisuus, velvollisuus, huoli ja kriittisyys-asenne. Lisäksi hahmoteltiin moninaisuuden johtamisen arvottamisen tasoja ja subjektiasemia, ja nämä liitettiin viitekehyksenä toimineeseen moninaisuuden johtamisen paradigmojen kehikkoon. Tutkielman pohjalta voitaisiin suorittaa jatkotutkimuksia sekä vertailevan tutkimuksen että kvantitatiivisen tutkimuksen avulla. Tutkimuksessa todennettiin myös laadullisen asennetutkimuksen soveltuminen organisaatio- ja johtamistutkimukseen, jolloin sen käytön laajentamista voidaan puoltaa.

Tässä tutkielmassa on selvitetty minkälaisia uuden julkisen hallinnan (new public governance) mukaisia yhteistyö, kumppanuus- ja verkostorakenteita pääkaupunkiseudun kaupunkien liikuntasektorilla on, jonka lisäksi vastataan siihen vahvistaako ne sosiaalista osallisuutta (social inclusion). Tutkielma on toteutettu tapaustutkimuksena ja empiirinen aineisto koostuu kuntien julkisista dokumenteista. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysilla. Ensin etsittiin uuden julkisen hallinnan mukaisia hallintasuhteita ja analyysikehikon yläluokkina toimivat kuntien hallintasuhdekentän eri tasot. Sen jälkeen etsittiin uuden julkisen hallinnan mukaista yhteistoimintaa, joka vahvistaa sosiaalista osallisuutta edistäviä palveluita, ja analyysikehikon yläluokkana toimivat saavutettavuuden ulottuvuudet. Lopuksi pääkaupunkiseudun kaupunkeja vertailtiin toisiinsa ja vastattiin siihen minkälaisia painotuseroja kaupunkien välillä ja minkälaiseen sosiaaliseen osallisuuden vahvistamiseen uuden julkisen hallinnan mukaiset yhteistyö, kumppanuus- ja verkostosuhteet johtavat. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että kuntien kaikilla hallintasuhdekentillä esiintyy uuden julkisen hallinnan yhteistyö, kumppanuus- ja verkostorakenteita, jotka johtavat sosiaalisen osallisuuden lisääntymiseen usealla eri saavutettavuuden ulottuvuudella. Yleisin uuden julkisen hallinnan mukainen tapa organisoida toimintaa kaupunkien liikuntasektorilla on erilaiset verkostot ja yleisimmin yhteistyötä tehdään kasvatuksen- ja koulutuksen toimialan ja liikunta- ja urheiluseurojen kanssa. Kaupunkien välillä on ainoastaan pieniä painotuserot, jotka sijoittuvat pääasiassa paikalliselle hallintasuhdekentälle. I denna avhandling undersöktes hurdana samarbets-, partnerskap- och nätverksstrukturer det finns i enlighet med ny offentlig förvaltning (new public governance) inom den offentliga idrottssektorn i huvudstadsregionen. Studien svarar även på om dessa strukturer förstärker den sociala delaktigheten (social inclusion). Avhandlingen är en fallstudie vars empiriska material utgörs av kommunernas offentliga dokument. Studiens metod var innehållsanalys, med vilken de olika samarbetsstrukturerna undersöktes utgående från ny offentlig förvaltning. Efter detta undersöktes det utgående från olika dimensionerna av tillgänglighet hurdana samarbetsstrukturer som leder till tjänster som ökar på den sociala delaktigheten. Slutligen jämfördes de olika städerna med varandra och forskningsfrågorna om hurdana skillnaderna det finns gällande vad städerna lägger vikt vid och hurdan stärkning av social delaktighet som olika samarbetsstrukturer enligt ny offentlig förvaltning leder till besvarades. Resultaten visar att det inom städernas alla fält av ledningsrelationer finns samarbets-, partnerskap- och nätverksstrukturer som är i enlighet med ny offentlig förvaltning. Dessa samarbets-, partnerskap- och nätverksstrukturer ökar den sociala delaktigheten på flera olika dimensioner av tillgänglighet. Det vanligaste sättet att organisera tjänster inom den offentliga idrotten är genom nätverk, och de vanligaste aktörerna att samarbeta med är utbildningssektorn och idrottsföreningar. Verksamheten i de olika städerna ser väldigt lika ut även om det går att identifiera några små nyansskillnader, särskilt inom fältet för de lokala ledningsrelationerna.