Browsing by Subject "ulkopolitiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ulkoasianministeriön käsityksiä Euroopan turvallisuudesta vuosina 1989–1992. Työtä on motivoinut viime vuosina virinnyt keskustelu Suomen ulkopolitiikan motiivien ymmärtämisestä sekä tarpeesta tuottaa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvää tutkimusta. Lähestyn Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa tutkimalla turvallisuusarkkitehtuurin käsitettä, joka nousi kylmän sodan vastakkainasettelun päätyttyä eräänlaiseksi muotikäsitteeksi, jolla hahmotettiin institutionaalista rakennetta, jolla turvallisuus kyettäisiin säilyttämään muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma asettuu osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kylmän sodan päättymisen historiaa, jonka tutkimukseen on valittu näkökulmaksi turvallisuusarkkitehtuurin käsite. Tutkielmassa esitetään, miten Suomen ulkoasiainministeriössä käsitettiin turvallisuusarkkitehtuurin käsite, sekä mitä kehityskulkuja siihen liitettiin vuosina 1989–1992. Ulkoasiainministeriöön keskittyvän lähestymistavan takia keskeisinä aineistoina toimivat ulkoasianministeriön ja tasavallan presidentin kanslian arkistojen ulkopoliittiset muistiot ja raportit. Lisäksi aineistona hyödynnetään erilaisia ulkoasiainministeriön virkamiesten artikkeleita, puheita, esitelmiä sekä muita ulkopolitiikan virallisjulkaisuja, jotka tuovat lisäymmärrystä turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liittyneistä käsityksistä. Käsitehistoriallisen tutkimuksen periaatteiden lisäksi aineiston analyysissä hyödynnetään historiantutkimukselle ominaista lähdekriittistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksena esitän, että turvallisuusarkkitehtuuri käsitettiin Suomen ulkoasianministeriössä ennen kaikkea maanosan turvallisuuteen vaikuttavien järjestöjen välisinä suhteina ja tehtävänjakona. Ennen kaikkea kyse oli Etykin, Naton ja EY:n rooleista tässä kokonaisuudessa. Esitän edelleen, että turvallisuusarkkitehtuuriin kehittämiseen liitettiin ulkoasiainministeriössä kolme kehityskulkua: Etykin institutionalisoimiskehitys ja rakenteiden kehittäminen, Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatiokehitys sekä erityisesti Naton roolin muuttumisena esiintynyt transatlanttisen suhteen kehitys. Etykin kehittäminen nousi selvästi tärkeimpään rooliin turvallisuusarkkitehtuurin kehittämisessä osaltaan siksi, että Suomessa Etyk nähtiin toimivimpana järjestelynä kontrolloimaan Euroopan poliittisia ja sotilaallisia muutoksia. Vuoden 1991 loppupuolella Etykin keskeisen roolin kirjoittaminen auki ulkopolitiikan käytäntöihin tarjosi lisäksi myös liikkumatilaa osallistua tärkeäksi nähtyyn Länsi-Euroopan integraatioprosessiin. Suomen ulkoasiainministeriössä huomattiin jo vuoden 1991 loppupuolella, että turvallisuusarkkitehtuuri ei ollut kehittymässä yhteisille periaatteille, vaan eri toimijoiden etujen tasapainolle. Johtopäätöksenä esitän, että ulkoasiainministeriössä turvallisuusarkkitehtuurin käsitteeseen liitettyjen kehityskulkujen muutokset kuvastavat myös Suomen ulkopolitiikassa vaikuttaneiden kokemusten ja odotusten välisen jännitteen muutosta. Turvallisuusarkkitehtuurin käsitteen muutokset kuvastavat, että kylmän sodan loputtua Suomen ulkopolitiikassa tulevaisuuden odotukset vahvistuivat menneisyyden kokemusten kustannuksella. Lisäksi turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liitetty tulkinta sen muotoutumisesta eri toimijoiden intressien mukaan kyseenalaistaa mielekkyyden käyttää käsitettä neutraalina ja teoreettisena kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteenä.

