Browsing by Subject "ruumiillisuus"

Tutkielman aiheena on biohakkerointi (biohacking) ja itsen mittaaminen (Quantified Self) kulttuurisena ilmiönä, joka ylittää maantieteelliset rajat. Biohakkeroinnilla voidaan viitata monenlaisiin käytäntöihin. Tässä työssä biohakkeroinnilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa omaa biologista ruumista (ja omaa elämää) manipuloidaan biologisilla ja teknologisilla keinoilla ja välineillä. Käsitteenä biohakkerointi muodostuu sanoista biologia ja hakkerointi. Metaforana se käsittää ihmisen tietokonejärjestelmään verrattavissa olevana organismina, jonka toimintaa pyritään säätelemään, muokkaamaan ja parantamaan. Itsen mittaamista tarkastellaan yhtenä mahdollisena osa-alueena ja työkaluna biohakkeroinnissa. Purkamalla biohakkerointia metaforana sekä tarkastelemalla sitä operatiivisena filosofiana tutkimus jäljittää joitain niistä ideoista ja ajattelun tyyleistä, joista ilmiö saa voimavaransa. Tutkimus pyrkii erottamaan toisistaan median ja yritysten luoman julkisuuskuvan sekä ruohonjuuritasolla tapahtuvat merkityksenannot. Tarkoituksena on kartoittaa ja pyrkiä selittämään, mitä merkityksellistä ja arvokasta biohakkeroinnista innostuneet ihmiset siinä näkevät. Mistä ja millaisten elementtien avulla tällaisen käsitteen ympärille kietoutuva ilmiö saa kulttuurisen vetovoimansa? Samalla pohditaan, millaisena tutkimuskohteena biohakkerointia voisi tarkastella ja millaisia teoreettisia mahdollisuuksia siihen tällöin sisältyisi. Tutkimus on toteutettu Suomessa, pääkaupunkiseudulla, marraskuun 2014 ja huhtikuun 2016 välisenä aikana. Aineisto koostuu 17 puolistrukturoidusta haastattelusta biohakkeroinnista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, biohakkerointiin liittyvien tapahtumien havainnoinnista, aiheesta julkaistusta kirjallisuudesta ja internetin onlinetilojen kautta kerätystä materiaalista, kuten nettisivuista, blogeista sekä keskusteluryhmien seuraamisesta. Aktiivisin aineistonkeruu tapahtui keväällä ja kesällä 2015. Työssä tarkastellaan biohakkerointia kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Biohakkerointia analysoidaan diskursiivisesti rakentuvana yhteisönä sekä löyhänä verkostona, joka saa voimansa arvojen ja tavoitteiden moninaisuudesta ja jännitteisyydestä. Biohakkeroinnin diskurssin kautta ihmiset voivat ottaa kantaa myös laajemmin yhteiskunnassa meneillään oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tieteellisen tiedon soveltamista sekä tiedon tuottamista itsen mittaamisen teknologioiden avulla tarkastellaan osana itsen kehittämiseen ja transformaatioon tähtääviä projekteja. Itsenmittaamisteknologiat tähtäävät mekaaniseen objektiivisuuteen, jonka avulla itsestä tuotetaan ns. datakaksosia. Ne toimivat välineinä oppimisprosessissa, jossa tähdätään esimerkiksi käyttäytymisen muuttamiseen. Biohakkerointi on erään määritelmän mukaan superihmiseksi tulemisen tiedettä ja taidetta . Tiede ja taide nähdään toisilleen rinnakkaisina kenttinä, mikä mahdollistaa joidenkin teoreettisten mahdollisuuksien kehittämisen ilmiön tarkastelemiseksi. Vaikka biohakkerit eivät edusta näitä yhteisöjä välttämättä itse, heidän kauttaan voidaan havainnoida mahdollisia muutoksia tieteen tekemisen ja tieteellisten representaatioiden tuottamisen tavoissa. Biohakkerointi näyttäytyy hyvinvointitrendinä, mutta se kytkeytyy myös laajempiin