Browsing by Subject "talouspolitiikka"

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheid-liikehdintä sai paljon nostetta. Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheid-kysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan.. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheid-liikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Suomen valtio sitoutui vuonna 1995 YK:n Pekingin julistuksen ja toimenpideohjelman allekirjoittaessaan ottamaan sukupuolinäkökulman huomioon kaikessa toiminnassaan. Pro gradu -tutkielma tarkastelee, miten sukupuolivaikutuksia arvioidaan sosiaali- ja terveysministeriön ja valtiovarainministeriön hallinnonalakohtaisten talousarvioesitysten valmistelussa ja miten sukupuolinäkökulma ilmenee valtion talousarvioesityksessä. Tutkimuksen kontekstina ovat 1980- ja 1990-luvuilla tapahtuneet politiikan muutokset, jotka asettavat yhä tiukemmat reunaehdot tasa-arvopolitiikan suunnittelulle ja toimeenpanolle. Tutkielma soveltaa sukupuolinäkökulman valtavirtaistamista käsittelevää kansainvälistä ja kansallista tutkimusta. Tämän lisäksi se pohjaa uusinstitutionalistiseen ja uusliberaalia hallintoideologiaa käsittelevään tutkimukseen. Tutkielman kirjalliseen aineistoon kuuluvat Suomen valtion talousarvioesitys vuodelle 2014, sosiaali- ja terveysministeriön toiminnallinen tasa-arvosuunnitelma vuosille 2012–2015 sekä ministeriön toiminnallisen tasa-arvotyöryhmän työsuunnitelma vuodelle 2014. Tutkielman empiirinen haastatteluaineisto koostuu seitsemän henkilön asiantuntijahaastattelusta. Haastateltavat toimivat kahdessa tarkasteltavassa ministeriössä talousarviovalmisteluun tai tasa-arvovastuisiin liittyvissä tehtävissä. Tutkimustulosten perusteella sukupuolivaikutusten arvioinnit eivät ole vakiintuneet osaksi tarkasteltavien ministeriöiden valmistelu-työtä. Vastuu sukupuolivaikutusten arviointien tekemisestä on haastateltaville epäselvä, ja ministeriöiden sisäisten tasa-arvo-työryhmien asema talousarvioesityksen valmistelussa on epäselvä tai heikko. Ministeriöiden hallinnonalakohtaisissa yhteenvedoissa esityksen sukupuolivaikutuksista ilmenee eroja erityisesti siinä, ketkä osallistuvat yhteenvedon laatimiseen ja tehdäänkö arvio vuosittain. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamista ei ole tällä hallituskaudella juurikaan kehitetty osana talousarvioprosessia. Haastateltavat tunnistavat talousarvioesityksen sisällössä vähintään välillisiä sukupuolivaikutuksia. Samalla he katsovat, ettei tehdyillä sukupuolivaikutusten arvioinneilla ole välitöntä vaikutusta talousarvioesityksen sisältöön. Tasa-arvoon liitetyt tavoitteet tai sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen eivät esiinny talousarvioesityksen alun yhteenveto-osiossa, jossa esitellään hallituksen finanssipoliittinen linja ja esityksen määrärahojen pääpiirteet. Sukupuolivaikutusten arviointia ei mainita myöskään valtiovarainministeriön hallinnonalakohtaisen talousarvioesityksen kohdissa, jotka käsittelevät hallinto- ja talouspolitiikan valmistelua. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalakohtaisessa esityksessä mainitaan sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen kehittäminen talousarvion laatimisessa hallituksen tasa-arvo-ohjelman pohjalta, muttei mitään yksityiskohtaisempaa toimenpidettä tavoitteen edistämiseksi. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisella on institutionaalisesti vahvempi asema sosiaali- ja terveysministeriössä kuin valtiovarainministeriössä. Tämä on nähtävissä sekä haastatteluaineistossa sekä talousarvioesityksessä, jossa valtavirtaistaminen mainitaan valtiovarainministeriön hallinnonalakohtaisessa yhteenvedossa, mutta se ei ole toimintatapana vakiintunut talousarvioesityksen valmistelussa. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen kuuluvien velvoitteiden institutionaalinen asema on heikko siksi, että niiden toimeenpanoa ei valvota eikä laiminlyöntiä ole sanktioitu. Valtavirtaistamisen epäselvä säädöspohja ja poliittinen tavoitteenasettelu näkyvät siinä, että vastuu toimeenpanosta nojaa lähinnä hallinnollisiin järjestelyihin, esimerkiksi verkostojen ja työryhmien toimintaan, joiden asema talousarvioesityksen valmistelussa on epäselvä tai heikko. Kehysbudjetoinnista ja Euroopan unionin finanssipoliittisesta sääntelystä aiheutuvien esteiden lisäksi talousarvioesityksen rakenteessa ja sen laatimiseen kuuluvassa prosessissa on institutionaalisia piirteitä, jotka vaikeuttavat sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen toimeenpanoa. Myös budjetoinnin panosorientoituneisuus asettuu sukupuolivaikutusten arviointeihin liittyvää tulosorientoitunutta budjetointia vastaan. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen säädöspohja tai poliittinen tavoitteenasettelu ei heijastele uusliberaalia hallintoideologiaa, mutta sen piirteitä ilmenee valtavirtaistamisen toimintatavoissa, esimerkiksi toiminnan horisontaalisuudessa sekä sukupuolineutraalissa kielessä ja toimintavoissa. Pohdittaessa, miten sukupuolivaikutusten arviointi voisi toteutua valtion talousarvioesityksen valmistelussa vaikuttavammin, keskeistä on, katsotaanko arvioinneilla olevan selkeä tarkoitus. Sukupuolivaikutusten arviointien tulisi liittyä ja vaikuttaa sekä talousarvioesitykseen sisältyvään hallinnonalojen toiminnan suunnitteluun että toimintaan osoitettaviin määrärahoihin, ja sitoa niiden valmistelua yhteen.

Tämä tutkielma käsittelee taloudellista neuvottelukuntaa vuosina 1928–1932. Tutkielman tarkoitus on selittää neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa erilaisten talousteorioiden ja taloudellisten ajatusmallien kautta. Tutkielman lähestymistapa on taloushistoriallinen ja tutkimusmetodi teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aihe sidotaan laajempaan 1930-luvun lamaa koskevaan taloushistorialliseen tutkimukseen. Tutkielmasta tekee mielenkiintoisen se, ettei neuvottelukunnan tuotantoa ole aiemmin systemaattisesti analysoitu. Neuvottelukuntaa on kuitenkin pidetty merkittävänä talouspolitiikkaa muotoilevana instituutiona. Tämän tutkielman lähdeaineistona käytetään neuvottelukunnan julkaisuja vuosien 1929 ja 1932 välisenä aikana. Painettuja julkaisuja täydentää arkistomateriaali, joka avaa julkaisujen taustalla käytyä keskustelua. Taloudellisesta neuvottelukunnasta tekee merkittävän sen jäsenet, joihin kuului arvovaltaisia poliitikkoja, virkamiehiä ja elinkeinoelämän edustajia. Kaikki Suomen merkittävät puolueet olivat