Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p16305"

Sosiaaliala on kärsinyt pitkään veto- ja pitovoiman haasteista ja erityisesti lastensuojelussa sosiaalityöntekijäpula on vakava ongelma. Lastensuojelua kuormittavat sosiaalityöntekijöiden tiheän vaihtuvuuden ja rekrytointihaasteiden lisäksi suuri työmäärä. Lastensuojelutyön houkuttelevuuden ja sosiaalityöntekijöiden pysyvyyden kohentamiseksi tulee lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita muuttaa useilla ulottuvuuksilla. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tuoda esille kunnallisen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia perehdytyksestään lastensuojelutyöhön sekä perehdytykselle antamistaan merkityksistä. Lisäksi tavoitteena oli herättää keskustelua perehdytyksen nykytilasta ja sen kehittämistarpeista, koska kansallista tutkimustietoa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden perehdytyksestä on saatavilla niukasti. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostui tutkimukselle keskeisistä perehdytyksen ja asiantuntijuuden käsitteistä sekä aiheesta aiemmin tehdystä tutkimuksesta. Asiantuntijuuden kehittymistä tarkasteltiin David Berlinerin viisiportaisen mallin mukaan. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja tutkimuksen läpileikkaavana tutkimuksellisena lähestymistapana käytettiin kerronnallista tutkimusta, joka on vakiintunut suomenkieliseksi vastineeksi narratiiviselle tutkimusotteelle. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat alle vuoden kunnallisessa lastensuojelussa työskennelleet laillistetut sosiaalityöntekijät tai sijaispätevät sosiaalityön opiskelijat. Tutkimuksen aineisto koostui kuudesta kirjoitetusta kertomuksesta. Aineisto analysoitiin käyttämällä sekä narratiivista juonianalyysia että dialogista temaattista analyysia. Juonianalyysissa neljä kertomuksista määriteltiin juonityypiltään tragedioiksi ja kaksi sankaritarinoiksi Fryen juonijaottelua mukaillen. Dialogisen temaattisen analyysin avulla muodostettiin neljä analyysiteemaa: perehdytysmenetelmät, puutteet perehdytyksessä, rakenteelliset haasteet sekä noviisisosiaalityöntekijän haasteet. Tutkimuksessa havaittiin, että sosiaalityöntekijöiden perehdytyksessä oli mittavia puutteita. Puolet vastaajista kertoivat, ettei heitä ollut perehdytetty lainkaan. Lisäksi havaittiin, että työntekijän henkilökohtainen resilienssi voi vaikuttaa uran alkuvaiheen haasteista selviämisessä. Johtopäätöksenä lastensuojeluorganisaatioiden tulee tarkastella kriittisesti lainsäädännöllisten velvoitteiden toteutumista sosiaalityöntekijöiden perehdytyksen osalta. Tutkimuksen tulosten perusteella suositellaan kansallisen standardisoidun perehdytysmallin luomista lastensuojelun sosiaalityöntekijöille.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lastensuojelun palvelutarpeen arvioihin liittyvää päätöksentekoa. Tutkin lastensuojelun palvelutarpeen arvioiden asiakirjoja ja niissä esiintyviä perusteluja lastensuojelun tarpeettomuudesta. Tutkimusaineisto koostuu eteläsuomalaisen kunnan lastensuojelussa vuonna 2017 tehtyjen lastensuojelun palvelutarpeen arviointien asiakirjoista. Asiakirjamateriaalissa on mukana sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien asiakas- ja verkostotapaamisista sekä puheluista tehdyt kirjaukset, ja arvioiden yhteenvedot. Aineisto muodostuu tapauksista, joissa palvelutarpeen arvion asiakkaat eivät valikoidu lastensuojelun tai sosiaalihuollon asiakkaiksi. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisesta konstruktionismista, diskurssianalyysistä ja kategoria-analyysistä. Käsitän todellisuuden vuorovaikutuksessa rakentuvana ja neuvoteltavissa olevana. Todellisuus rakentuu paikallisissa tulkintakäytännöissä, joissa tuotetaan ja ylläpidetään arkielämän moraalista järjestystä. Analysoin aineistoa diskurssianalyyttisesti. Käytän analyysin metodina kategoria-analyysiä. Kategoriat ovat kiinteä osaa sosiaalista toimintaa. Niitä luodaan ihmisten nimetessä ja luokitellessa asioita ja toisia ihmisiä. Tutkimuksen perusteella palvelutarpeen arvioiden johtopäätöksissä rakentui neljä lastensuojelun tarpeettomuuden kategoriaa. Lastensuojelun tarpeettomuuteen päätyvissä arvioissa tapauksia määriteltiin ainutlaatuisiksi tilanteiksi, ei tällä hetkellä toimenpiteitä vaativiksi, vääriksi hälytyksiksi ja ohimeneviksi haastaviksi elämäntilanteiksi. Aineistossa esiintyi kuitenkin vain harvoin pelkkä lastensuojeluilmoituksessa esiintyvän ongelman kategorisointi johtopäätösten perusteluna. Paikansin aineistossa lisäksi kaksi arvioiden johtopäätöksiä vahvistavaa kategoriaa. Yhtäältä sosiaalityöntekijät käyttivät toisten viranomaisten tai yhteistyökumppaneiden lausuntoja vahvistamaan omia johtopäätöksiään. Toisaalta arvioihin kirjattiin havaintoja perheiden, ja etenkin vanhempien moraalisesta kunnollisuudesta todisteena lastensuojelun tarpeettomuudesta. Asiakasvanhempien moraalisen kunnollisuuden arviot rakentuivat teksteissä sosiaalityöntekijöiden omista havainnoista vanhempien vastuullisuudesta ja lasten normaalista käytöksestä ja lapsuudesta.