trendeihin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa, josta se saa käyttövoimaa niin taloudellisen, sosiaalisen kuin symbolisen pääoman muodossa. On myös nähtävissä, että sen ilmaisemat ajatukset ja näkemykset eivät rajoitu vain ilmiön sisälle, vaan samoja keskusteluja käydään sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten keskuudessa. Tiedeyhteisössä käytävissä keskusteluissa on esitetty, että biologia ei enää edusta vain determinististä kohtaloa, vaan jopa mahdollisuutta. Biohakkerit näyttävät olevan osa tätä keskustelua, vaikkakaan eivät toimi tiedeyhteisön sisällä. Biohakkeroinnin kautta esitetään myös (bio)poliittisia kysymyksiä, joihin edelläkävijät ottavat jo kantaa vaikka eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin, tai ainakaan se ei ole merkittävä toimintaa ohjaava motivaatio. Instituutioiden ja auktoriteettien kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana laajempaa poliittista liikehdintää, jossa yhteisöjen rajoja ja vallanjakoja ajatellaan uusiksi. Biohakkerointi on käytännöllisesti suuntautunut ajattelun tyyli, jossa ruumiillinen, teknologinen ja sosiaalinen kietoutuvat yhteen. Se tuntuu vetoavan niihin, joilla on jo valmiiksi taitoa ja resursseja ja mahdollisuus panostaa aikaa ja energiaa vaadittavaan tietotaitoon. Median esittämän kuvan ja tapahtumien markkinointimateriaalin perusteella voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiaan ja suorituskyvyn pakkomielteiseen parantamiseen redusoituva neoliberaalin subjektin rakennusprojekti. Haastattelujen valossa biohakkerointi näyttää kuitenkin myös toimivan erityisesti miehille keinona puhua julkisesti tavoilla, jotka eivät ole ehkä aiemmin olleet hyväksyttyjä. Teknotieteeseen nojaava biohakkerointidiskurssi tuntuu tarjoavan hyväksyttävän kontekstin ja keinot tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita, vaikeuksia ja intiimejäkin aiheita, kuten itsetunto ja sosiaaliset taidot tai niiden koettu puute. Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti on yksi osa biohakkeroinnin viehätystä, mutta siihen sekoittuu myös esteettisiä ja viihteellisiä elementtejä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa liikkuessaan monilla kentillä ja sekoittamalla luovasti erilaisia elementtejä toisiinsa. Näihin kuuluvat niin tieteellinen tieto, henkilökohtaiset narratiivit, refleksiivisyys kuin mielikuvituksen voima, jotka yhdessä lupaavat tuoda muutoksen niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Se myös herättää kysymyksen, kuinka tiedon tuotannon käytäntöjä ja esittämisen tapoja voisi pohtia uusista näkökulmista ja näin osallistua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä olla mukana muutoksissa mielekkäillä tavoilla.

Tutkielmassa tarkasteltiin, minkälaisia merkityksiä suomalaiset naisamatöörinyrkkeilijät ja nyrkkeilyvalmentajat antoivat puheessaan ruumiillisuudelle, sukupuolelle ja nyrkkeilyn maskuliinisuudelle, sekä minkälaisia kannanottoja naisnyrkkeilijät ja nyrkkeilyvalmentajat esittivät naisten roolista nyrkkeilyssä ja minkälaisena suomalaisen naisnyrkkeilyn asema näyttäytyi. Ruumiillisuuden tarkastelussa pyrittiin selvittämään, miten ruumiillisuus merkityksellistyi nyrkkeilyssä ja mistä nyrkkeilyn fyysinen pääoma (Bourdieu, 1984) muodostui diskursseissa. Naisnyrkkeilyä koskevaa tutkimusta on olemassa hyvin vähän, ja valtaosa