edustettuina. Tuotannonaloista teollisuus oli muita aloja voimakkaammin edustettuna. Neuvottelukunnan keskeisiä hahmoja olivat esimerkiksi, Risto Ryti, J. K. Paasikivi, Väinö Tanner ja neuvottelukunnan yleissihteeri Bruno Suviranta. Taloudellisen neuvottelukunnan mielestä lamaan oli johtanut pääoman epätasainen jakautuminen taloudenalojen kesken. Kotimarkkinateollisuus oli vienyt voimavaroja vientiteollisuuden kehitysmahdollisuuksilta. Tähän oli osaksi syynä julkisentalouden kasvanut kulutus ja valtion avokätinen rahapolitiikka. Yli varojen eläminen ja tuhlaaminen oli heikentänyt vientiteollisuuden kilpailukykyä ja saattanut Suomen maksutaseen miinusmerkkiseksi. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa sävytti periaatteen tasolla vahvasti uusklassinen taloustiede ja liberaali talouspolitiikka. Talouslamat koettiin normaaleiksi suhdannevaihteluiksi, joihin ei pystytty talouspolitiikalla juuri vaikuttamaan. Talouslamoilla nähtiin olevan taloutta puhdistava vaikutus. Talouslamoilla oli siten oma kansantaloudellinen tehtävänsä puhdistaa talouden heikkoja rakenteita. Valtion rooli taloudessa nähtiin toisarvoiseksi, enemmänkin talouden esteitä purkavaksi kuin aktiivisen talouspolitiikan harjoittajaksi. Lama-aikoina tuli ottaa opiksi virheistä. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset olivat kapea-alaiset. Merkittävin talouspoliittinen uudistusehdotus oli verotuksen keventäminen erityisesti vientiteollisuuden eduksi. Julkisentalouden tuli samalla sopeutua pienentyneeseen kassavirtaan. Talouspolitiikan suunnittelu oli keskitettävä poliittisen järjestelmän ulkopuoliseen instituutioon. Talouspoliittinen päätöksenteko tuli perustaa tutkimustietoon, joka perustui vahvasti käytännönläheiseen lähestymistapaan. Talousteorioihin ei nojattu perusteellisesti, vaan ainoastaan viitteenomaisesti silloin, kun se sopi omien tarkoitusperien kanssa yhteen. Taloustieteen uudet suuntaukset torjuttiin vähäsanaisesti vääräoppisina. Olisi siis anakronistista väittää, että Ruotsissa tutkimusajankohtana keskustelua herättänyt uusi ekspansiivinen suhdannepolitiikka olisi neuvottelukunnassa koettu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Yleinen mielipideympäristö Suomessa tuki vahvasti talouden omaehtoisuutta, jolloin aktiivista suhdannepolitiikkaa ei voitu pitää käytännön vaihtoehtona. Käytännössä taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset eivät olleet klassisen taloustieteen koulukirjaesimerkkejä, vaan niitä voidaan kuvailla pragmaattisiksi. Teollisuuden ja erityisesti vientiteollisuuden edut menivät poikkeuksetta muiden päämäärien edelle. Tosin, uusklassisesta talousteoriasta poiketen, neuvottelukunta myönsi työttömyysongelman ja sen haittavaikutuksen kansantaloudelle. Neuvottelukunnan talouspoliittisessa ohjelmassa ei juuri ollut tilaa sosiaalipolitiikalle tai lama-ajan sosiaalisten kokemusten lieventämiselle. Valtion kassarajoitteen korostaminen vei pohjan sosiaalipolitiikan hyviltä tarkoitusperiltä. Tutkimuksen tulokset antavat kuvan, että talouspoliittinen ohjelma muotoiltiin pienen sisäpiirin ajatusmaailman mukaiseksi. Väitettä ei kuitenkaan voida aukottomasti todistaa tämän tutkielman lähdeaineiston valossa, vaan se kaipaa lisäselvitystä.