Tutkimus selvitti toimeentulopäätöksistä ilmennyttä harkintavaltaa ja sen perusteluita Espoon kaupungin sosiaali-työssä vuonna 2016. Vuoden 2016 toimeentulotuen myöntäminen valaisee säätelyyn ja harkintaan perustuvan työskentelyn suhdetta toimeentulotuen myöntämisessä ja siten aikuissosiaalityössä yleensä. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen merkitys on kasvanut. Harkintavallan käytön tutkiminen kertoo paljon myös sosiaalityöstä, sillä juuri harkintavalta antaa sosiaalityön professiolle merkittää valtaa. Kun toimeentulotukea myönne-tään harkintaperiaatteilla, luodaan standardeja, jotka voivat olla ristiriidassa tuen hakijan tarpeiden ja elinolojen kanssa. Harkintavaltaa käyttävän viranomaisen tulisi pyrkiä tosiasialliseen tasa-arvon toteutumiseen, mutta yhdenvertaisen kohtelun vaatimus saattaa evätä hakijalta tämän tarvitseman tuen. Tietoa harkinnanvaraisista tuista ja niiden perusteista tarvitsevat paitsi kuntien aikuissosiaalityö ja Kela, myös tukia hakevat asiakkaat. Asiakastyötä tekevät sosiaalialan ammattilaiset tarvitsevat tietoa harkintavallan käytöstä ja sen perusteluista, sillä heidän tulee reflektoida omaa toimintaansa. Tieto on tarpeen myös henkilöstölle, jonka tehtävänä on ohjata asiakkaita hakemaan tarvitsemiaan palveluita oikealta viranomaiselta. Vaikka tieto harkinnan käytöstä ja sen perusteluista on henkilöstölle ja hallinnolle tarpeellista, tärkein syy ovat asiakkaat ja heidän oikeutensa. Asiakkaan oikeusturva on vaarantunut aina, jos perusteluita ei ole esitetty. Koska harkintaa kuitenkin käytetään, eikä se saisi perustua mielivaltaan, tarvitaan reflektointia varten apuvälineitä. Sosiaalityöntekijät reflektoivat sitä, kuinka he harkintaa käyttävät, sillä sosiaalityö yhdistää harkintavaltaa käyttämällä byrokraattisen, professionaalisen toiminnan sekä asiakkaiden kanssa käydyn vuorovaikutuksen toisiinsa. Aineisto muodostui satunnaisotannan perusteella valikoitujen 60 asiakkaan toimeentulotukipäätöksistä ja asiakaskirjauksista. Satunnaisotanta myönteisistä päätöksistä sisälsi 128 asiakasta ja kielteisistä 22 asiakasta. Asiakirjat olivat sosiaalitoimen etuuskäsittelijöiden, sosiaaliohjaajien ja sosiaalityöntekijöiden laatimia. Tutkimuksessa harkinnanvaraisen toimeentulotuen perusteluita analysoitiin teorialähtöisesti. Aineiston päätöskohtien perustelut luokiteltiin rakenteellisen ja episteemisen mittarin alle. Episteemisen ulottuvuuden alle luotiin tarkemmat luokat muodollisia, kannustavia ja osallistavia mittareita varten. Päätöskohdan perustelut luokiteltiin myös Ian Taylorin ja Josie Kellyn normeihin, arvoihin ja toimintaan perustuen. Asiakaskohtaisen työskentelyn kirjauksista etsittiin byrokraattisen perspektiivin lisäksi myös terapeuttista lähestymistapaa. Päätösteksteihin ja kirjauksiin vietiin tietoa harkinnasta erittäin paljon toimeentulotukea käsiteltäessä ja myönnettäessä. Sen käyttö ei rajoittunut vain täydentävän ja ehkäisevän tuen myöntämiseen. Ehkäisevän toimeentulotuen myöntäminen oli lähes olematonta. Eri asiakkaiden kanssa työskenneltiin eri tasoilla. Aineisto perustui 60 asiakkaan asiointiin. Näistä asiakkaista 30 kanssa harkintaa tehtiin episteemisten mittareiden mukaisesti. Näissä tilanteissa päätöksentekijä oli perehtynyt myös asiakkaan tilanteeseen, eikä päätöstä tehty vain lain tai viranomaisohjeiden perusteella. Käytetyimpiä normeja olivat viranomaisen omat ohjeet. Erityisesti sähkölaskun suuruutta sekä kotivakuutuksen tasoa perusteltiin Espoon kaupungin sisäisellä ohjeella. Käytetyin laki oli laki toimeentulotuesta. Arvoperustaisesta harkinnasta esille nousevat perustelut, joilla tuetaan selviytymistä. Itsenäinen suoriutuminen ja täydentävä tuki, asiakkaan jaksamisen ja hyvinvoinnin tukeminen, terveydelliset syyt sekä lapsen kasvu ja kehitys pyrkivät kaikki turvaamaan asiakkaan ja