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheid-liikehdintä sai paljon nostetta. Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheid-kysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan.. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheid-liikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.

Tutkielmassa tarkastellaan kuinka Suomen ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista syntyi. Tutkielma keskittyy etenkin sopimuksen kymmenenteen, niin kutsuttuun vähemmistöartiklaan ja siihen millaisia motiiveja Suomella oli ehdottaa kyseistä artiklaa sopimukseen. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaan etenkin sopimuksen vähemmistöartiklan muotoutumisen kautta sitä, millainen Suomen ulkopoliittiseen asemaan liittyvä tilannekuva ja odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli suhteessa Suomen itäiseen naapuriin kyseisessä historiallisessa murroskohdassa. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus korvasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hallinneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen yya-sopimuksen. Pohja Suomen ja Venäjän välisille sopimussuhteille luotiin kesäkuussa 1991 tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin tapaamisessa. Tuolloin kuitenkin kaavailtiin vain Suomen ja Venäjän sopimussuhteiden luomista. Kesällä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto ei tehnyt aloitetta yya-sopimuksen korvaamisesta. Tilanne muuttui Moskovan elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen myös yya-sopimuksen korvaamisesta. Taustalla vaikutti etenkin arvio siitä, että yya-sopimus oli este Suomen EY-integraatiolle. Syntyivät kaksiraiteiset sopimusneuvottelut, joissa Suomen ja Venäjän välille kaavailtu sopimus oli alisteinen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle sopimukselle. Sopimukset laadittiin pitkälti samansisältöisiksi, joskin Suomen ja Venäjän sopimukseen sisällytettiin myös yksityiskohtaisempia yhteistyötä käsitteleviä artikloita, kuten vähemmistöartikla. Suomen ulkopoliittisen johdon prioriteetti oli pitkään korvata yya juuri Neuvostoliiton kanssa tehtävällä sopimuksella. Joulukuussa Neuvostoliiton olemassaolo kuitenkin lakkasi. Suomen ja Neuvostoliiton jo parafoima sopimus ja Suomen ja Venäjän välillä aiemmin neuvoteltu sopimus yhdistettiin sopimukseksi suhteiden perusteista. Käytännössä tämä sopimus perustui kuitenkin lähes täysin Venäjän kanssa jo aikaisemmin neuvoteltuun sopimukseen. Sopimuksen vähemmistöartikla kuvaa sitä uudentyyppistä ulkopoliittista pyrkimystä, johon kylmän sodan päättyminen oli Suomen ulkopoliittisen aseman osalta johtamassa ja johon myös ulkopoliittinen johto pyrki. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen asema korostui. Vähemmistöartikla, jossa luvataan edesauttaa suomensukuisten ja suomalaisten kansojen omaperäisyyttä ja kulttuuria Venäjällä sekä vastavuoroisesti Venäjältä tulleiden kansojen omaperäisyyttä Suomessa, osoittaa sopimusosapuolten sitoutumista YK:n peruskirjaan ja ETYKin asiakirjoihin ja uudentyyppiseen sopimuskieleen. Toisaalta vähemmistöartiklan voi nähdä myös jatkumona heimo-, tai sukulaiskansojen tukemiselle, jota oli toteutettu Suomessa osana kansallista identiteettiprojektia 1800-luvulta lähtien. Vähemmistöartikla oli myös osa etenkin ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen korostamaa 1990-luvun alussa syntynyttä lähialuepolitiikkaa, jossa haluttiin edistää rajat ylittävää kanssakäymistä. Lähialueyhteistyön korostaminen ja osana tätä vähemmistöartikla liittyivät myös yya-sopimuksen korvaamisen yhteydessä odotettavissa olleeseen julkiseen kiinnostukseen Karjalan palauttamista ja suomensukuisia kansoja kohtaan. Suomen ulkopoliittisen johdon tilannekuvassa erottuu sopimusneuvottelujen aikana kaksi linjaa. Ensinnä kokemukset Neuvostoliiton kanssa olivat opettaneet varovaisuuteen ja etenkin presidentti Koiviston johdolla ulospäin korostettiin tätä pidättyväistä