Browsing by Subject "työuupumus"

Noin joka neljännen suomalaisen työssäkäyvän arvioidaan kärsivän työuupumuksesta. Työuupumus on pitkäaikaisen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota määrittävät uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Uupumusasteista väsymystä pidetään työuupumuksen keskeisimpänä ulottuvuutena. Valtaosa työuupumustutkimuksesta on kohdistunut psykososiaalisten työolojen ja työuupumuksen suhteeseen. Vaikka sosioekonomisen aseman on havaittu olevan yhteydessä valtaosaan terveyden ja hyvinvoinnin indikaattoreista, ei työuupumusta ole juurikaan tutkittu sosioekonomisten terveyserojen näkökulmasta. Usein työuupumustutkimusten kohteena on ollut yksittäinen organisaatio, ammattiryhmä tai toimiala, mutta ammattiryhmien tai toimialojen välisistä eroista työuupumuksessa on niukasti tietoa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ammattiaseman yhteyttä uupumusasteiseen väsymykseen Helsingin kaupungin nuorilla työntekijöillä. Psykososiaaliset työolot huomioidaan yhteyttä mahdollisesti välittävinä tekijöinä. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, eroavatko ammattiaseman, psykososiaalisten työolojen ja uupumusasteisen väsymyksen väliset yhteydet eri toimialojen välillä. Tutkielman aineistona käytettiin Helsinki Health Study -tutkimuksen alle 40-vuotiaiden Helsingin kaupungin työntekijöiden kohorttiaineistoa, joka kerättiin syksyllä 2017. Niille vastaajille, jotka antoivat luvan kysely- ja rekisteritietojen yhdistämiseen, lisättiin tieto ammattiasemasta ja toimialasta. Lopullinen aineisto koostui 4837 havaintoyksiköstä. Selitettävänä muuttujana käytettiin uupumusasteisen väsymyksen osiota Työterveyslaitoksen kehittämästä MBI-mittarin versiosta. Työntekijän ammattiasemaa kuvasi neliportainen jako ylempiin, keskitason ja alempiin toimihenkilöihin ja työntekijöihin. Psykososiaalisten työolojen mittaamiseen hyödynnettiin Framinghamin versiota Karasekin JCQ-mittarista. Tarkasteltavia työoloja olivat työn vaatimukset, työn hallinta ja työn kuormittavuus. Ammattiaseman ja uupumusasteisen väsymyksen välisiä yhteyksiä tarkasteltiin lineaaristen regressiomallien avulla, joihin lisättiin vaiheittain psykososiaalisia työolomuuttujia. Lisäksi suoritettiin toimialakohtaiset analyysit, joissa mallit sovitettiin erikseen sosiaali- ja terveysalalle, kasvatus- ja koulutusalalle sekä muille toimialoille. Eniten uupumusasteisesta väsymyksestä kärsivät ylemmät toimihenkilöt. Työn vaatimukset selittivät ammattiasemien välisiä eroja, kun taas työn hallinnan ja kuormittavuuden huomioiminen kasvatti näitä. Kasvatus- ja koulutusalalla esiintyi eniten uupumusasteista väsymystä. Ammattiasemien välisten erojen rakenne ja psykososiaalisten työolojen merkitys vaihtelivat toimialojen välillä. Sosiaali- ja terveysalalla vähiten uupumusasteista väsymystä kokivat keskitason toimihenkilöt, kun taas kasvatus- ja koulutusalalla ja muilla toimialoilla uupumusasteinen väsymys oli vähäisintä alemmilla toimihenkilöillä. Kaikkiaan ammattiasemien väliset erot uupumusasteisessa väsymyksessä olivat pieniä. Aiemmassa tutkimuksessa on viitteitä siitä, että työn vaatimusten ja hallinnan yhteydet sosioekonomisiin terveyseroihin saattaisivat olla erisuuntaisia siten, että korkeat vaatimukset altistaisivat ylemmät sosioekonomiset asemat työstressille, kun taas hallinnan puute vaikuttaisi epäsuotuisasti alemmissa sosioekonomisissa asemissa. Epäsuotuisat työolot saattavat aiheuttaa stressiä ja uupumusta niin alemmissa kuin ylemmissä ammattiasemissa, mutta eri mekanismien kautta. Toimialakohtaisten tarkastelujen tulokset tukevat aiemmassa tutkimuksessa toistuvaa havaintoa, jonka mukaan opettajilla ja muilla koulutusalan ammattilaisilla esiintyy keskimääräistä enemmän työuupumusta. Jatkossa on tärkeää tutkia uudenlaisten työtapojen ja niihin liittyvien kuormitustekijöiden yhteyksiä työuupumukseen. Lisäksi ammattiryhmien välisten erojen tutkiminen väestötasolla on tarpeen, jotta saadaan uutta tietoa siitä, mihin ryhmiin työstressin kielteiset terveysvaikutukset kuten uupumusasteinen väsymys kasaantuvat.