Tutkielman aiheena on syksyn 1867 elintarvikekriisi sekä kriisin taustalla vaikuttanut talouspoliittinen päätöksenteko. 1860-luvulla laajentuva lehdistö sekä parantunut infrastruktuuri tarjosivat edellisiä vuosikymmeniä paremmat mahdollisuudet hädän torjuntaan. Kun syksyllä 1867 Suomea kohtasi viljakato, ei maahan kuitenkaan onnistuttu tuomaan riittävästi viljaa väestön tarpeisiin. Vaikuttiko aputoimien epäonnistumisen ja kriisin kärjistymisen taustalla tiedon, tahdon vai resurssien puute? Valtiovaraintoimituskunta ja sen päällikkö, J.V. Snellman, olivat vastuussa Suomen talous- ja apupolitiikasta. Tutkielman aineistona on hyödynnetty J.V. Snellmanin kirjoituksia ja kirjeenvaihtoa, jotka tarjoavat hyvän kuvan hänen talouspoliittisesta ajattelustaan. Hallinnon tietotasoa on puolestaan kuvattu läänien kuvernöörien valtiovaraintoimituskuntaan lähettämien satoennusteiden, lehdistön raporttien, viljan hintatietojen sekä kuvernöörien Snellmanille lähettämien kirjeiden avulla. Tutkielman tuloksena huomataan, että aputoimien epäonnistumista selittävät paitsi huonot taloudelliset resurssit, myös poliittisen tahdon puute. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Snellmanin apupolitiikan ohjenuorana kesällä 1867 oli pidättäytyminen vastikkeettoman avun antamisesta sekä ulkomaisen lainan otosta. Snellman ei kuitenkaan ollut ajatuksineen yksin, vaan ajatus liiallisen avun turmelevasta vaikutuksesta oli yleinen paitsi suomalaisessa keskustelussa, myös esimerkiksi Iso-Britanniassa Irlannin 1840-luvun nälänhädän aikaan. 1860-luvun epädemokraattinen hallinto puolestaan mahdollisti tilanteen, jossa yhteiskunnan yläluokan ja valtaapitävien arvomaailman oli mahdollista muovata kaikkia suomalaisia koskettava politiikka. Edes lehdistö ei kesällä 1867 noussut aktiivisesti vaatimaan hallitukselta vastuunottoa, vaikka raportoikin ahkerasti uhkaavasta elintarvikekriisistä. Myös hallinnon tietotasossa kesällä 1867 oli puutteita. Kuvernöörien viralliset kertomukset olivat pääsääntöisesti hieman liian optimistisia. Snellman ei kuitenkaan hyödyntänyt lehdistön tarjoamaa informaatiota virallisten kertomusten täydentäjänä. Edes lennätintä ei käytetty vuonna 1867 hädäntorjunnassa yhtä tehokkaasti kuin viisi vuotta aiemmin edellisen pahan kadon iskiessä. Näyttäisikin olleen kyse paitsi tiedon puutteesta myös siitä, että ei tahdottu tietää. Epäonnistumista viljantuonnissa selittää suurelta osin liian myöhäinen reagointi. Suomen 1860-luvun kriisi kuvastaakin nykyisinkin yleistä ilmiötä. Vaikka uhkaavan elintarvikekriisin merkit ovat usein ilmassa pitkään, ei siihen välttämättä reagoida.

In this thesis I study the concept of current account in public discourse and as a motivation for economic policy between 1980 and 2020. As a source I use articles on current account published in Helsingin Sanomat and economic outlooks by the Ministry of Finance, which are published every autumn and used as background material for the state budget. The period of interest in this thesis, 1980-2020, includes two long periods during which the current account was negative, and the Finnish economy accumulated foreign debt, in between of which the current account stayed positive for a long period. In late 1980s the current account deficit developed into a current account crisis, which made balancing the current account the main target for economic policy. However, the persistent current account deficit in 2010s has not made the current account central for economic policy nor a common topic in public discussions. The research shows that the number of newspaper articles on current account showed a declining trend during the period of interest. Current account also became a less frequently visited topic in the economic outlooks of the Ministry period of interest. In addition, the style in which the topic was handled, changed. The economic outlooks became less political and policy recommendations were no longer given based on actual current account developments. Instead of the external balance, other targets for economic policy such as the balance of public finances became central. However, the policy recommendations were in part same as those that had previously been motivated by the external balance. In newspapers, the articles on current account became less frequent and less extensive and thorough. For instance, over time there were less and less analysis on savings and investments or sectoral studies lying behind the aggregate current account developments. On the other hand, the context of the articles became more international, and extensive, analytical writings on the meaning of the current account were also published after the current account crises had been solved and the country had joined the new currency regime. In the analysed sources, the impact of the changes in the economic and political environment on the meaning of the current account has not been analysed.