Browsing by Subject "väestötiede"

Äitiyskuolleisuuden vähentäminen 75 prosentilla vuosien 1990 ja 2015 välisenä aikana on yksi YK:n vuosituhattavoitteista. Keskeinen keino tavoitteeseen pääsemiseksi on mahdollistaa kaikille raskaana oleville naisille pääsy hyvälaatuiseen äitiysterveydenhoitoon. Lounais-Afrikassa sijaitsevassa Namibiassa äitiyskuolleisuus on kasvanut viime vuosikymmeninä. Lisäksi köyhät ja maaseudulla asuvat namibialaisnaiset saavat heikommin äitiysterveydenhoitoa kuin kaupungissa asuvat varakkaammat naiset. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan asuinalueen mukaista vaihtelua äitiysterveydenhoidon saamisessa Namibiassa. Tavoitteena oli selvittää, millaisia eroja on hoidon saamisessa asuinalueiden välillä ja selittävätkö naisen sosiodemografiset tekijät tai naisen asemaan liittyvät naisen omat tai asuinalueen miesten ja naisten asenteet alueiden välistä eroa hoidon saamisessa. Taustamuuttujia olivat naisen koulutustaso, kotitalouden varallisuus, naisen siviilisääty, aiempien synnytysten määrä sekä naisen asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Aluetason muuttujia olivat asuinalueen naisten ja miesten asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan sekä alueen miesten asenne siihen, saako mies käyttää valtaa naista kohtaan sekä siihen, onko synnytys vain naisen huolenaihe. Aineistona tutkimuksessa käytettiin Namibia Demographic and Health Survey 2006–2007 -otantatutkimusta, jossa haastateltiin 13 719 henkilöä. Heistä 4029 oli synnyttäneitä naisia. Analyysi tehtiin logistisella regressioanalyysillä. Aineiston mutkikas otanta-asetelma huomioitiin logistisessa regressioanalyysissä käyttämällä asetelmaperustaista tilastollista analyysiä. Tutkimuksessa Namibian 13 hallinnollista aluetta jaettiin kolmeen ryhmään: pohjoiseen, pääkaupunkiin ja muuhun osaan maasta. Pohjoiseen kuuluivat Caprivin, Kavangon, Ohangwenan, Omusatin, Oshanan ja Oshikoton hallinnolliset alueet, pääkaupunkiin Khomas ja muu maa -alueeseen Erongo, Hardap, Karas, Omaheke ja Otjozundupa. Asuinalueiden välillä oli eroja äitiysterveydenhoidon saamisessa kaikissa hoidon osa-alueissa. Raskaudenaikaisista komplikaatioista annettavaa tietoa saivat heikoiten muu maa -alueella asuvat ja parhaiten pääkaupungissa asuvat, kun tiedon saamista tarkasteltiin vain asuinalueittain. Varallisuus sekä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvät asenteet selittivät asuinalueen ja hoidon saamisen yhteyttä niin, että muuttujien vakioinnin jälkeen pohjoisessa sai parhaiten tietoa raskauteen liittyvistä komplikaatioista. Muu maa -alueella tiedon saaminen oli heikointa taustatekijöiden tai asenteiden vakioinnista huolimatta. Synnytyksen aikana ja sen jälkeen heikoiten hoitoa sai pohjoisessa ja parhaiten pääkaupungissa. Raskauden ja synnytyksen aikaisessa sekä synnytyksen jälkeisessä hoidossa varallisuus selitti asuinalueiden ja hoidon saamisen yhteyttä eniten. Kuitenkaan tarkastellut taustamuuttujat eivät selittäneet asuinalueiden ja hoidon saamisen yhteyttä kokonaan, vaan kaikkien muuttujien vakioimisen jälkeen hoitoa sai edelleen parhaiten pääkaupungissa ja heikoiten pohjoisessa. Alueen lisäksi sosiodemografisilla tekijöillä ja naisen asemaan liittyvillä asenteilla oli yhteys hoidon saamiseen. Kaikissa hoidon osa-alueissa koulutuksen kasvu lisäsi mahdollisuutta hoitoon, myös varallisuuden pienikin lisääntyminen oli yhteydessä parempaan hoidon saamiseen. Kaikissa hoidon osa-alueissa useat aiemmat synnytykset sekä naisiin kohdistuvan väkivallan hyväksyminen sen sijaan vaikeuttivat hoidon saamista. Synnytyksen aikaisessa ja synnytyksen jälkeisessä hoidossa myös miehen asenne siihen, että synnytys oli vain naisen huolenaihe, heikensi hoidon saamista. Tutkimuksen tulokset vahvistivat aiempaa tutkimustietoa siitä, että heikoiten äitiysterveydenhoitoa saavat pohjoisessa sekä maaseudulla asuvat köyhät ja kouluttamattomat naiset. Uutta tietoa tutkimus antoi asuinalueiden välisistä asenne-eroista Namibiassa sekä niiden yhteydestä hoidon saamiseen. Pohjoisessa naiseen kohdistuva väkivalta, naiseen kohdistuva vallankäyttö sekä se, että synnytys on vain naisen huolenaihe, oli muita alueita hyväksytympää. Namibia on sitoutunut YK:n vuosituhattavoitteiden mukaiseen äitiyskuolleisuuden laskuun, mutta sen on vaikeata saavuttaa tavoitteita, jolleivät pohjoisen köyhimmät naiset saa nykyistä paremmin äitiysterveydenhoitoa. Namibian olisi siten parannettava pohjoisessa asuvien naisten mahdollisuuksia saada terveydenhoitoa etenkin synnytyksen aikana sekä sen jälkeen.