Tutkielmassa tarkastellaan työhyvinvointia narratiivisesta perspektiivistä kahden työhyvinvoinnin kannalta keskeisen käsitteen, työn imun ja työuupumuksen kautta. Tutkimus liittyy ajankohtaiseen akateemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun työhyvinvoinnista, työelämän laadusta sekä työn imun ja uupumuksen välisestä suhteesta. Työhyvinvoinnin kaksi ääripäätä, työn imu ja työuupumus, nähdään aikaisemmassa tutkimuksessa usein toisensa pois sulkevina ja toisilleen vastakkaisina ilmiöinä, vaikka myös epäilyksiä ja spekulaatioita työn imusta työuupumuksen riskitekijänä on esitetty. Omassa tutkimuksessani tarkastelen näitä kahta käsitettä yhdessä muodostaakseni kokonaisvaltaisemman kuvan työhyvinvoinnista sekä ottaakseni kantaa niiden mahdolliseen liittymiseen toisiinsa. Työn teoreettinen viitekehys perustuu sosiaalisen konstruktionismiin sekä narratiiviseen lähestymistapaan, mikä mahdollistaa työhyvinvoinnin tutkimuksen samanaikaisesti sekä yksilöllisesti koettuna että sosiaalisesti jaettuna ilmiönä. Tarkoituksena on analysoida työhyvinvointia elämänhistoriallisessa, ajallisessa ja paikallisessa kontekstissaan. Aineiston keruu toteutettiin puolistrukturoituna virikehaastatteluna, jossa haastateltiin seitsemää työurallaan sekä työn imua että uupumusta kokenutta työntekijää. Aineistoa lähestyttiin laadullisesta näkökulmasta erilaisia narratiivisia työkaluja hyödyntäen keskittyen sekä tarinoiden rakenteeseen että niissä rakennettuihin merkityksiin. Analyysi vastaa tutkimuskysymyksiin siitä, millaisena työn imun ja työuupumuksen prosessi tarinoissa näyttäytyy, miten ne rakentuvat yksilön ja sosiaalisen maailman leikkauspisteessä ja millaiseksi yksilön toimijuus tarinoissa rakentuu sekä millaisiin kulttuurisiin mallitarinoihin aineistossa esiintyvät tarinat pohjautuvat. Haastateltavien tarinat on jaettu kolmeen tarinaluokkaan: intohimotarinoihin, sankaritarinoihin sekä työelämän uhri – tarinoihin, jotka eroavat toisistaan keskeisten teemojen, juonenkulkujen ja tarinassa rakentuvan toimijuuden mukaan. Esimerkiksi sankaritarinoita luonnehtii aktiivinen toimijuus ja vastoinkäymisten kääntäminen voitoksi, kun taas uhritarinoissa päähenkilö jää ulkoisten olosuhteiden armoille. Työn imu ja työuupumus kytkeytyvät tarinoissa toisiinsa monella tapaa, ja ilmiöt näyttäytyvät pikemmin toisiinsa liittyvinä kuin toisensa pois sulkevina. Tarinoissa tuodaan esille työn imuun liittyviä riskitekijöitä, jotka tukevat tutkimuskentällä esitettyjä epäilyksiä työn imun potentiaalisista varjopuolista. Työn imu saattaa olla omiaan ruokkimaan esimerkiksi liiallista omistautumista työlle tai ennustaa työssä esiintyvien kuormitustekijöiden kasvua, mikä