tämän perheen tulevaa selviytymistä. Työntekijät tekevät todennäköisesti paljon toiminnallista harkintaa, jota ei kirjata ylös. Tavallisesti toiminnallinen harkinta näkyi perustelussa, kun se koski myönnytystä hakijalle. Päätöskohdista 16 prosentista puuttui perustelu. Episteemisten mittareiden mukainen harkintavallan tarkastelu osoitti, että työntekijöille oli jäänyt runsaasti mahdollisuuksia käyttää harkintaa. Osallistava työskentelytapa mahdollisti asiakkaiden tilanteen arviointia sekä heidän mieli-piteittensä kuulemista. Moniammatillinen yhteistyö oli kapea-alaista. Sosiaalialan ammattilaiset olivat auktoriteetteja toimeentulotuen myöntämisessä. Päätöksentekijät turvautuivat lääkäreihin ja optikoihin hakiessaan tieteellistä näyt-töä päätöksen perusteluksi. Perusteluissa käytetyt normit olivat laki ja viranomaisen omat ohjeet. Sosiaalityön eettisiä ohjeita tai muita alakohtaisia perusteluita ei löytynyt päätöksistä. Arvot, jotka näkyivät perusteluissa, olivat harvoin asiakkaan asettamia. Työskentely perustui lainsäätäjän, viranomaisen ja päätöksentekijöiden asettamille arvoille. Päätöksissä oli paljon kohtia, joita ei ole perusteltu lainkaan. Asiakkaat hakivat tukea moneen asiaan, johon ei ollut subjektiivista oikeuta. Kielteisten ja myönteisten päätöskohtien perustelujen eroista ei selviä, mihin erilaiset ratkaisut perustuivat. Kielteisen päätöksen perusteluksi riitti perusosan määrittäminen myös silloin, kun asiakas oli hakenut harkinnanvaraista tukea. Päätösten teksti oli usein suoria lainauksia laista, tai niitä perusteltiin kaupungin omilla ohjeilla. Tuolloin asiakaskohtaiset perustelut puuttuivat. Tämän tutkimuksen valossa asiakkaiden oikeusturva oli heikko. Perusteluissa on niin paljon puutteita, että niiden perusteella ei voi luoda kuvaa yhdenvertaisuuden toteutumisesta.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Shahram Hatami Työn nimi: Kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 5/2022 Sivumäärä: 77 Avainsanat: kotouttaminen, kotoutuminen, maahanmuuttajat, osallisuus, sosiaalityö Ohjaaja tai ohjaajat: Heidi Muurinen ja Marja Katisko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kotoutumisen edistämistä ja kotoutumisen ulottuvuuksia pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmat pyrkivät edistämään kotoutumista? ja 2) Mitkä kotoutumisen eri ulottuvuudet nousevat esiin pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa? Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka teoreettisen viitekehyksen muodostavat kotoutumisen edistäminen, sosiaalinen osallisuus ja Friedrich Heckmannin kotoutumisen neljä ulottuvuutta, jotka ovat rakenteellinen, kulttuurinen, vuorovaikutuksellinen ja identifioiva ulottuvuus. Tarkastelun kohteena on Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupunkien kotouttamisohjelmat, sillä maahanmuuttajien osuus on suuri erityisesti pääkaupunkiseudulla. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysillä aineistoa teemoitellen, jonka jälkeen aineistosta esiin nousevia huomioita tarkasteltiin tutkielman teoreettisen viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen kautta. Tutkielmassa kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa hahmottuu kolmen pääluokan kautta, jotka ovat kotouttamisohjelma yleisesti ja kotoutumisen edistäminen, eri tahojen vastuut ja yhteistyön rooli kotoutumisen edistämisessä sekä toimenpiteet kotoutumisen edistämisessä. Tulosten perusteella pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa painottuvat eri asiat kotoutumisen edistämisessä. Kotouttamisohjelmissa nousee esiin erityisesti maahanmuuttajien työllisyyteen, osaamiseen ja palveluihin liittyviä asioita sekä kotoutumisen edistämisestä vastuussa olevat tahot ja monialainen yhteistyö kotoutumisen edistämiseksi. Kaikissa kotouttamisohjelmissa on havaittavissa