Tutkimuksessa tarkastellaan dementiakuolleisuutta sekä siihen vaikuttavia sosiaalisia tekijöitä. Dementia on oireyhtymä, jota pääasiassa sairastavat yli 65-vuotiaat henkilöt. Väestön ikääntyessä sekä elinajanodotteen kasvaessa on odotettavissa, että dementiaa sairastavien määrä tulee kasvamaan merkittävästi lähivuosina. On viitteitä siitä, että dementiaan sairastumisen riskiin vaikuttavat erilaiset sosiaaliset tekijät kuten koulutus, mutta varsinkin dementiakuolleisuudesta tiedetään vähän. Tutkielman aineistona käytettiin Tilastokeskuksen muodostamaa Elinolot ja kuolinsyyt -rekisteriaineistoa, joka koostuu väestölaskentatiedoista sekä työssäkäyntitilaston pitkittäisaineistosta, johon on liitetty kuolinsyytietoja. Peruskuolinsyyn lisäksi aineistossa oli tieto korkeintaan kolmesta myötävaikuttavasta syystä. Dementiakuolleisuuden on esitetty aliarvioituvan peruskuolinsyynä, joten dementiakuolleisuuden määrittelyssä käytettiin myös tietoa myötävaikuttavista syistä. Rajausten jälkeen aineistossa on 317 944 henkilöä, joista 128 562 on miehiä ja 189 382 naisia. Pääanalyysimenetelmänä on käytetty elinaikamalleihin kuuluvaa Coxin regressiota. Dementiakuolleisuudessa oli vaihtelua kaikkien tutkimuksessa käytettyjen muuttujien, eli koulutuksen, sosiaaliluokan, tulojen, siviilisäädyn sekä perhemuodon mukaan. Koulutuksen vaikutus välittyi osin ammattiasemaan perustuvan sosiaaliluokan kautta. Suurimpia ryhmien väliset suhteelliset erot olivat nuoremmissa ikäryhmissä sekä sosiaaliluokan ja siviilisäädyn kohdalla. Eronneilla ja naimattomilla oli selvästi kohonnut riski suhteessa naimisissa oleviin. Myös työntekijöillä havaittiin kohonnut riski suhteessa ylempiin toimihenkilöihin. Siviilisääty vaikutti olevan merkittävä tekijä siinä mielessä, että koulutuksen, sosiaaliluokan ja tulojen tuominen malliin ei juuri vaikuttanut siviilisäätyryhmien välillä havaittuun vaihteluun. Dementiakuolleisuudessa havaitut ryhmien väliset suhteelliset erot olivat hieman pienempiä kuin muissa syissä, mutta kuitenkin hyvin samaa suuruusluokkaa. Tulosten perusteella on identifioitavissa tekijöitä, jotka suojaavat dementialta. Erityisesti avioliitto, korkea koulutus sekä ylemmät toimihenkilöammatit vaikuttavat olevan dementialta suojaavia tekijöitä. Avioliiton suojaavan vaikutuksen voidaan tulkita liittyvän sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä puolison tukeen ja läsnäoloon. Korkea koulutus sekä toimihenkilöammatit indikoivat virikkeellisempää työympäristöä, mutta niiden vaikutus voi myös kulkea ylipäänsä aktiivisemman ja kognitiivisesti virikkeellisemmän elämäntavan kautta. Aktiivisen ja kognitiivisesti haastavan elämäntavan on esitetty suojaavan dementiaan sairastumiselta. Tuloksia voidaan tulkita elämänkaarinäkökulman kautta. Jo nuoruudessa vaikuttavilla tekijöillä, kuten koulutuksella, on vaikutusta. Tämän lisäksi elämänkaaren aikana myöhemmin vaikuttavat tekijät ovat merkityksellisiä. Näiden tekijöiden on esitetty vaikuttavan aivojen hermoverkostoon ja -yhteyksiin ja luovan kognitiivista reserviä, minkä on esitetty ehkäisevän tai lykkäävän dementiaan sairastumista.