saattaa pitkällä aikavälillä ja tietyissä sosiaalisissa konteksteissa altistaa työuupumukselle. Aineistosta nousi esille monia laajempaan kulttuuriseen kontekstiin liittyviä mallitarinoita, joissa käsiteltiin suhdetta työhön ja työhyvinvointiin. Nämä käsittelivät työtä yhtenä elämän osa-alueena, identiteetin rakentamisen välineenä ja sosiaalisena vaihtosuhteena sekä työelämään sopeutumista. Yksilön ajatellaan tulkitsevan kokemustaan suhteessa näihin kulttuurisiin jäsennyksiin, jolloin työhyvinvoinnin rakentumista muokkaavat sekä sosiaaliset olosuhteet että niille rakennetut yksilölliset merkitykset. Työhyvinvointia tulisikin lähestyä dynaamisena, ajassa ja paikassa muuttuvana ilmiönä, joka syntyy yksilön ja sosiaalisen maailman välisessä vuorovaikutuksessa ja elää mukana työelämän muutoksissa.

Uupumuksesta puhuminen on yleistynyt, mutta aiheeseen liittyy edelleen hiljaisia kohtia. Uupumisen yleisyys jää edelleen arvailujen varaan. Yleisyydestä ei ole tutkimusta ja lukuja on vaikea saada diagnoosien perusteella, sillä uupumus ei itsessään ole sairaus vaan ”terveydentilaan vaikuttava tekijä”, joka voi olla liitoksissa esimerkiksi masennukseen. Uupumuksesta puhuminen ja sen esittäminen tuottavat tietynlaista kuvaa uupumuksesta ja sen muotojen ilmenemisestä. Diagnostiikan kautta olisi mahdollista luoda legitiimi määritelmä uupumukselle, jolloin yhteiskunnallisesti todettaisiin uupumuksen olemassaolo. Arkikielessä ja mediassa muodostetaan tietynlaista narratiivia ja puhetapaa uupumuksesta. Puhetavoilla ja sanoilla luodaan suhtautumistapoja, hyväksyttäviä ilmaisumuotoja, ja niiden vakiintuminen määrittää, miten uupumuksesta puhutaan ja mitä siitä voi puhua. Kulttuurin asettamat määritelmät voivatkin muodostaa erilaiset mielenterveyden kokemukset hyvinkin raskaiksi. Uupumuksen kokemukset koetaan epäsovinnaisiksi ja yksilön epäonnistumisiksi. Haastateltavat kuvasivatkin sitä ihannetta, joiden mukaan kokivat toimivansa, sekä sitä, mikä tätä kuvaa tuottaa. Ihanneyksilön kuva ja toimintatavat opitaan mm. kasvatuksen, julkisen keskustelun ja erilaisten kuvien kautta. Tämä ei tapahdu pelkästään yksilön mielessä, vaan myös kollektiivisten merkityksien luomisessa ja toisintamisessa. Uupumuksen oireet ovat lomittaisia ja mystisiä. Kaikkia ei osata selittää tai liitetä alkuun uupumuksen oireiksi. Uupumus vaikuttaa näkökulmiin kehosta ja mielestä. Keho ja mieli onkin mahdollista nähdä monella eri tavalla ja tasolla kulttuurillisen kontekstin mukaan. Uupumuksen tuntemukset ovat pitkälti myös aistikokemuksia, ja erilaiset tavat hahmottaa maailma ja luokitella tuntemuksia vaikuttavat siihen, kuinka yksilö kokee ympäristönsä, kehonsa ja mielensä.