Heckmannin neljään kotoutumisen ulottuvuuteen liittyviä osa-alueita. Eroja kotouttamisohjelmien välillä on siinä, miten ja missä määrin ulottuvuudet tulevat niissä esiin. Selkeimmin neljästä ulottuvuudesta esiin nousee rakenteellisen kotoutumisen ulottuvuus identifioivan kotoutumisen ulottuvuuden jäädessä muita kotoutumisen ulottuvuuk-sia vähemmälle huomiolle. Tutkielman perusteella käy ilmi, että kotouttamisohjelmissa vähälle huomiolle jää erityisesti maahanmuuttajan vastuu kotoutumisesta ja maahanmuuttajan osallisuuden tukeminen, jotka nostetaan teoriassa tärkeiksi kotoutumisen osa-alueiksi kotoutumisen edistämisen näkökulmasta. Kotoutumisen ulottuvuudet nousevat esiin painottuen erityisesti yhteen ulottuvuuteen. Eri kotoutumisen ulottuvuuksia on tärkeä huomioida kotouttamisohjelmissa tasapuolisesti, sillä eri kotoutumisen ulottuvuudet tukevat toisiaan maahanmuuttajan kotoutumisessa.

Maahanmuuttajat ovat aikuissosiaalityössä yksi keskeinen asiakasryhmä. Aikuissosiaalityö osaltaan toimii kotoutumisen ja integraation yhtenä tukena. Diskurssit ovat todellisuuden kuvia, joissa kohteita määritellään ja arvotetaan diskurssinsa mukaan. Diskurssin valinta vaikuttaa siihen, minkälaiset arvosuhteet kohteet saavat ja kuinka vapaaksi kohde nähdään toimimaan. Diskursseilla on vahva todellisuuden luomisen voima, mikä vaikuttaa myös tekoihin. Siksi ei olekaan yhdentekevää, minkälaisin diskurssein sosiaalityötä tehdään. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miten suomalaisen kaupungin aikuissosiaalityön tiimin sosiaalityöntekijöiden keskusteluissa puhutaan maahanmuuttajista aikuissosiaalityön asiakkaina, sosiaalityöstä heidän kanssaan ja palvelujärjestelmästä? Menetelmänä on diskurssianalyysi, ja tutkimuksen aineisto koostuu suomalaisen kaupungin aikuissosiaalityön tiimin sosiaalityöntekijöiden ryhmähaastattelusta sekä yksilöhaastatteluista. Tutkimuksen keskeisiksi tuloksiksi on saatu, että maahanmuuttajat asemoituvat diskursseissa kulttuurin kautta vieraina, erilaisina, käytännön apua tarvitsevina, vaikeasti lähestyttävinä ja syrjässä, syrjäytymisvaarassa omissa ryhmissään olevina. Maahanmuuttajat näyttäytyvät systeemin uhrina. Vastadiskurssissa maahanmuuttajat asemoituvat aktiivisina, osaavina ja itsenäisinä, kyvykkäinä hyödyntämään verkostojaan. Aikuissosiaalityö asemoituu maahanmuuttajia yhteiskuntaan liittämään pyrkivänä, mutta puutteellisesti resursoituna. Kotouttaminen ja integroimiseen pyrkiminen ovat keskeisiä sosiaalityön määrittelijöitä suhteessa maahanmuuttajiin, mutta auttamisen rajallisuus tunnistetaan. Sosiaalityö asemoituu ’pelisääntöjen’ kertomisena maahanmuuttajille sekä käytännön asioissa auttamisena. Lisää tietoa ja koulutusta maahanmuuttajista, kulttuurien ja trauman vaikutuksista vuorovaikutukseen kaivattaisiin. Palvelujärjestelmä, systeemi asemoituu diskursseissa hajanaisena, epäselvänä, maahanmuuttajia passivoivana ja se näyttää johtavan toimeentulotuen saamisen pitkäaikaisuuteen. Johtopäätöksenä on, että diskurssille löytyy usein vastadiskurssinsa, joka piirtää asiantiloista toisenlaisen kuvan. Kuitenkin diskurssit painottuvat tiettyyn suuntaan. Maahanmuuttajat näyttävät diskursseissa olevan vailla riittävää integroitumista, elävän melkein segregaatiossa. Monilta puuttuu integroitumiseen tarvittavia resursseja. Näin monikulttuurisuus- ja integraatiopuhe näyttävät olevan diskurssien kautta nähtynä vailla todellista pohjaa. Diskurssien olemassaolon tiedostaminen sekä intersektionaalisuuden – sen, että myös maahanmuuttajia ovat määrittelemässä useat eri kategoriat arvolatauksineen - muistaminen voisi auttaa diskurssien monipuolistumisessa ja valinnassa maahanmuuttajien parissa tehtävään työhön. Diskurssien avulla voidaan myös miettiä jatkotutkimus- ja kehittämistarpeita palvelujärjestelmälle integraation tukemiseksi.