Studies on the intergenerational transmission of depressive symptoms form a long research tradition. Numerous studies have indicated that children of depressed mothers face an up to 3-fold risk of exhibiting depressive symptoms later in life compared with those children whose mother has not had depressive symptoms. Later studies have observed that paternal depressive symptoms pose an almost equal risk factor particularly for boys. After having established the association between parental and offspring depressive symptoms, research has focused on exploring the mechanisms underlying the transmission of risk. These are also the principal point of interest in the present thesis that gives particular weight to the role of gender, socioeconomic circumstances (parental education and household income) and timing of exposure, belonging to often-hypothesized but seldom-examined shapers of the transmission of risk. Besides these, the study sheds light on the significance of gender of which previous research has produced mixed results. The interpretation of the results leans on the conceptual framework of life course epidemiology, which understands the development of a disease or a disorder as the outcome of biological, psychosocial, and environmental processes that entangle with each other throughout the life course. The study utilized the register-based EKSY014 data set that contains a 20% random sample of all Finnish households with at least one child aged 0-14 years at the end of 2000. Information on the purchases of prescription medicines and visits to inpatient and outpatient care were used as proxy for the incidence of depressive symptoms. Cox proportional hazards regression model, which belongs to the field of survival analysis, was used to compare the event rates between the groups of interest. Exposure to depression of biological parents was measured when persons were 9-14 years old, and the follow-up of an individual’s own depressive symptoms started on the first day of the year the person turned 15 and ended on the last day of the year the person turned 20. Altogether, the principal study population included more than 130,000 persons born between 1986 and 1996. A smaller sub-sample was used to study the effects of an early-life exposure at age 0-5 years and recurrent parental depressive symptoms. According to the analysis, exposure to maternal depressive symptoms at age 9-14 years poses an equally large 2-fold risk for boys and girls. Paternal depressive symptoms put boys at an equal risk as maternal depressive symptoms, but for girls, they pose a smaller 1.5-fold risk. Among those persons who are living with their biological parents, controlling for the effects of socioeconomic factors weakens the association only little and no differences are seen in the risk of intergenerational transmission across the groups of socioeconomic status. Exposure to both maternal depressive symptoms and paternal depressive symptoms poses a bigger risk than a single exposure among both girls and boys. The analysis conducted with the smaller sub-sample implies that an exposure at age 9-14 years poses a bigger risk than an exposure at age 0-5 years. Recurrent exposure to maternal depressive symptoms appears to be a particularly severe risk factor. The results of the study support the life course epidemiological processes of accumulation of risk and chains of risk: Exposure to depressive symptoms in both parents and the long-term chaining of parental depressive symptoms put the person at the greatest risk. Parental depressive symptoms and socioeconomic status appear as largely independent risk factors of adolescent depressive symptoms; thus, those adolescents having a low socioeconomic status and a history of parental depressive symptoms face a particularly elevated risk of exhibiting depressive symptoms. The preliminary analysis did not give support to the assumed sensitive period in the first years of life, but the question should be examined further with a larger sample. Overall, the results advocate a more holistic approach to the prevention of adolescent depressive symptoms, beginning from the identification of familial risk and leading to actions that target all members of the family.

