Browsing by Subject "työväenliike"

Sukupuolittunut politiikka tarkoittaa, että naiset tai miehet ovat politiikassa vähemmistönä ja edustavat politiikassa eri asioita. Näin tapahtui Suomessa heti ensimmäisen eduskunnan valitsemisesta lähtien. Tutkielmassa selvitetään, miten politiikan sukupuolittuneisuutta tuotettiin eduskuntavaalien ehdokasasettelussa 1907–1917. Tutkimuskohteena on Suomen sosialidemokraattinen puolue Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Sukupuoli ehdokasasettelussa 1900-luvun alussa on tutkimuksessa yksityiskohdiltaan tuntemattomaksi jäänyt alue, johon tässä tutkielmassa kohdistetaan tarkempi valokeila. Ehdokasasettelua lähestytään Meryl Kennyn (2013) hahmottelemaa feminististä institutionalismia hyödyntäen. Siinä instituutiot ovat ihmisten välisen toiminnan formaaleja ja informaaleja säännönmukaisuuksia, jotka ymmärretään sukupuolittuneiksi. Tutkielmassa ehdokasasettelun instituutioita tunnistetaan ja eritellään SDP:n puolue- ja piiriasiakirjoista sekä piirilehdistä. Aineiston osana kerätään ensimmäistä kertaa yhteen SDP:n kaikki ehdokaslistat 1907–1917. Ehdokasasettelun ja ehdokkuuden formaalit instituutiot luotiin vuoden 1906 eduskunta- ja äänioikeusreformissa sekä puoluesäännöin. SDP:ssa ehdokasasettelun ratkaiseviksi instrumenteiksi muodostuivat 1906–11 piirijärjestöt ja puolueäänestys. Ehdokkuuden formaalit reunaehdot määräsi vaalikelpoisuus. Kysymykset kansanedustajan iästä ja sukupuolesta vaikuttivat siten, että äänioikeuden ikärajaksi tuli 24 vuotta. Vaalikelpoisten ryhmää jäsennettiin puolueissa edelleen erityisryhmiksi. SDP:ssa naisiin kohdistettu erityishuomio institutionalisoitui informaalisti epäviralliseksi naiskiintiöksi. Piirijärjestöjen valta ehdokasasetteluun pirstaloitui valitsijayhdistyksiin. Hajautumiselle olivat erityisen haavoittuvia harvat naisehdokkaat. Vastaavasti valitsijayhdistyksien ja vaaliliittojen siirtäminen piirijärjestön kontrolliin vahvisti naisten pääsyä ehdokkaaksi. Naiset olivat listasijoituksiensa ja ehdokkuuksiensa kannalta tärkeitä ehdokkaita. He olivat suosittuja ja menivät vaalissa läpi todennäköisemmin kuin miehet. Naiset olivat sekä yleis- että paikallisehdokkaita. Eduskuntavaaliehdokkuudessa oli kyse työväen edustajien valitsemisesta. Projekti, jossa työväen edustusta valtiopäivillä rakennettiin, oli sukupuolittunut. Miehet edustivat projektissa universaalia työläistä, naiset työläisnaista. Ehdokkuuden sisältö perustui työläisyyden tuntemukseen tai kokemukseen, mutta tämä kokemus oli sukupuolittunut. Naisilla oli ehdokkaina erityistä työläisnaisiin ja -perheisiin liittyvää asiantuntemusta. Sukupuolittunut edustuksen projekti perusteli naisten ehdokkuutta, mutta samalla rajasi sitä niin määrällisesti kuin laadullisesti, mikä havainnollistui naiskiintiössä. Politiikan ja työväenliikkeen sukupuolijärjestelmä tarkoitti naisten heikompia edellytyksiä ehdokkuuteen. Puoluejärjestöt olivat tärkein ehdokkaaksi rekrytoitumisen areena, mutta järjestökentällä naisille ja miehille tarjoutuvat näkyvyyden ja kokemuksen paikat olivat erilaisia. Sukupuolijärjestelmä ja työväen edustuksen sukupuolittunut projekti kehystivät naiset naisten ehdokkaina, ei ammattikuntien tai paikallisuuden edustajana kuten miehet. Sosialidemokraattisen naisliiton merkitys kykenevien naisehdokkaiden esiin nostajana korostui. Tutkielmassa monipuolistetaan kuvaa naisista ehdokkaina. Naiset eivät olleet toisen luokan ehdokkaita, joita olisi hyväksytty listoille velvollisuudentunnosta. Naisia oli ehdokkaina eri tyyppejä siinä missä miehiäkin, mutta suuri osa heistä oli vahvoja yleisehdokkaita ja menestyi vaaleissa hyvin. Koska kynnys naisten ehdokkuuteen oli korkea, ehdokkaiksi valikoitui päteviä naisia. Lisäksi tutkielmassa nostetaan rekrytoitumisen areenaksi piiri- ja paikallisjärjestöt aiemmassa tutkimuksessa korostuneen Sosialidemokraattisen naisliiton rinnalle. Ehdokasasettelu ei ollut sukupuolesta vapaata kykyjen mittaamista. Väitän, että ehdokasasettelun sukupuolittuneet instituutiot ja niissä toimivat naiset rakensivat työväen naisten kaksinaisen sukupuolistrategian eduskuntavaaliehdokkuuteen. Sukupuoli jäsensi naisten osallistumista vaaleihin prosessin alusta alkaen ja naiset itse osallistuivat tähän jäsentämiseen. Tällä oli kaksitahoinen vaikutus naisten ehdokkuuteen. Yhtäällä se teki naisten ehdokkuuden perustelluksi ja mahdollisti sen puolesta argumentoimisen työväen sukupuolittuneen edustuksen projektin nimissä. Samalla se rajasi naisten toimintatilaa ehdokkaina: naisia tuli ehdokkaaksi vähän ja vain omassa naisten ehdokkaan kategoriassaan. Pohdin myös, latautuiko työväen- ja naiskysymyksen välinen jännite sukupuolittuneessa ehdokasasettelussa uudelleen.