nyrkkeilytutkimuksesta koskee ainoastaan miehiä. Naisnyrkkeily on ollut historiallisesti miesten laji ja yleistyessään se on kohdannut voimakasta vastustusta ja sitä on kritisoitu suomalaisessakin mediassa. Suomessa naisnyrkkeily sallittiin virallisesti vuonna 1988. Tutkielman lähestymistapana on kriittinen diskurssianalyysi, jossa pyritään tuomaan esiin sosiaalisia epäkohtia, kuten sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa. Aineistona oli 10 suomalaisen amatööritasolla kilpailevan tai kilpailleen naisamatöörinyrkkeilijän sekä kolmen nyrkkeilyvalmentajan teemahaastattelut. Yhteiset haastatteluteemat koskivat nyrkkeilyn maskuliinisuutta, naisten asemaa nyrkkeilyssä ja ruumiillisuuden merkitystä nyrkkeilyssä. Lisäksi nyrkkeilijöiden teemoihin kuului vuoden 2012 varustekiista hameen pakollisuudesta sekä nyrkkeily muille elämän osa-alueille heijastuvana, ja valmentajien teemoihin kuului valmennustausta. Nyrkkeilijän nopeus ja ketteryys merkityksellistyivät aineistossa tärkeimmiksi nyrkkeilijän ominaisuuksiksi. Tulos poikkeaa aiemmasta miesnyrkkeilytutkimuksesta, jossa ruumiillinen pääoma on perinteisesti sijoitettu vahvaan ja lihaksikkaaseen miesruumiiseen. Ruumiillisuus merkityksellistyi aineistossa myös itsevarmuuden kasvun ja toisaalta syömishäiriöden kautta. Naisnyrkkeilijöiden puheessa ilmeni myös ristiriitaisuutta nyrkkeilyssä ja muualla yhteiskunnassa arvostetun ruumiillisen pääoman välillä. Aineistosta oli löydettävissä neljä erilaista sukupuolidiskurssia ja naisnyrkkeilyn aseman parantumisesta kertova muutosdiskurssi. Sukupuolta rakennettiin pääosin essentialistisesta diskurssista käsin, jossa sukupuolen nähtiin tuottavan eroa nyrkkeilijän taidoissa, voimassa ja luonteessa. Rakenteellisessa diskurssissa painotettiin nais- ja miesnyrkkeilyn epätasa-arvoista asemaa Suomessa. Esimerkkinä käytettiin nyrkkeilyseuroja, joihin ei oteta naisia jäseniksi. Lisäksi sosialisaatiodiskurssissa sukupuoli nähtiin kulttuurisen kasvatuksen tuloksena, ja sosiaalisen konstruktionismin diskurssisssa sukupuoli merkityksellistyi sosiaalisena rakenteena, jota performoidaan ja uusinnetaan nyrkkeilyn sosiaalisissa käytännöissä.

Työn tarkoitus on ollut selvittää, millaisia säätelyn ja vallankäytön muotoja löytyy tyttöjen pukeutumis- ja ulkonäkönormien taustalta, sekä kuinka tyttöjen pukeutumis- ja ulkonäkönormit ilmenevät käytännössä. Tutkimuksen nimi – Seksuaalisuus, valta ja vaara – viittaa tyttöjen ulkonäkönormeihin liittyvään ristiriitaisten odotusten ja rajoitusten koodistoon. Seksuaalisuus ja sen korostaminen tai häivyttäminen on yksi keskeisesti pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvä elementti. Tyttöjen ja naisten seksuaalisuuteen liittyvät aina myös vallan ja vaaran aspektit. Valtaa käyttävät sekä tytöt itse ulkonäkövalintoja tehdessään, mutta toisaalta tyttöjen ulkonäkönormien taustalla vaikuttavat usein abstrakteina näyttäytyvät, laajemmin kulttuurilliseen ja yhteiskunnalliseen aikaan ja paikkaan liittyvät valtamekanismit. Tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita nimenomaan siitä, minkälaista valtaa tytöt itse käyttävät pukeutumis- ja ulkonäkövalintoihinsa liittyen, keitä mahdolliset muut vallankäyttäjät ovat, sekä minkälaisia sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä vallankäytön muotoja ulkonäkövalinnat pitävät sisällään. Työssä on hyödynnetty erityisesti feministisen tutkimuksen, nuorisotutkimuksen, tyttötutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen piirissä käytyjä keskusteluja. Työn kannalta olennaisia käsitteitä ovat tyttöjen pukeutumisnormien ja niitä säätelevien valtamekanismien ohella nuoruus, sukupuoli ja ruumiillisuus. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu syksyllä 2009 ja keväällä 2010 kerätyistä haastatteluaineistosta. Tutkimusta varten tehdyt kuusi ryhmähaastattelua tehtiin kahdessa helsinkiläisessä yläasteessa, joissa haastateltiin yhteensä seitsemäätoista kahdeksasluokkalaista tyttöä. Tutkimuksen metodologisena lähtökohtana on etnografinen lähestymistapa sekä feministinen etnografia. Tutkimuksen kannalta olennaista on ollut tarkastella sitä, kuinka valta tulee näkyväksi tietyissä ulkonäkönormeissa, sekä kuinka osapuolet rakentavat ja purkavat erityisesti sukupuoleen liittyviä valtasuhteita. Työssä on toisaalta kiinnitetty huomiota myös siihen, kuinka tytöt aktiivisesti rikkovat tai karnevalisoivat omaa pukeutumistaan ja ulkonäköään koskevia normijärjestelmiä. Tutkimuksessa on haluttu tuoda esiin tätä tyttöjen jatkuvasti käymää rajanvetoa heihin kohdistuvien sukupuoliodotusten ja -normien, sekä näiden vastustamisen ja rikkomisen välillä. Tytöt eivät aina mukaudu omaa sukupuoltaan koskeviin normeihin, vaan myös aktiivisesti tekevät omanlaistaan, valtaapitävää sukupuolta. Täysin riskitöntä tämä ulkonäkönormien vastustaminen ja toisintekeminen ei kuitenkaan ole, vaan vaarana on aina tulla leimatuksi ja suljetuksi sosiaalisen piirin ulkopuolelle. Normikontrollin käytäntöönpanijana toimii tällöin tyttöjen sosiaalinen konteksti, useimmiten koulu- ja ikätoverit. Tämä länsimaisissa yhteiskunnissa tyypillinen tyttöjen ja naisten toiminnan rajoittamisen strategia rakentuu heidän toimintansa seksualisoimiselle: tyttöjen mielipiteet, ajattelu, teot ja käytös tulkitaan sukupuoli- eikä persoonalähtöisesti, josta syystä ulkonäkönormit ja niiden rikkominen herättävät niin paljon tunteita. Avoin naisen seksuaalisuus koetaan uhkana vallitsevalle yhteiskunta-, mutta erityisesti sukupuolijärjestykselle, joka asettaa miehen ja mieheyden naista ja naiseutta korkeammalle. Olemuksellisen naiseuden imperatiivi, eli kulttuurissamme tyttöihin kohdistuva vaatimus näyttää kauniilta ja viehättävältä vaikuttaa tyttöjen ulkonäkönormien taustalla yhdessä huoraksi leimautumisen pelon kanssa – on näytettävä kauniilta ja viehättävältä, muttei liikaa. Toisaalta tämän kaksitahoisen vaatimuskehikon ulkopuolelle on suljettu jo huoraksi leimattu tyttö, joka koetaan pelottavana, yhteisön tasapainoa uhkaavana tekijänä. Seksuaalinen maine on edelleen merkityksellinen tyttöjen ja heidän tekemistensä arviointiin käytetty kriteeri, jolloin maineen menettämistä voidaankin tarkastella kulttuurin arvojärjestelmien rituaalisena vahvistamisena ja ylläpitämisenä Vaikka median vahvistama itsenäisen, vahvan – sekä valkoisen ja keskiluokkaisen – tytön ideaali on luonut kuvaa feminismin tarpeettomuudesta nykytyttöjen elämässä, todellisuus näyttäytyy kuitenkin kovin toisenlaisena. Seksuaalisen vapautumisen voidaan ainakin toistaiseksi jääneen illuusioksi, sillä kauneuspaineet ja kehon muokkaaminen kaupallisten ihanteiden mukaisesti näyttäisivät edelleen olevan osa tyttöjen arkea kaikesta tasa-arvon ja valtaistumisen retoriikasta huolimatta.