Siviilisäätyryhmien välillä todettujen terveyserojen muodostumiselle on ehdotettu kahta eri mekanismia: valikoituminen ja kausaatio. Valikoitumisteoria esittää, että terveyserot ryhmien välillä syntyvät terveempien henkilöiden paremmista edellytyksistä muodostaa parisuhteita, kun puolestaan kausaatioteoriassa erot syntyvät parisuhteen terveyttä edistävistä vaikutuksista. Nämä mekanismit eivät ole toisiaan pois sulkevia, ja molemmille teorioille on löytynyt tutkimusnäyttöä. Toistaiseksi parisuhteen ja terveyden välisen yhteyden kausaatioteoria on kuitenkin saanut näistä selitysmalleista enemmän tukea. Tämä tutkimus keskittyy mielenterveysongelmien esiintyvyyksiin 18–38-vuotiailla suomalaisilla nuorilla aikuisilla vuosina 1995–2003. Esiintyvyyksien ajalliset muutokset suhteutetaan parisuhteiden muodostamisajankohtiin: sekä aikaan ennen suhdetta että aikaan suhteen muodostamisen jälkeen. Parisuhdemuodoista käsitellään sekä avioliitot että yhteistaloudet. Tutkimusaineisto perustuu Tilastokeskuksen kokoamiin kansallisiin rekistereihin, ja aineistorajauksien jälkeen se käsittää 158 952 (avioitumisseuranta) ja 116 496 (yhteistalousseuranta) henkilöä. Aineisto on muodoltaan pitkittäisaineisto, jossa on havaintoja samoista tutkimushenkilöistä eri ajankohdissa. Mielenterveysongelmien esiintyvyyden mittarina toimivat mielenterveyslääkkeiden ostotapahtumat. Analyysissa käytetään GEE-regressiomenetelmää, jonka avulla voidaan huomioida toistuvat ja keskenään korreloivat vastetapahtumat. Analyysit osoittivat avioituvien poikkeavan naimattomina pysyvistä matalammalla mielenterveysoireiden esiintyvyydessä sekä ajassa ennen avioliittoa että liiton solmimisen jälkeen. Alle kolmessa vuodessa eroon päättyvissä avioliitoissa eroavat eivät eroa naimattomina pysyvistä ajassa ennen avioliittoaan, ja varsinkin avioliitossa tai sen jälkeisessä ajassa heidän oirehtimisensa on naimattomina pysyvien yleiseen oirehtimiseen verrattuna korkeampaa. Naiset, joiden talouden lapsilukumäärä nousee aikavälillä vuosi ennen tai jälkeen avioitumisen, ovat muihin avioituviin nähden vähemmän oirehtivia. Miehillä vastaavaa jakoa ei esiinny. Miehistä alle 25-vuotiaana avioituvilla havaittiin muita avioituvia miehiä enemmän mielenterveysongelmia, mutta naisten kohdalla avioitumisikä ei osoittanut minkään ikäryhmän olevan muita oirehtivampi. Yhteistalouksiin muuttavilla miehillä oirehtimisen esiintyvyys ennen muuttoa oli muuttoa tekemättömiin verrattuna matalampaa ennen yhteistaloutta. Yhteistalouksiin muuttavilla naisilla mielenterveysongelmat olivat alkutilanteessa myös vähäisempiä kuin toisilla naisilla, mutta ero näiden ryhmien välillä oli pienempi kuin miehillä. Niillä yhteistalouksiin muuttavilla, jotka erosivat kolmen vuoden sisällä, havaittiin mielenterveysongelmia suunnilleen yhtä paljon kuin parisuhteissa asumattomilla. Niillä henkilöillä, joiden yhteistalouksissa lapsiluku kasvoi vähän ennen tai pian muuton jälkeen, ei havaittu eroja oirehtimisessa muihin yhteen muuttaviin nähden. Koska molemmissa asetelmissa mielenterveyden ongelmat olivat vertailuryhmään nähden vähäisempiä jo ennen parisuhteen vakinaistamista, tukevat tulokset valikoitumishypoteesia. Siviilisääty- ja asumismuotoryhmien väliset terveyserot näkyvät aineistossa siten eroina, jotka ovat olleet olemassa jo ennen parisuhteen alkua. Toisaalta parisuhteen ei voida tulosten perusteella olevan mielenterveyttä heikentävä tai erityisellä tavalla edistävä, vaan se ylläpitää aiempia terveyseroja myös suhteen jatkuessa. Pitkäaikaisia kausaatiovaikutuksia tutkimuksen lyhyt seuranta-aikaväli ei voi selvittää. Kun aineistosta huomioidaan vain yli kolme vuotta kestäneet avioliitot ja yhteistaloudet, on valikoitumisvaikutus entistäkin voimakkaampi. Tämän tutkimuksen etuina aiempaan tutkimukseen nähden ovat useita mittausajankohtia sisältävä seuranta-asetelma sekä aiempaa suurempi aineistomäärä. Aineisto mahdollistaa parisuhteen muodostavien henkilöiden jaottelun useiden elämäntilanne ja -tapahtumamuuttujien suhteen, minkä vuoksi esimerkiksi nopeasti eroavat henkilöt voitiin huomioida tulosten tulkinnoissa.