linjaa. Toiseksi ulkopoliittista toimintaa ohjasi odotus käänteestä, jossa Suomen ulkopolitiikka perustuisi yhteistyöhön ja kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen muun maailman ja etenkin lännen kanssa. Neuvostoliiton jatkuvasti muuttuvassa ja sekavassa tilanteessa syksyllä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto pyrki Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen asti varmistamaan hyvän pohjan suhteille sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa, ettei Suomi ”istuisi tuolien väliin”. Kuvaavaa on, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus olisi ehditty allekirjoittaa, olisi se ollut Neuvostoliiton viimeiseksi jäävä sopimus. Suomen ja Venäjän sopimus oli puolestaan Venäjän federaation ensimmäinen valtiona allekirjoittama sopimus

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisyhteyksiä Muammar Gaddafin johtaman Libyan ydinvoimaohjelmaan vuosina 1977–1985. Näistä yhteyksistä käytetään tässä tutkielmassa termiä Libya-hanke, ja yhteydet on jaettu hankkeen ensimmäiseksi ja toiseksi vaiheeksi. Tutkielmassa selvitetään, mistä Libya-hankkeessa oli Suomen ja suomalaistoimijoiden osalta kyse, miksi suomalaiset vetäytyivät hankkeesta ja mikä oli poliittisten syiden merkitys vetäytymisen taustalla, ja mitä seurauksia hankkeella mahdollisesti oli. Hankkeen keskeinen elinkaari rekonstruoidaan aineiston avulla. Keskeisenä aineistona tutkielmassa ovat ulkoministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön atomitoimiston arkistot, joita täydennetään aikalaissanomalehtien uutisilla ja muilla kirjoituksilla. Pääasiallinen tutkimusmenetelmä on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan muodostivat laajan, monimutkaisen ja sekavan kokonaisuuden, jolla oli Suomen osalta niin ulko-, kauppa- kuin ydinsulkupoliittisia ulottuvuuksia. Libya-hankkeen saamaa poliittista merkitystä korostivat ydinvoiman ja ydinviennin voimakas poliittisuus sekä Libyan kyseenalainen maine niin ydinohjelmansa kuin muunkin politiikkansa ja toimintansa osalta. Libya-hankkeen ensimmäisessä vaiheessa oli kyse suomalaisten yritysten pyrkimyksestä, valtionyhtiö Imatran Voiman johdolla, rakentaa ydinvoimala Libyaan yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Hankkeen ensimmäisen vaiheen asema Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyönä kolmansissa maissa toi hankkeelle poliittista arvoa, ja saattoi antaa hankkeelle suojaa tiedossa olleisiin Libyaan kohdemaana liittyneisiin ongelmiin ja riskeihin nähden. Suomalaisyritysten vetäytymisessä yhteishankkeesta olivat taustalla sekä taloudelliset että poliittiset syyt. Merkkejä poliittisesta painostuksesta tämän vaiheen osalta ei ole nähtävissä. Tutkielman keskeinen tutkimustulos on, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan eivät rajoittuneet ainoastaan Neuvostoliiton kanssa suunniteltuun yhteishankkeeseen, vaan Suomen valtiolla ja useilla suomalaisyrityksillä oli laajoja ja vielä yhteishankkeen jälkeen jatkuneita suoria kahdenvälisiä yhteyksiä Libyaan. Toisessa vaiheessa Suomen valtio ajautui kiusalliseen tilanteeseen, kun ministeritasolla sovittua ydinvoima-alan kahdenvälistä yhteistyötä Libyan kanssa ei todellisuudessa oltu valmiita tekemään. Yhteistyöhön Suomessa omaksutun kielteisen kannan taustalla olivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Libyan ydinvoimaohjelman muuttuminen suurvaltapoliittiseksi ristiriidaksi teki Libyan kanssa tehtävästä yhteistyöstä vahvasti ulkopoliittisen kysymyksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Yhdysvallat kohdisti Suomeen vaikuttamista ja painostusta, jotta ydinvoima-alan yhteistyöstä Libyan kanssa olisi pidättäydytty. Tällä oli jossain määrin vaikutusta Suomen kannanmuodostukseen. Varsinaisia poliittisia tai kaupallisia seurauksia Suomen ja Neuvostoliiton yhteishankkeen kaatumisesta tai Libyan tarjoamasta kahdenvälisestä yhteistyöstä kieltäytymisestä ei koitunut huolimatta esillä olleista uhkakuvista.