Among the clients of social work, the people who have traumatic experiences are more common than in the general population. In the recent years MDMA, also known by its street name ecstasy, has been studied for treating posttraumatic stress disorder, with promising results. As the research goes on, it is possible that some people turn to MDMA for the purpose of treating their own traumas by themselves. Social workers should be able to evaluate realistically the risks and potential benefits of such behavior, and also think about the problems of the current prohibition and punishment-based drug laws in terms of human rights. If MDMA-assisted therapies become a legal treatment option, social workers should know how to assist and guide their clients in case they wish to engage in such treatment. The US Food and Drug Administration (FDA) has granted a breakthrough status to psilocybin (a psychedelic compound found in some mushroom species) and MDMA-assisted psychotherapies. This means that the preliminary results have been so promising it is possible to make these treatments available faster, in case the further research provides results as good as the previous research. Currently phase 3 studies are ongoing. Lately there have also been discussions about whether these substances are dangerous or even beneficial outside the clinical context. Multiple studies have been done on psychedelics regarding this matter, and the researchers have found out that lifetime use of psychedelics is associated with reduced risk for mental health problems and suicidality instead of increased risk. A similar investigation has not yet been done to the same extent on MDMA. The purpose of this analysis is to fill the void in the research regarding MDMA and find out whether MDMA use is linked to increased likelihood of past month psychological distress, measured by K6 scale, and past year suicidality, defined as suicidal thoughts, suicide plans and suicide attempts. The dataset used for this study is National Survey on Drug Use and Health (NSDUH) from the years 2016–2019. The data of NSDUH is collected via randomized selection of a representative population of the US. The main method of the analysis is multivariate logistic regression. Among the lifetime use of MDMA and other drugs, also the effects of recency have been investigated. The weighted odds ratios were compared to the odds ratios of other drug use groups. Based on the results of this analysis, MDMA use was not associated with increased likelihoods of past month psychological distress or past year suicidality, after adjusting for sociodemographic factors, risk-taking tendency and other illicit/non-medical drug use. Instead, lifetime use of MDMA was associated in most of the models to decreased likelihood of the predicted variables. The odds ratios of MDMA groups were smaller than the odds ratios for other substances in almost every model. Among the other substances, the results of psilocybin were the closest to the results of MDMA. The study suggests that the increased risk for mental health problems and suicidality among the people who use MDMA is likely to be more linked to other drug use than specifically to MDMA use. This analysis does not suggest that MDMA would be an independent risk factor for psychological distress or suicidality.

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää mitä on sosiaalihuoltolain määrittämä rakenteellinen sosiaalityö lastensuojelun avohuollossa, lastensuojelun johtotasossa sekä kunnallispolitiikassa ja minkälaisia ovat rakenteellisen sosiaalityön toteuttamisen mahdollisuudet siellä nyt ja tulevaisuudessa. Koska rakenteellista sosiaalityötä kuvastaa yhdessä tekeminen edellyttäen yhteistyötä eri toimijoiden välillä, olen tutkielmassani kiinnostunut myös selvittämään minkälaista kehittämistä toimijat nimeävät tarvittavan yhteistyöhön, jota tehdään lastensuojelussa rakenteellisen