Over-indebtedness has been identified as a risk factor for several health outcomes. However, the health effects of parental over-indebtedness on children are less well known, and longitudinal panel data and health registers haven’t been used for this purpose. Researching the effects of over-indebtedness is topical: in 2013 the number of credit default entries exceeded those following the 1990’s depression, suggesting that over-indebtedness is a persisting problem. This thesis is a part of the currently ongoing Social Consequences of Recession research project, studying the long and short term effects of recession periods on income, illness and mortality. The project is funded by the Academy of Finland. The aim of this thesis is to test whether parental over-indebtedness is a determinant for depression in the Finnish national 1987 birth cohort, consisting of 59476 individuals. Several administrative and health registers are linked to the data. Two different explanations are considered to explain the possible connection found between parental over-indebtedness and depression: the life-course approach and the family economic stress model. Survival analysis is used to analyze the cumulative incidence for antidepressants purchases, which are used as a proxy for psychiatric morbidity. The cumulative rate of new purchases among children with an over-indebted parent and others will be assessed using Kaplan-Meier estimates. Hazard rates for over-indebted parents are estimated with the Cox regression model. Direct effects will be estimated first, with confounding factors – parental depression, parental marital status and parental education – added in the subsequent models. Boys and girls are analyzed separately. The results indicate that children of over-indebted parents face elevated risk for depression, even when adjusted for previously well-known and studied predictors of adolescent depression. The results suggest that financial distress in the childhood home intertwines with other childhood risk factors of depression and contributes to the clustering of adverse childhood experiences. Over-indebtedness is more common in already disadvantaged groups and exacerbates social disparity. By reducing economic and social resources in a childhood environment that may be necessary for upward social mobility, it could add to the intergenerational transmission of inequality.

Tutkimus tarkastelee sosiaalista liikkuvuutta eli yksilöiden sosioekonomisen aseman (sosiaaliryhmän) yhteyttä heidän lapsuudenperheensä asemaan Suomessa vuosina 1985–2005. Niitä yksilöitä, joiden sosiaaliryhmä on eri kuin heidän lapsuudenperheensä, kuvataan liikkuneiksi. Korkeaa liikkuneiden osuutta, siis korkeaa liikkuvuuden tasoa, pidetään ideaalisen meritokraattisen yhteiskunnan merkkinä, jonka mukaan jokaisella yksilöllä tulisi olla samanlaiset edellytykset sijoittautua siihen asemaan, johon kyvyt ja pyrkimykset antavat mahdollisuuden. Tämä tutkimus selvittää, minkälaista sosiaalinen liikkuvuus on tasoltaan ja muodoltaan ollut Suomessa viimeisimpinä vuosikymmeninä. Lisäksi tutkimus tarkastelee Suomen yhteiskuntarakenteen muutoksia tutkitulla aikavälillä. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu vanhempien sosiaaliryhmän ennustavan selkeästi heidän lastensa sosiaaliryhmää. Suomessa aihetta on erityisesti tutkittu 1980-luvulla. Uusimmat tutkimustulokset ovat todenneet Suomen liikkuneiden osuuden nousseen 70–80 prosentin tasolle koko väestöstä. Kansainvälisissä vertailuissa liikkuvuuden Suomessa on todettu olevan verrattain voimakasta moniin muihin yhteiskuntiin verrattuna. Aiempien tutkimusten mukaan Suomen teollistuminen ja kaupungistuminen 1960–70-luvuilla ovat vaikuttaneet voimakkaasti Suomen yhteiskuntarakenteeseen. Suomi onkin toimihenkilöistynyt voimakkaasti 1990-luvulle asti. Suomen yhteiskuntarakenteen muuttuessa voimakkaasti myös tästä johtuvan nk. pakotetun liikkuvuuden osuus on ollut korkea. Uusimmissa tutkimuksissa yhteiskuntarakenteen muutoksesta johtumattoman nk. suhteellisen liikkuvuuden on todettu lisääntyneen. Yksityiskohtaisempia rekisteriaineistoon perustuvia tutkimuksia sosiaalisesta liikkuvuudesta Suomessa viime vuosikymmeninä ei kuitenkaan ole tehty. Tämän tutkimuksen aineistona käytettiin Tilastokeskuksen keräämän työssäkäyntitilaston Elinolot ja kuolleisuus (Eksy) -rekisteriaineistoa, joka on 11 prosentin otos Suomen väestöstä. Tutkimusjoukoksi poimittiin vuosina 1970, 1975, 1980, 1985 ja 1990 13–14-vuotiaat nuoret, joiden perheen sosiaaliryhmää verrattiin heidän itse saavuttamaansa sosiaaliryhmään 15 vuotta myöhemmin. Kaiken kaikkiaan tutkimukseen valikoituneessa otoksessa on 37059 naista ja 38681 miestä.. Menetelminä käytettiin ristiintaulukointia (nk. liikkuvuustauluja) ja log-lineaarista mallintamista sekä ristitulosuhteiden (odds ratio) ja jäännösten (residuaalien) tarkastelua. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sosiaalinen liikkuvuus Suomessa on lisääntynyt tutkitulla aikavälillä: naisten kohdalla liikkuvien osuus on hieman korkeampi kuin miesten. Tutkitulla aikavälillä Suomessa on erityisesti lisääntynyt suhteellinen eli yhteiskuntarakenteen muutoksista riippumaton liikkuvuus, siten, että se on yleisempää miehillä kuin naisilla. Suomi on toimihenkilöistynyt voimakkaasti, mutta aiempien tutkimusten ennustamaa keskiluokan jähmettymistä ei ole tämän tutkimuksen tulosten perusteella havaittavissa. 1990-luvun laman ei tämän tutkimuksen tulosten valossa voida sanoa vaikuttaneen Suomen liikkuvuuteen.