Undersökningen Mot ett gemensamt europeiskt försvar eller en åternationalisering av Europe? De europeiska försvarsalternativen på 2010-talet ur ett Waltziskt perspektiv granskar de europeiska försvarsalternativen ur den strukturella realismens perspektiv. Syftet med studien är att syna hur det internationella systemets struktur eller rättare sagt den globala maktfördelningen genom tiderna har inverkat på de europeiska säkerhetsarrangemangen. Studien utgår från den strukturella realismen, som teorin är utvecklad av den amerikanske samhällsvetaren Kenneth Waltz. Emellertid tar studien även andra strukturella realisters kontributioner i beaktande, däribland Stephen Walt, Barry Posen och Robert Jervis. Enligt den Waltziska realismen bör suveräna nationer i ett anarkiskt internationellt system ompröva sina säkerhetsarrangemang då den globala maktfördelningen justeras, eftersom avstående från en dylik granskning inte enbart riskerar den nationella överlevnaden, utan även den nationella framgången. Därmed är det främsta syftet i denna studie att granska hur den globala maktfördelningen genom tiderna påverkat de europeiska säkerhetsalternativen. Studien är tvådelad: Den första delen granskar hur den globala maktfördelningen under 1900-talet inverkade på utvecklingen av det europeiska säkerhetssamarbetet, som slutligen institutionaliserades i form av den Gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken under tidigt 1990-tai. En dylik analys kan hjälpa oss förstå de europeiska ländernas säkerhetspolitiska vägval och bidra med en förklaring till varför de otaliga försöken till enbart europeiskt säkerhetssamarbete fram till kalla krigets slut konsekvent mer eller mindre misslyckades. Den andra delen värderar för- och nackdelarna med fem centrala handlingsalternativ för den europeiska säkerheten i nutid. Detta är enligt den strukturella realismen en synnerligen central uppgift i en situation, där den amerikanska övermakten på global nivå håller på att avta och det internationella systemet glider allt längre bort från unipolaritet. Studien strävar därmed efter att svara på frågan hur nedgången i de Förenta Staternas maktposition påverkar på de europeiska säkerhetsalternativen på 2010-talet? Den centrala slutsatsen i denna studie är att enbart två utvägar, fortsatt samarbete inom transatlantiska ramar eller inom den Europeiska unionen, kan fortsättningsvis på 2010-talet lösa det europeiska säkerhetsdilemmat och garantera ett säkert Europa.