sosiaalityön puitteissa. Toimijoiden joukko koostui yhdestä lastensuojelun avohuollon tiimistä, lastensuojelun johtotasosta sekä kunnallispoliittisista päätöksentekijöistä. Tutkielman aineisto hankittiin moniäänisesti osallistamalla kyseiset lastensuojelun eri toimijat tuottamaan vastauksia tutkimustehtävään. Toimijat haastateltiin fokusryhmähaastatteluissa käyttäen teemahaastattelurunkoa sekä soveltamalla Bikva-tiedonkeruumallia. Aineiston analyysi tapahtui kaksiportaisesti niin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä kuin arvioimalla tietoa Bikvan toimintaperiaatteiden mukaisesti. Rakenteellinen sosiaalityö on osa sosiaalityön yhteiskunnallista tehtävää ja sen keskiössä on muutostyö. Rakenteellinen sosiaalityö huomioi yhteiskunnallisen ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksen yksilöön ja yhdistää henkilökohtaisen poliittiseen. Rakenteellisen sosiaalityön muutostyöhön kohdistuva toiminnallisuus ilmenee niin yhteiskunnallisessa, yhteisöllisessä, institutionaalisessa kuin kansalaistasossa. Lastensuojelun avohuollossa työskennellään lastensuojelulain puitteissa, jonka velvoitteita ovat muun muassa turvata lasten kasvuympäristö, tasapainoinen ja monipuolinen kehitys sekä suojelu. Lastensuojelun asiakkaiden elämäntilanteisiin vaikuttavat niin yhteiskunnalliset ilmiöt kuin yksilölliset ongelmat. Tulosten mukaan sosiaalihuoltolain mukaisen rakenteellisen sosiaalityön lastensuojelussa nähdään olevan sosiaalista raportointia, sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuuden korostamista sekä horisontaalista yhteistoiminnallisuutta muiden “samantasoisten” toimijoiden kanssa. Vaikka rakenteellinen sosiaalityö koetaan mielekkääksi ja tärkeäksi orientaatioksi, se ei kuitenkaan näyttäydy vakiintuneena tai systematisoituna toiminnanmuotona lastensuojelussa tai kunnallispolitiikassa. Sen toteuttamisessa on paljon haasteita ja kehittämiskohteita, joita ovat toimimattomat rakenteet, vertikaalisen yhteistyön puute ja resurssien riittämättömyys. Rakenteellisen sosiaalityön haaste kunnallispolitiikassa on sosiaalityön ylipäänsä heikko asema politiikassa. Tulosten mukaan vertikaalisen yhteistyön puute lastensuojelun eri toimijoiden välillä on keskeinen haaste. Sen kehittämiseksi toimijat nimesivät eri ehdotuksia; vuoropuhelun luomisen eri toimijoiden välille, tiedon tuottamisen näkemisenä prosessina ja liikkuvana voimavarana toimijoiden välillä, sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon hyödyntämisen monipuolisemmin esimerkiksi johtoryhmien kokouksissa tai lastensuojelun toimintaympäristön kehittämisessä sekä kansalaisten aktivoinnin, demokratiaan ja mediaan panostamisen. Lastensuojelussa tapahtuvan vertikaalisen yhteistyön kehittäminen on keskeistä, koska rakenteellinen sosiaalityö edellyttää eri toimijoiden yhteistyötä. Linjaorganisaation haasteet, sosiaalityön heikko asema yhteiskunnassa, sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon rajoittaminen asiakastyöhön, asiakkaiden äänen esiin saaminen ovat rakenteellisen sosiaalityön tulevaisuuden kannalta kehittämisen arvoisia asioita. On tärkeää, että lastensuojelussa työskennellään yksilötason lisäksi myös rakenteellisen sosiaalityön periaatteiden mukaisesti yhteiskunnan eri toimijoiden ja rakenteiden tasolla, sekä otetaan osaa poliittiseen toimintaan, koska esimerkiksi kunnallispoliittisella päätöksenteolla on suuri merkitys, minkälaiseksi lastensuojelun resurssit muodostuvat. Tämän vuoksi myös kansalaisia ja asiakkaita tulee aktivoida yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Asiakaskansalaisilla on sanavaltaa minkälaiseksi kuntapolitiikkamme muodostuu. Tällä hetkellä rakenteellisen sosiaalityön toteuttamista uhkaa sen aliresurssointi ja näkeminen liian kapeakatseisena orientaationa, vaikka rakenteellisen sosiaalityön ideaalit näyttävät tämän tutkielman valossa tarjoavan lastensuojelutyöhön paljon hyödynnettäviä moderneja työkaluja sekä periaatteita.