Yhä suurempi osa väestöstä elää yhdeksännelle vuosikymmenelle asti. Yli 80-vuotiaiden absoluuttinen ja suhteellinen lukumäärä Suomen väestöstä tulee kasvamaan erityisen nopeasti, ja yhä suurempi osa terveyden eriarvoisuudesta nousee tästä väestönosasta. Vanhusten sosioekonomisten kuolleisuuserojen on havaittu olevan samansuuntaisia kuin työikäisillä mutta suhteelliset erot ovat olleet usein pienempiä. Yleensä vanhimmat ikäryhmät ovat jääneet tutkimuksissa vähemmälle huomiolle. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella sosioekonomisia kuolleisuuseroja 80 vuotta täyttäneillä suomalaisilla. Kuolleisuuserojen kehitystä tarkasteltiin jaksolla 1988–2007 ja monimuuttujamalleissa selvitettiin eri tekijöiden keskinäisiä vaikutussuhteita. Lisäksi selvitettiin, muokkaavatko perhetekijät sosioekonomisia kuolleisuuseroja. Tutkimuksessa käytettiin Tilastokeskuksen muodostamaa yksilötasoista rekisteriaineistoa. Aineisto sisälsi tietoa sosioekonomisista tekijöistä ja kuolemantapauksista. Aineistossa havaittiin 328 749 kuolemantapausta 80 vuotta täyttäneessä väestössä. Tutkimuksessa tarkasteltiin sekä kokonaiskuolleisuutta että kuolemansyittäistä kuolleisuutta. Kuolleisuuslukujen ja elinajanodotteiden trendejä tarkasteltiin periodilla 1988–2007. Elinajantauluista saatuja elinajanodotteita tarkasteltiin sosioekonomisten tekijöiden mukaan ja muutoksien syyt dekomponoitiin kuolemansyittäin. Monimuuttujamalleissa käytettiin menetelmänä Coxin suhteellisten vaarojen mallia. Kuolleisuus oli korkeinta alemmissa sosioekonomisissa ryhmissä. Sosioekonomiset kuolleisuuserot pysyivät koulutuksen ja sosiaaliryhmän osalta vakaina tutkimusjaksolla, mutta tulojen mukaiset erot supistuivat. 80 vuotiaan elinajanodote kasvoi miehillä 6,4 vuodesta 7,5 vuoteen ja naisilla 7,7 vuodesta 9 vuoteen. Erot olivat sosiaaliryhmän ja koulutuksen mukaan alimman ja ylimmän ryhmän välillä noin yhden vuoden ja tulojen mukaan hieman enemmän. Yksilön veronalaiset tulot ja kumuloitunutta asuntovarallisuutta kuvaavat determinantit olivat koulutusta ja sosiaaliryhmää voimakkaampia kuolleisuuden ennustajia. Kulutuspotentiaalia mittaava asuntokunnan käyttötulojen yhteys kuolleisuus oli heikko, ja pienin kuolleisuus havaittiin alimmassa käyttötulojen kolmanneksessa. Sosioekonomiset kuolleisuuserot olivat korostuneimpia iskeemisissä sydäntaudeissa ja hengityselintaudeissa sekä miehillä keuhko- ja mahasyöpäkuolleisuudessa ja naisilla muissa sydäntaudeissa. Tapaturmaiset, väkivaltaiset ja alkoholiperäiset kuolemansyyt olivat tutkimusväestössä harvinaisia, eikä niissä havaittu suuria sosiaalisia eroja. Avioliitto näyttäytyi huono-osaisuudelta jossain määrin suojaavana tekijänä. Yksinasuvilla ja naimattomilla vanhuksilla tuloihin ja asunnon varustelutasoon liittyvät kuolleisuuserot olivat suurempia kuin muilla. Kuolleisuuserot olivat pääosin samansuuntaisia kuin aiemmassa tutkimuksessa havaitut. Suhteelliset kuolleisuuserot olivat pienempiä kuin nuoremmissa ikäryhmissä löydetyt. Tutkimus antoi tukea elämänkulun selitysmallille kuolleisuuserojen ymmärtämisessä. Suorat materiaaliset terveyserojen selitykset näyttäisivät olevan 80 vuotta täyttäneessä väestössä vähemmän merkityksellisiä, johtuen osittain valikoivasta laitostumisesta. Sen sijaan avioliiton suojaava vaikutus ja psykososiaaliset tekijät nousivat keskeisiksi. Suuret erot sydäntauti-, hengityselin- ja osittain syöpäkuolleisuudessa viittaavat siihen, että elämänkaaren aikainen terveyskäyttäytyminen vaikuttaa sosiaalisten kuolleisuuserojen syntyyn myös kaikkein vanhimmassa väestönosassa.

