Browsing by Subject "vaalirahoitus"

Tutkielma analysoi vuonna 2008 alkaneen vaalirahoituskohun synnyttämää uutisaineistoa. Sen tarkoituksena on selvittää miten ja millaista kohua sanomalehdet tuottavat uutisoinnissaan. Tutkielma ei ota kantaa median todelliseen vaikutusvaltaan, vaan erittelee ja jäsentelee uutisointia luokittelemalla aineiston neljään eri diskurssiin eli vakiintuneeseen puhetapaan. Näiden diskurssien kautta arvioidaan lopulta niiden heijastamia median yhteiskunnallisia muutoksia laajemmin. Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin sanomista, Iltalehdestä ja Ilkasta. Valitsemalla mukaan maan johtava sanomalehti, laajalevikkinen iltapäivälehti sekä historiassaan poliittisesti sitoutunut maakuntalehti on pyritty mahdollisimman merkittävään ja laajaan poikkileikkaukseen suomalaisesta sanomalehtiuutisoinnista. Aineisto analysoitiin laadullisesti tekstin lähiluvun, luokittelujen ja ryhmittelyjen avulla, jossa tekstiaineiston käsittelyn apuvälineenä käytettiin Atlas.ti -aineistonhallintaohjelmaa. Tutkimusaineiston perusteella vaalirahauutisointi näyttäisi olevan lehdistössä vahvan asenteellista lehdistön näennäisestä poliittisesta riippumattomuudesta huolimatta. Kolmea eri lehtityyppiä edustavat lehdet poikkeavat kuitenkin asenteissaan toisistaan ja päätyvät edustamaan jokseenkin erilaisia diskursseja. Aineistossa selkeimmin vakiintuneet puhetavat olivat "syntipukki", "uhri", "Pahat poliitikot" sekä "Kärpäsestä härkänen" -diskurssit. Ilkassa vallitsee ennen kaikkea "uhrin" syytettyjä sympatisoiva sekä valtaapitävien esille nostama "Kärpäsestä härkänen -diskurssit. Ilkka asettuu selvästi valtaapitävien puolelle ja osoittaa sympatiaa paitsi keskustalaisilla, myös muille kohussa syytetyille poliitikoille. Puheenvuoron Ilkan uutisissa saavat vahvimmin syytettyjen maakuntalaiset puoluetoverit. Iltalehdessä selkeästi vahvimmin käytössä on "Pahat poliitikot" -diskurssi. Se ei ota puoluepoliittista kantaa kohussa vaan päätyy syyttämään kaikkia poliitikkoja puolueesta piittaamatta. Iltalehti identifioi itsensä kansalaisten joukkoon ja pyrkii selvästi luomaan puhetavallaan erimielisyyttä ja epäluuloa kansan ja poliitikkojen välille. Puhetapa on tunteisiin vetoava, mutta usein syytettyä pilkkaava, mikä asettaa puheenvuoron lopulta negatiiviseen valoon. Suuri osa Helsingin Sanomien uutisista sijoittuu kepulaisen syntipukin diskurssin alle. Ilkasta ja Iltalehdestä poiketen Helsingin Sanomat näyttää pyrkivän ilmaisussaan edelleen sitoutumattomuuteen ja neutraaliuteen. Usein neutraalius on kuitenkin vain näennäistä. Tämä ilmenee muun muassa lehden tapana tyytyä toteamaan asioita ilman perusteluja. Helsingin Sanomien uutisoinnissa nousi usein esiin tutkivan journalismin periaate, jossa lehti korosti usein tehneensä itse salapoliisintyön ja selvitykset. Tämän kaltaisen toimittajiin viittaavan subjektiuden esille nostaminen on erikoista siksi, että muuten uutisoinnissa pyrittiin subjektiuden häivyttämiseen esimerkiksi kielellisin keinoin (passiivi- ja toteavat lauseet). Vaalirahakohua voi pitää merkittävänä esimerkkinä eetoksen muuttumisesta nimenomaan sen uutisoinnissa läsnä olleen laajuuden ja poikkeuksellisen "raakuuden" takia. Suhtautumista ei kuitenkaan voi pitää yhtäläisenä koko mediassa. Ilkan tuottaa valtaapitäville myötämielistä uutisointia samalla kun Iltalehden ja Helsingin Sanomien kohdalla voidaan havaita vahva pyrkimys pysyä riippumattomina valtaapitävistä. Lehdet myös lähestyvät vaalirahakohuuutisia eri näkökulmista ja ovat asenteellisissa tulkinnoissaan selvästi erimielisiä. Ajan eetoksessa kysymys näyttäisi olevan useiden, toisilleen vastakkaisten diskurssien kilpailusta keskenään. Olennaista siis on, että lukijalle välittyvä käsitys vaalirahakohusta, sen merkityksestä, syistä ja seurauksista on varsin erilainen riippuen siitä, mitä kolmesta lehdestä lukija seuraa.