Lastensuojelun systeeminen toimintamalli on suomalaiseen lastensuojelun toimintaympäristöön tehty sovellus Iso-Britanniassa vuonna 2007 kehitetystä Reclaiming Social Work- mallista. Systeemisen toimintamallin avulla on pyritty lastensuojelun työkäytäntöjen sekä toimintakulttuurin kokonaisvaltaiseen uudistamiseen, kehittämiseen ja muuttamiseen tavalla, jossa hallinto- ja ammattikuntakeskeisyyden sijaan painotetaan lapsi- ja perhelähtöisempiä sekä suhdeperustaisempia tapoja tehdä lastensuojelun sosiaalityötä. Systeemisen toimintamallin pilotointia ja implementointia koordinoitiin Suomessa kansallisella tasolla osana hallituksen lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaa (LAPEA) vuosina 2016—2018. Toimintamallin vakiinnuttamis- ja jalkauttamistyö jatkuu edelleen. Maisterintutkielma käsittelee sosiaalityöntekijöiden kuvauksia systeemisen toimintamallin hyödyntämisestä lastensuojelun avohuollon kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisena sosiaalityöntekijät kuvaavat systeemistä asiakastyötä ja sen jatkumista sen jälkeen, kun asiakkaan tilannetta on käsitelty lastensuojelun systeemisessä viikkokokouksessa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja siihen osallistui 8 sosiaalityöntekijää eräästä Helsingin lastensuojelun avohuollon toimipisteestä. Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoiduilla ryhmähaastatteluilla ja aineiston analyysimenetelmänä toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimuksen tulosten mukaan sosiaalityöntekijät kokevat systeemisen asiakastyön ajattelun, tekemisen ja olemisen tavaksi. Systeeminen viikkokokous kuvautui työn tekemisen rakenteena, mikä edistää, ylläpitää ja vahvistaa työntekijöiden systeemistä ajattelutapaa ja siten tukee myös systeemisen asiakastyön tekemistä. Lisäksi viikkokokous koettiin hyödylliseksi välineeksi moniammatillisessa yhteistyön edistämisessä. Tulosten mukaan systeemisen toimintamallin taustaideat ja ydinelementit (systeeminen tiimi, - asiakastyö ja viikkokokous) ovat muuttaneet sosiaalityöntekijöiden ajattelutapaa, ammatillista roolia sekä lastensuojelun toimintakulttuuria suhdeperustaisempaan suuntaan. Sosiaalityöntekijät kuvasivat myös kokemuksiaan yksin olemisen ja - tekemisen tunteen vähentymisestä, mikä näyttäytyi työssä jaksamista edistävänä tekijänä.

Lastensuojelun sosiaalityö on vaativa sosiaalityön erikoisala. Se on väestövastuullista muutostyötä, jossa työskennellään lasten turvallisen kasvuympäristön, tasapainoisen ja monipuolisen kehityksen sekä erityisen suojelun turvaamiseksi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät kärsivät tutkimusten mukaan muita sosiaalityöntekijöitä enemmän merkittävistä työhyvinvoinnin puutteista, kuten työuupumuksesta. Työuupumus on pitkän ajan kuluessa kehittyvä työhyvinvoinnin puutostila. Käytetyin malli työuupumuksen kuvaamiseksi on Maslachin (Maslach & Jackson 1981) kolmiulotteinen malli, joka koostuu uupumusasteisesta väsymyksestä, kyynistymisestä ja ammatillisen itsetunnon romahtamisesta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan työssään uupuneiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia työuupumuksesta ja siitä toipumisesta. Tutkimuksen tarkoituksena on vastata kysymyksiin, minkälaista työssä uupuminen ja siitä toipuminen lastensuojelun sosiaalityössä ovat, ja mitkä asiat uupumista ja toipumista aiheuttavat ja edesauttavat. Tutkimuksessa keskitytään lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden omiin kokemuksiin ja ymmärrykseen ilmiöstä. Tutkimus toteutettiin laadullisella menetelmällä. Tutkimusaineisto muodostuu työuupumuksen kokeneiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kertomuksista. Kertomuksia on yhteensä 12, joista kahdeksan on tuotettu kirjallisessa muodossa, yksi puhelinhaastatteluna ja kolme kasvokkaisina haastatteluina. Aineiston analyysi toteutettiin temaattisella laadullisella analyysilla, jossa hyödynnettiin narratiivisen tutkimuksen menetelmää. Analyysin päävälineitä olivat kertomustiivistelmät ja tiivistelmälauseet. Jokainen yksittäinen aineistokertomus referoitiin kertomustiivistelmäksi. Kertomustiivistelmistä tunnistettiin kertomustyyppejä. Aineistolle esitettiin tarkentavia kysymyksiä, ja vastauksina muodostettiin tiivistelmälauseita, jotka taulukoitiin yhdessä aineiston ja kertomustyyppien kanssa. Tutkimuksen tuloksena todetaan, että työssä uupuminen ja siitä toipuminen lastensuojelun sosiaalityössä ovat vaiheittaisia prosesseja. Työuupumuksen merkittävimpiä syitä ovat liiallinen työmäärä, työyhteisön ja johtamisen haasteet, perehdytyksen