Suomalaisten miesten elinajanodote on yli kuusi vuotta alhaisempi kuin naisten, vaikka ero elinajanodotteissa onkin kaventunut viime vuosikymmenien aikana. Samalla myös tupakoinnin ja alkoholinkäytön aiheuttamassa kuolleisuudessa on tapahtunut muutoksia. Tupakoinnin ja alkoholin vaikutuksia kuolleisuuteen on tutkittu melko paljon, mutta niiden vaikutuksia sukupuolten välisiin elinajanodotteiden eroihin ei ole juurikaan tutkittu Suomessa aivan viime vuosina. Lisäksi aiempi tutkimus aiheesta käsittelee joko tupakoinnin tai alkoholin vaikutuksia ja tutkimuksia, jotka yhdistävät molemmat, on hyvin vähän. Väestöryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat väestötieteen keskeisiä tutkimuskohteita, ja sukupuolten elinajanodotteiden muutosten lisäksi myös sosioekonomisten ryhmissä on tapahtunut muutoksia tupakointi- ja alkoholikuolleisuudessa viime vuosikymmenien aikana. Tämän pro gradun tarkoituksena onkin: 1. Selvittää onko tupakoinnin ja alkoholinkäytön aiheuttama kuolleisuus kehittynyt miehillä ja naisilla yhtäläisesti vuosina 1971–2010 2. Tutkia kuinka tupakointi- ja alkoholikuolleisuuden muutokset ovat vaikuttaneet sukupuolten väliseen elinajanodotteen eroon sekä 3. selvittää ovatko tupakointi- ja alkoholikuolleisuuden vaikutukset sukupuolten väliseen elinajanodotteen eroon kehittyneet yhtäläisesti eri koulutus- ja ammattiryhmissä. Tutkimuksen aineistona käytetään Tilastokeskuksen keräämää taulukoitua aineistoa, jossa yhdistetään väestönlaskentatietoja kuolinsyyrekisterin tietoihin. Aineisto kattaa vuodet 1971–2010. Aineistosta saadaan Tilastokeskuksen alkoholiperäisiksi luokittelemat kuolinsyyt suoraan, ja tupakoinnin aiheuttama kokonaiskuolleisuus estimoidaan epäsuoralla menetelmällä keuhkosyöpäkuolleisuuden kautta. Elinajanodotteet lasketaan elinajantaululla ja tupakoinnin ja alkoholinkäytön aiheuttamien kuolemien vaikutus arvioidaan poistamalla kyseisten kuolinsyiden aiheuttamat ikäryhmittäiset kuolemat. Analyysit tehdään myös koulutus- ja ammattiryhmittäin. Tulosten perusteella miesten tupakointikuolleisuus on vähentynyt ja naisten lisääntynyt, mikä on vähentänyt tupakoinnin merkitystä sukupuolten elinajanodotteiden eron selittäjänä 38 prosentista 17 prosenttiin. Alkoholikuolleisuus on sen sijaan lisääntynyt sekä miehillä että naisilla, mutta miehillä alkoholikuolleisuus on korkeampaa koko tutkimusperiodin ajan, joten vaikutus sukupuolieroon on kasvanut neljästä prosentista 12 prosenttiin. Toisin sanoen alkoholikuolleisuuden vaikutuksen kasvu heikentää tupakointikuolleisuuden vaikutuksen vähentymistä, ja tupakoinnin ja alkoholin yhteisvaikutus sukupuolten elinajanodotteen eroon onkin laskenut 42 prosentista 29 prosenttiin. Koulutus- ja ammattiryhmien välinen tarkastelu paljastaa, että tupakointikuolleisuus on miehillä laskenut ja naisilla lisääntynyt kaikissa ryhmissä. Alkoholikuolleisuus on sen sijaan lisääntynyt molemmilla sukupuolilla kaikissa ryhmissä. Kaikissa ammatti- ja koulutusryhmissä tupakoinnin vaikutus sukupuolieroon onkin vähentynyt ja alkoholin kasvanut. Ryhmien välillä on kuitenkin eroja sekä tupakointi- että alkoholikuolleisuuden kehityksessä, mikä vaikuttaa myös elinajanodotteiden erojen kehitykseen. Tupakoinnin ja alkoholin yhteisvaikutus elinajanodotteiden sukupuolieroon on 2000-luvulla sekä absoluuttisilla että suhteellisilla luvuilla mitattuna matalassa ja keskitason koulutusryhmässä hyvin lähellä toisiaan, kun taas korkeakoulutuilla yhteisvaikutus on tasaisen laskun vuoksi eriytynyt muista koulutusryhmistä. Ammattiryhmien väliset erot tupakointi- ja alkoholikuolleisuuden yhteisvaikutuksessa sukupuolten väliseen eroon ovat pysyneet tutkimusperiodin ajan lähes saman suuruisina, jopa hieman kasvaneet. Tutkimus vahvistaa aiempien tutkimusten huomiot tupakoinnin ja alkoholinkäytön aiheuttaman kuolleisuuden merkittävästä vaikutuksesta sukupuolten kuolleisuuseron selittäjänä.

