Browsing by Subject "rakennussuojelu"

Tutkielmassa tarkastellaan 1960-luvun rakennussuojelua Helsingin kantakaupungissa tapaustutkimuksen avulla. Laajemmin analysoitavana tapauksena on arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema myöhäisjugendia edustanut Heimolan talo, joka purettiin Helsingin Kluuvista touko-kesäkuussa 1969. Heimolan talo on otollinen tapaustutkimuskohde taloon liitettyjen vahvojen kulttuuri- ja poliittishistoriallisten merkitysten takia. Eduskunta kokoontui Heimolan juhlasalissa vuosina 1911–1930 ennen nykyisen eduskuntatalon valmistumista, ja Heimolassa eduskunta muun muassa äänesti Suomen itsenäisyydestä vuonna 1917. Talosta ei myöskään ole aikaisemmin tehty yksittäisiä artikkeleita laajempaa tutkimusta. Tarkemmin tämän tutkielman tarkoituksena on analysoida Heimolan purkamisesta käytyä keskustelua: millaista keskustelua asiasta käytiin eduskunnassa, Helsingin kaupungin elimissä ja lehtien palstoilla? Ketkä keskustelussa olivat mukana, ja minkälaisia argumentteja talon purkamisen puolesta ja sitä vastaan esitettiin? Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten Heimolan tapaus sijoittuu suomalaisen rakennussuojelun kenttään 1960-luvulla. Tutkielman aineisto koostuu arkistomateriaalista sekä sanoma- ja aikakauslehtien uutisista ja artikkeleista. Arkistolähteinä käytetään Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan ja kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjoja ja esityslistoja sekä valtiopäiväasiakirjoja vuodelta 1969. Sanoma- ja aikakauslehdistä mukana tutkielmassa ovat Arkkitehti, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Ilta-Sanomat, Kansan uutiset, Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Tämän työn keskeisin sisältö muodostuu lähdeaineistona olevien Heimolan taloa käsittelevien tekstien sisällön, kielenkäytön ja vaikuttavuuden analyysistä. Analyysini nojaa retoriikka-analyysin perinteisiin, ja erityisesti niin kutsuttuun uuteen retoriikkaan. Uuden retoriikan teoreetikoista varsinkin Chaïm Perelmanin ajatukset ovat lähellä tämän tutkielman tapaa käsitellä retorista argumentaatiota. Perelmanin mukaan yksinkertaisimmillaan argumentaatiolla tavoitellaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille. Retoriikka-analyysin lisäksi Heimolaan liittyviä puheenvuoroja tarkastellaan myös kulttuurihistoriallisista arvoista alalla käytyjen keskusteluiden näkökulmasta. Analyysin perusteella voidaan esittää, että äänenpainot Heimolaa käsittelevissä teksteissä muuttuvat ajan myötä kärkkäämpään suuntaan. Juuri ennen purkamista kaupungin ja valtion elimissä syntyneissä puheenvuoroissa korostuu virkamiesmäisen asiallinen tapa käyttää retoriikkaa. Sekä purkamista puoltavat että sitä vastustavat argumentit ovat perusteltuja ja kiihkottomia. Sanomalehdissä Heimolaan liittyvien uutisten kirjoittajina toimivat nimettöminä esiintyvät rivitoimittajat, ja uutisointi etenee pääsääntöisesti varsinainen uutistapahtuma edellä. Talon purkamista käsittelevissä uutisissa muistetaan kyllä usein mainita jokin yksityiskohta Heimolan historiasta, mutta kannanottoja näistä teksteistä ei löydy. Suurin närkästys talon purkamista kohtaan ilmeneekin selvästi vasta jälkikäteen. Menneisyyteen sijoittuvaa toimintaa käsittelevät tekstit ovat kieliasultaan huomattavasti värikkäämpiä – ikään kuin jälkikäteen olisi helpompi kommentoida asioita rohkeammin. Rakennussuojelun historiassa vuonna 1969 purettu Heimolan talo näyttää puolestaan sijoittuvan vaiheeseen, jolloin yleinen mielipide oli muuttumassa rakennussuojelumyönteisempään suuntaan. Viisi vuotta aikaisemmin uudistettu rakennussuojelulaki ei kuitenkaan tarjonnut vielä riittäviä keinoja purkamiseen puuttumiseksi, vaikka sen laatimisen takana olikin alun perin ollut ajatus antaa yhteiskunnalle oikeus puuttua tarvittaessa myös yksityiseen omaisuuteen suojelun edistämiseksi. Rakennussuojelulainsäädäntö ja -käytännöt ovat kehittyneet 1960-luvulta nykypäivään tultaessa paljonkin, mutta rakennussuojelukeskustelussa pohditaan edelleen osin samoja teemoja kuin Heimolan purkamisen aikaankin. Olennaista on kysyä, osataanko edellisen sukupolven arkkitehtien työtä arvostaa samalla tavalla kuin niin sanottua vanhaa rakennuskantaa eli sellaisia taloja, joita yleisesti hyväksytysti pidetään riittävän vanhoina ja siksi säilyttämisen arvoisina.