Tutkimus lähtee oletuksesta, että puolueet olettavat kansojen ja kansallisvaltioiden olemassaolon, asettaen oman kansansa edun muiden edelle. Tästä seuraa, että nationalismitutkimuksen kysymyksenasettelut ovat hedelmällinen tapa tutkia puolueiden ideologioita. Anthony D. Smithin ajatusten pohjalta tutkitaan millä tavalla kansan itsenäisyyden ja yhtenäisyyden ihanteet tulevat puolueiden ideologioissa esiin. Näiden lisäksi nationalismien erottelemiseksi esitellään kansallisen itsekkyyden käsite. Nationalismitutkimuksessa suosittua valtiollisten ja etnisten nationalismien erottelua käytetään sekä käsitteiden että tutkimuskysymysten systematisoinnin apuna. Tutkimuksen empiirinen osio jakaantuu neljän politiikanalan tarkasteluun. Maahanmuutto-, puolustus-, ulko-, ja ympäristöpolitiikkan ympäriltä on analyysiin sisällytetty tutkimusaineistoa puolueohjelmista blogikirjoituksiin. Teorian lähtökohdat yhdistetään pääasiassa kahdella diskurssianalyysin metodilla. Argumentaatioanalyysissa puolueiden käytännön argumentit puretaan osiin. Kertomusanalyysissa hahmotellaan merkittävimmät kertomukset puolueiden periaatteiden takaa. Aineiston perusteella perussuomalaiset edustaa maahanmuuttopolitiikassa lähinnä valtiollista nationalismia. Vihreiden linjan voi tarkimmin määritellä multikulturalistiseksi. Vihreiden kansankäsitys on hieman voluntaarisempi. Puolustusvoimien havaitaan toteuttavan perussuomalaisille kansallisen yhtenäisyyden funktiota ollen nationalistisesti tärkeä aihe. Vihreiden argumentointi aiheen ympäriltä perustuu enemmän ei-nationalistisiin arvoihin. Ulkopolitiikassa vihreät kannattaa enemmän vastikkeettomia tulonsiirtoja muille kansallisvaltioille. Kummankin puolueen osoitetaan argumentoivan ulkopolitiikassa enimmäkseen itsekkäillä arvoilla.. Euroopan Unionin ympärillä käytävä keskustelu osoittaa vihreiden arvostavan kansallista itsenäisyyttä perussuomalaisia vähemmän. Ympäristönsuojeluun perustuvia argumentteja ei perussuomalaisilla juuri esiinny, mutta luontosuhteella on puolueelle merkitystä kansallisen yhtenäisyyden luojana. Vihreiden osalta ympäristökysymys on moniulotteisempi, mutta päivänpoliittisissa argumenteissaan puolue edistää ensisijaisesti Suomen asemaa itsenäisten kansallisvaltioiden maailmassa. Kokonaisuutena kansan yhtenäisyys ja itsenäisyys osoittautuvat perussuomalaisille tärkeämmiksi arvoiksi kuin vihreille. Puolueiden näkökulmasta Suomen kansan yhtenäisyys rakentuu lähinnä valtiollisen nationalismin symboleille/arvoille, joskin perussuomalaisilla esiintyy myös etnisen nationalismin määrittelyjä. Vihreät osoittautuu kautta linjan perussuomalaisia epäitsekkäämmäksi puolueeksi. Erityisesti vihreiden kansalliset tehtävät ovat enemmän ulospäin ja tulevaisuuteen suuntautuvia kuin perussuomalaisten. Käytännön politiikassa erot ovat pienempiä. Tutkimuksen keskeisin hypoteesi ja johtopäätös on, että molemmat puolueet ovat selvästi nationalistisia.

Tämä maisterintutkielma käsittelee rauhanvälityksestä käytyä poliittista keskustelua Suomessa Kosovon sodan jälkeen. Rauhanvälitys on yksi Suomen ulkopoliittisista tavoitteista. Martti Ahtisaarelle vuonna 2008 myönnetty Nobelin rauhanpalkinto toimi alkusysäyksenä julkiselle keskustelulle Suomen rauhanvälityspotentiaalista, jonka jälkeen Suomi alkoi aktiivisesti kehittää rauhanvälitystoimintaansa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista poliittista keskustelua Suomen rauhanvälittäjän roolista käytiin Kosovon sodan jälkeen ja Suomen vuosina 2008–2012 toteutuneen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan aikana. Tutkimus sijoittuu ajallisesti vuosiin 1999–2012. Tutkimus vastaa kolmeen tutkimuskysymykseen: Millaista keskustelua Suomen rauhanvälittäjän roolista käytiin, millaisena Suomen rauhanvälittäjän rooli nähtiin ja millaisia historiallisia narratiiveja Suomen rauhanvälittäjän roolista käydystä eduskuntakeskustelusta ja presidentin ja ulkoministerin puheista on tunnistettavissa. Tutkimus toteutetaan hyödyntäen teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa James Wertschin narratiiviteorian mukaiset spesifit narratiivit ja kerronnallinen malliskeema, sekä Sirkka Ahosen esittelemä Suomen rauhanvartijan myytti. Tutkielman primääriaineisto koostuu eduskuntakeskusteluista ja silloisten presidenttien ja ulkoministerien puheista. Koodauksen myötä aineistosta muodostuu rauhanvälityksestä käytyyn keskusteluun liittyviä temaattisia kokonaisuuksia, kuten Suomen aktiivisuus ja aloitteellisuus rauhanvälityksessä, Suomi osana kansainvälisiä järjestöjä, Suomi naisten aseman edistäjänä, Suomi neutraalina ja sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, presidentti Martti Ahtisaaren perintö sekä Suomi rauhanturvaamisen suurvaltana ja matkalla rauhanvälittämisen suurvallaksi. Wertschin ja Ahosen ajatuksiin nojaava teoriaohjaava sisällönanalyysi paljastaa aineistosta toistuvia narratiiveja. Tutkimuksen keskeisinä löydöksinä tunnistetaan narratiivit Suomen historiallisesta roolista neutraalina ja sotilaallisesti liittoutumattomana maana, Suomen pitkä historia rauhanturvaamisessa sekä presidentti Martti Ahtisaaren perinnön ja esimerkin vaaliminen.