Tutkielma käsittelee Suomessa vakituisesti asuvien, Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneiden maahanmuuttajien kuolleisuutta. Kyseessä on Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä, eikä siitä ole aiemmin tehty väestötieteellistä tutkimusta. Aineistona on työikäisiin (30–64-v.) rajattu Tilastokeskuksen rekisteripohjainen seuranta-aineisto, joka kattaa 11 % vuosina 1987–2007 Suomessa asuneesta väestöstä sekä 80 % samana aikana kuolleista. Päämenetelmänä on Coxin suhteellisten vaarojen malli, jonka avulla verrataan Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa syntyneiden maahanmuuttajien seuranta-ajan kuolleisuushasardia (hazard ratio, HR) Suomessa syntyneeseen väestöön. Kuolleisuutta tarkastellaan yleisesti ja taustamuuttujien, maahanmuutosta kuluneen ajan sekä kuolemansyiden mukaan. Analyysit on tehty erikseen naisille ja miehille. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa syntyneiden maahanmuuttajien kuolleisuus on merkittävästi Suomessa syntynyttä väestöä vähäisempää myös silloin, kun keskeiset sosiodemografiset taustamuuttujat on vakioitu. Maahanmuuttajien alikuolleisuus on huomattavaa heidän heikosta taloudellisesta asemastaan huolimatta. Maahanmuuttajamiehillä kuolleisuushasardi oli seurannan aikana 44 % valtaväestöön kuuluvia miehiä pienempi (HR=0,56), naisilla ero oli 33 % (HR=0,67). Maahanmuuttajamiehillä ero suomalaisiin pieneni maahanmuutosta kuluneen ajan myötä, mutta naisilla vastaavaa ei havaittu. Venäläisillä kuolleisuus oli selkeästi suomalaisia matalampaa seuraavissa kuolemansyissä: alkoholisyyt, verenkiertoelinten sairaudet, muut sairaudet, itsemurhat sekä miehillä väkivalta ja muut kuolemansyyt. Syöpä- ja kasvainkuolleisuudessa tilastollisesti merkitsevää eroa suomalaisiin ei ollut kummallakaan sukupuolella. Naisilla väkivallasta ja muista ulkoisista syistä johtuvassa kuolleisuudessa ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa syntymävaltion mukaan. Venäläiset kuolivat tuntemattomiin kuolemansyihin monta kertaa suomalaisia todennäköisemmin – tämä selittynee ulkomailla tapahtuneilla kuolemilla. Kuolleisuus vaihtelee sukupuolen, koulutuksen, siviilisäädyn ja tulojen mukaan samalla tavalla sekä Suomessa että Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneillä. Sen sijaan iän ja pääasiallisen toiminnan (molemmat sukupuolet), perheaseman (miehet) sekä kuntaryhmän (naiset) yhteys kuolleisuuteen on erilainen suomalaisilla ja venäläisillä. Tutkimus vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa havaittua epidemiologista paradoksia, jonka mukaan maahanmuuttajien terveys on erittäin hyvä heidän heikkoon sosioekonomiseen asemaansa suhteutettuna, sekä healthy migrant -hypoteesia, jonka mukaan maahanmuuttajat ovat muuta väestöä terveempiä ja mahdollisesti valikoituneita terveyden perusteella.