ja työnohjauksen puutteet sekä haastava asiakastyö traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa. Työuupumus oireilee pääosin uupumusasteisena väsymyksenä, mielialan muutoksina ja univaikeuksina. Myös kyynistyminen ja ammatillisen itsetunnon heikkeneminen ovat yleisiä oireita. Uupuminen alkaa usein passiivisesti sosiaalityöntekijän sitä itse huomaamatta, mutta toipuminen edellyttää aktiivisia toimenpiteitä. Tärkeimpiä toipumisen keinoja sosiaalityöntekijöille olivat etäisyyden ottaminen työstä, sosiaalinen tuki, omien arvojen pohdinta ja toiminnan muuttaminen sekä työpaikan vaihtaminen tai irtisanoutuminen. Työuupumus näyttäytyi tutkimuksessa kokonaisvaltaisena ja vakavana hyvinvoinnin ongelmana. Siitä toipuminen näyttäytyi aikaa vievänä sekä aktiivista tukea, apua ja olosuhteiden muutosta edellyttävänä tapahtumana. Tutkimuksen perusteella lastensuojelun sosiaalityöntekijät hakevat aktiivisesti apua työuupumukseensa. Monelle työuupumuksen kokeneelle lastensuojelun sosiaalityöntekijälle tarpeelliseksi ratkaisuksi muodostui työpaikan vaihtaminen. Lastensuojelun sosiaalityön työoloja on kehitettävä niin, että ne nykyistä paremmin suojaisivat työuupumukselta ja toisaalta mahdollistaisivat työuupumuksen kokeneen sosiaalityöntekijän toipumisen ja edelleen työssä jatkamisen.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan nuorten vuorovaikutuskokemuksia yhteistoiminnallisesti toteutetussa sosiaalityössä. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia piirteitä nuoren ja sosiaalityöntekijän välisessä vuorovaikutuksessa esiintyy. Lisäksi tavoitteena on jäsentää sitä, miten ja kenen toimesta tietoa tuotetaan sosiaalityön vuorovaikutustilanteissa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus ja se on toteutettu yhteistoiminnallisessa sosiaalityön tekemisen tavassa mukana olleita nuoria haastatellen. Aineiston analyysi on toteutettu teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti. Nuorten vuorovaikutuskokemuksia sosiaalityöstä ja tiedonrakentumista sosiaalityön vuorovaikutuksessa tarkastellaan tietokäytännöille keskeisen vaihtoalueen käsitteen avulla. Tulosten mukaan sosiaalityöntekijän ja nuoren väliseen vuorovaikutukseen rakentuu kolme erilaista vaihtoalueen tyyppiä. Yksisuuntaiseksi vuorovaikutuksen vaihtoalue määrittyy silloin, kun vuorovaikutukseen osallistujilla on valmiita ennakko-oletuksia toisista osapuolista, toimijoilla ei ole yhteistä kieltä ja sosiaalityön työskentelyä ohjaa järjestelmästä kumpuava velvoite. Yksisuuntaisella vaihtoalueella tieto määrittyy asiantuntijan omistamaksi ja nuori asemoituu sosiaalityön toimien kohteeksi. Vaihtoalue rakentuu sen sijaan vuorovaikutteiseksi silloin, kun osallistujat tulevat sosiaalityön vuorovaikutustilanteeseen ilman ennakko-oletuksia omasta tai toisen osallistujan rooleista, jakavat keskenään ymmärryksen käytetystä kielestä ja käsitteistä ja tämän yhteisen kielen avulla pyrkivät oppimaan toisiltaan ja synnyttämään yhdessä uudenlaista tietoa. Vuorovaikutteisella vaihtoalueella tieto on toimijoiden yhdessä rakentamaa. Rajaobjektien myötä rakentuva vaihtoalue liittyy tilanteisiin, joissa sosiaalityössä käytetään erilaisia menetelmiä tai välineitä. Esimerkiksi kuvakorttien käyttö tai yhteinen ruuanlaitto rentouttaa sosiaalityön työskentelyn ilmapiiriä ja tuo osallistujia lähemmäksi toisiaan. Tällainen rajaobjektien myötä rakentuva vaihtoalue voi toimia siirtymänä kohti vuorovaikutteista vaihtoaluetta ja tukea toimijoiden yhteistoiminnalliseen työskentelysuhteeseen asettumista. Yhteistoiminnallinen, kumppanuuteen perustuva sosiaalityön tekemisen tapa tuottaa nuorille positiivisia kokemuksia sosiaalityöstä, kokemuksen oman itsen arvostuksesta sekä vahvistaa merkityksellisyyden tunnetta omaa itseä koskevissa asioissa. Sosiaalityössä tulee vahvistaa sellaisia toimintatapoja, jotka tukevat kohtaamistilanteeseen tulevien toimijoiden aitoa tasavertaisuutta sekä osallistujien halua tulla tilanteeseen ilman valmiita ennakko-oletuksia omasta tai toisten asemasta tai osaamisesta. Sosiaalityön vuorovaikutustilanteissa tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, että kaikki tilanteen osallistujat jakavat samanlaisen ymmärryksen käytetystä kielestä ja käsitteistä. Mahdollistaakseen vuorovaikutteisen vaihtoalueen synnyn sosiaalityöntekijän tulee asettua vuorovaikutussuhteessa oppijan rooliin ja yhteiseen ihmettelyyn asiakkaan kanssa. Sosiaalityöhön rakentuvia ammattikäytäntöjä tulee kehittää yhteistoiminnalliseen suuntaan siten, että toimijoiden yhteiset tiedonmuodostuksen prosessit mahdollistuvat.