Kylmän sodan päättyminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa synnytti tarpeen tarkastella kylmän sodan aikaa uudesta näkökulmasta. Uusi kylmän sodan historiantutkimuksen sekä kulttuurisen kylmän sodan tutkimuksen synnyt vastasivat uuden aikakauden synnyttämiin tarpeisiin. Kulttuurin ja politiikan suhde korostui kylmän sodan aikaisessa vastakkaisten blokkien kaksin kamppailussa. Kulttuurista tuli yksi kylmän sodan aseita. Kylmän sodan kuumennettua entisestään nousi kulttuuri kylmän sodan kontekstissa entistä merkittävämpään asemaan. Yhdysvaltain harjoittama soft power –poltiikka yhdessä amerikkalaistumisilmiön kanssa vaikuttivat Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle saakka. Tässä tutkimuksessa on selvitetty, kuinka ulkopoliittista kulttuuripolitiikkaa hoidettiin Suomen ja Yhdysvaltojen välillä 1960-luvulla. Erityisesti maiden väliset vaihto- ja stipendijärjestelmät peilaavat ulkopoliittisen kulttuuripolitiikan kehitystä ja asemaa kahdenvälisissä suhteissa. Tutkimuksen kannalta oli merkittävää peilata Suomen ja Yhdysvaltojen välisten vaihto- ja stipendiohjelmien kehitystä muiden Pohjoismaiden vastaavaan kehitykseen 1960-luvulla. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen kansainvälis-poliittinen asema osaltaan vaikuttivat näiden ulkopolitiikan kulttuuripoliittisten suhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa pääasiallisena aineistona toimivat ulkoasianministeriön arkiston materiaali, Yhdysvaltojen hallituksen julkaisemat sähköiset materiaalit sekä keskeinen tutkimuskirjallisuus amerikkalaistumisesta, stipendiohjelmista sekä ulkopoliittisesta kulttuuripolitiikasta. Tutkimus osoittaa, että Suomen vaihto- ja stipendijärjestelmät 1960-luvulla olivat poikkeavanlaiset verrattuna muihin Pohjoismaihin. Keskeisimpänä tutkimustuloksena voidaan pitää sitä, että Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen kulttuurivaihtoon ja stipendiohjelmiin on panostettu merkittävästi Yhdysvaltojen taholta. Voidaan myös katsoa, että Suomen 1960-luvulla kehittynyt liennytyspoliittinen rooli on keskeinen amerikkalaistumisen leviämisen kannalta Suomessa. Todisteena amerikkalaistumisen ilmentymisistä Suomessa voidaan pitää kiinnostuneisuutta vaihto- ja stipendiohjelmiin. Toisaalta myös yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen läpimurtoa stipendiohjelmien avustuksella voidaan pitää todisteena siitä, että amerikkalaistuminen on vaikuttanut stipendiohjelmien kautta.