Tutkimus käsittelee Espoon työväenliikkeen historiaa vuosina 1950-1984. Tutkimuskohteen ajallinen ja paikallinen rajaus korostaa murroksellisuuden teemaa. Ajanjaksolle tyypillistä oli työväen perinteisen elämäntavan ja sosiaalisen kollektiivisuuden murtuminen. Tutkimus on Espoon kasvun, vaihtoehtoisten tulevaisuusvisioitten kamppailun ja työväenliikkeen rapautumisen historiaa. Tutkimus käsittelee työväenliikkeen perspektiiviä yhteiskunnalliseen muutokseen ja Espoon kehitykseen – työväenliikettä osana työväen elämäntapaa, työväenliikkeen tulkintoja yhteiskunnallisesta muutoksesta ja työväenliikkeen tendenssien välisiä ristiriitoja. Tutkimus perustuu ennen muuta työväenpuolueiden – SKP, SKDL, SDP – kunnallis- ja paikallisjärjestöjen arkistoaineistoihin. Kirjallisuus jakautuu työväenliikkeen ja Espoon historiaa käsittelevään kirjallisuuteen, joista ensin mainittu jakautuu yleisesti työväenliikettä ja erityisesti Espoon työväenliikettä käsittelevään kirjallisuuteen. Kirjallisuus vaihtelee akateemisesta historiantutkimuksesta järjestöjen historiikkeihin. Metodologisena haasteena on, että aineisto on järjestöpohjaista, mutta tutkimus käsittelee työväenliikettä holistisena kokonaisuutena. Tutkimuksessa esitetään historiallinen kolmen Espoon malli: ensimmäinen Espoo on traditionaalinen, ruotsinkielinen maalais-Espoo, toinen työläisyhdyskuntien punainen Espoo, kolmas nykyisenlainen keskiluokkainen, poliittisesti porvarillinen Espoo – tuntemamme Espoo. Tutkimuksessa arvioidaan kriittisesti vallitsevia historiakuvia, joissa toinen Espoo unohtuu ja Espoon lähihistoria hahmotetaan esimodernin ja modernin jännitteen kautta. Työväenliike kävi tutkimusajanjakson aikana läpi useita vaiheita. 1950-luku oli tulevaisuusvisioiden aikaa – työväenliike uskoi tulevaisuuden sosialistiseen yhteiskuntaan, toisaalta sosiaalidemokraattien reformistisin siipi osallistui Asuntosäätiön Tapiola-projektiin, jota voidaan pitää kilpailevana tulevaisuusvisiona. 1960-luku oli toiminnan heikkenemisen kautta, mutta samanaikaisesti ilmapiirin vapautuminen herätti työväenliikkeen toiveita. 1970-luvun alussa työväenliike koki aatteellisen nousukauden ja sai uutta verta. Perinteiset toimintamuodot elpyivät. Ilmapiiriä leimasi usko sosialismin voittoon, mutta sitä rasitti työväenliikkeen sisäinen taistelu. Ilmapiirille tyypillisesti Espoon työväenliikkeessäkin uskottiin keskiluokan proletarisoitumiseen. Aatteellista nousukautta seurasi kriisi. 1970-luvun lopussa Espoon työväenliike lamaantui. Aiemmista toiveista poiketen teoria toimihenkilöiden proletarisoitumisesta ei tuntunutkaan toteutuvan, sen sijaan työväenliikkeen perustaa nakersi työväenluokan ”keskiluokkaistuminen”. Lisäksi työväenliikkeen legitimaatiota heikensi sen leimautuminen osaksi valtarakenteita. Tutkimuksen ajallinen päätepiste sijoittuu vuoteen 1984. Noihin aikoihin työväenliike aatteellisesti erityisenä liikkeenä, joka sananmukaisesti oli työväenliike, alkoi muuttua tunnistamattomaksi, mikä havaittiin myös ajankohtaisessa tutkimuksessa. Espoon työväenliike katosi paitsi nykyisyydestä, myös historiasta. Se nousee nykyään esiin lähinnä työläisalueita käsittelevässä kotiseutuhistoriassa, ei Espoon historian yleisesityksissä tai yleisessä historiatietoisuudessa. Espoo on ollut yhteiskunnallisten kehityskulkujen edelläkävijä koko lähihistorian ajan ja kiteyttänyt kulloisetkin muutostendenssit. Espoossa murros tapahtui rajummin ja nopeammin kuin yleensä.