Browsing by Subject "syndikalismi"

Niilo Välläri (1897—1967) tuli tunnetuksi varsinkin 1950- ja 1960-luvuilla ay-liikkeessä suoraviivaisena “merensulkuneuvoksena,” Suomen Merimies-Unionin puheenjohtajana (1938—1967). Tällaisen kuvan hän on antanut muistelmissaan, joissa hän keskittyy melkein pelkästään toimintaansa ay-liikkeessä. Hän mainitsee muiden toimijoiden SKP:n jäsenyyden, mutta jättää aukon historiaan tältä osin. Tästä huolimatta Vällärillä oli lyhyehkö ja menestyksekäs puoluepoliittinen ura. Lähdettyään merille vuonna 1913 ja työskenneltyään USA:ssa vuodesta 1916 Välläri karkotettiin USA:sta vuonna 1920. Hän nousi nopeasti Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen Uudenmaan piirisihteeriksi ja sitten puolueen puheenjohtajaksi vuoden 1922 alussa. Vuonna 1923 Välläri vangittiin ja hän joutui vankilaan vuosiksi 1924—1926. Siellä Välläri oli kirjoittamassa “irti emigranteista” -julkilausumaa, jolla vastustettiin SKP:n rajan takana sijainneiden johtajien valtaa sekä toimintaohjeita. Tätä on pidetty tutkimuksessa useasti Vällärin irtiottona neuvostokommunismista ja SKP:sta. Tarkastelun keskiössä ovat kesän 1921 Vällärin kirjoittelut, joissa hänen omat poliittiset linjauksensa tulivat esille. Välläri kirjoitti palavasti mm. Neuvosto-Venäjän ja vallankumouksen puolesta, mikä on jäänyt hieman pimentoon. Lisäksi Vällärin suhde SKP:hen ja kommunismiin oli monitahoinen. Toisaalta kommunismi oli vasta muotoutumassa kansainvälisenä ilmiönä Neuvosto-Venäjän synnyttyä. Välläri oli käynyt SKP:n pikakurssin Neuvosto-Venäjällä. Vankilasta palattuaan Välläri toimi mm. de facto SKP:n keskuskomitean jäsenenä työskenneltyään puolueen Suomen-toimistossa Puoluepoliittisen toiminnan yhä vaikeutuessa Välläri kannatti kuitenkin avoimen puolueen perustamista, mikä olisi ollut avoimin kommunistisin puoluetunnuksin mahdotonta. Välläriä syytettiin 1930-luvulla “välläriläisyydestä” ja “trotskilaisuudesta”. Sotien aikana Välläriä jopa haukuttiin neuvostoliittolaisessa radiopropagandassa. Tutkimuksessa käydään läpi Vällärin Amerikan-vuosia ja sen aikaista historiaa ja ideologisia virtauksia, joihin vertaamalla voidaan saada taustaperspektiiviä Vällärin omien katsantojen historialle. Tutkimuksessa pyritään selvittämään sitä, miltä osin Vällärin kokemukset ja hänen Amerikassa oppimansa vaikuttivat hänen linjaansa Suomessa ja siihen, että hän ei mukautunut SKP:n ohjeisiin. Tutkimustuloksina esitetään, että Välläri edusti Suomen työväenliikkeen vuoden 1918 edeltäviä perinteitä paremmin kuin moni Suomessa toiminut sen takia, että ne säilyivät paremmin amerikansuomalaisessa perinteessä vuoden 1918 jälkeen kuin Suomessa – saati sitten Neuvosto-Venäjällä, jonne paenneet olivat perustaneet SKP:n. Nämä punapakolaiset taipuivat Kominternin linjalle, joka painotti puolueen merkitystä joukkoliikkeen sekä vallankumouksen organisoijana. Vällärille tärkeitä olivat laajoja työväenjoukkoja kokoavat joukkopuolueet ja ammattiyhdistykset, eivät salaiset pienet puoluesolut. Vapaana vuosien 1917—1918 tapahtumien painolasteista Välläri pääsi korkeille puoluepoliittisille paikoille nopeastikin, mutta hän edusti sellaisia ajatuksia ja toimintatapoja, joiden takia hänen huipulta alkanut puoluepoliittinen uransa loppui nopeasti. Yritys lokeroida Välläriä kommunistiksi tai ei-kommunistiksi ei ole tähdellistä, vaan luokitus oli enemmän hänen oman aikansa vaatimus, aikana, jolloin raja-aidat olivat korkeita.