Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan määräävässä asemassa olevan yrityksen alennuskäytäntöjen arviointia EU:n kilpailuoikeudessa. Tutkielman metodi on pääosin lainopillinen, mutta tutkielmassa on myös hyödynnetty taloustiedettä aputieteenä. Kilpailuoikeudessa taloustieteellä on niin keskeinen merkitys, että on mahdotonta erotella tarkasti kilpailuoikeudellisen tutkimuksen lainopillisia ja taloustieteellisiä osia. Tutkielmassa taloustiedettä hyödynnetään esitettyjen arviointimenetelmien arvioimisessa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten alennuskäytäntöjä arvioidaan SEUT 102 artiklan nojalla. Nykyisen oikeustilan kartoittamisen lisäksi perehdytään esitettyjen arviointimenetelmien etuihin ja haittoihin. Tutkielman alussa pääluvuissa kaksi ja kolme selvitetään arviointimenetelmien taustoja ja tavoitteita sekä tarkastellaan EUT:n alennuksia koskevaa oikeuskäytäntöä. Pääluvuissa neljä ja viisi puolestaan perehdytään toiseen tutkimuskysymykseen eli muodollisen ja taloustieteellisen arvioinnin etuihin ja haittoihin. Lisäksi arvioidaan vaihtoehtoisen rule of reason -arvioinnin soveltuvuutta alennuskäytäntöjen arviointiin Perinteisesti määräävässä asemassa olevan yrityksen myöntämiä alennuksia on arvioitu muodollisesti. Alennukset on ryhmitelty kolmeen luokkaan, joita koskevat erilaiset laillisuusolettamat. Paljousalennukset ovat lähtökohtaisesti sallittuja ja uskollisuusalennukset kiellettyjä. Uskollisuutta lisäävien alennusten sallittavuus riippuu tapauskohtaisen arvioinnin tuloksesta. Ne ovat kiellettyjä, mikäli ne syrjäyttävät kilpailijoita markkinoilta. Vuonna 2009 komissio esitteli vaihtoehtoisen taloustieteellisen arviointimenetelmän, missä kaikkia alennuksia arvioidaan yhtä tehokkaan kilpailijan testillä (AEC-testi). Komissio on myös soveltanut esittelemäänsä menetelmää käytännössä. AEC-testin avulla voidaan puuttua muodosta riippumatta sellaisiin alennuksiin, missä määräävässä asemassa oleva yritys myy niin halvalla, että kilpailija ei pääse markkinoille, koska se ei saisi katettua omia kustannuksiaan. Toistaiseksi AEC-testiä ei ole sovellettu oikeuskäytännössä alennusten arviointiin. EUT on kuitenkin katsonut, että periaatteellista estettä AEC-testin hyödyntämiselle ei ole. Tutkielma osoittaa, että alennusjärjestelmien muodollisesta arvioinnista tulisi luopua. Kaikkia alennuksia tulisi arvioida tapauskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti, koska alennuksen muodosta ei voi päätellä millaisia vaikutuksia alennuksella on kilpailulle. Kaikilla alennuksilla, muodosta riippumatta, voi olla sekä kilpailua haittaavia että kilpailua edistäviä vaikutuksia. Tutkielman perusteella myös taloustieteellisessä arvioinnissa on ongelmia. Ongelmat liittyvät lähinnä AEC-testiin, jonka tulokset eivät aina ole luotettavia. AEC-testi ei myöskään sovellu kaikkien tilanteiden arviointiin. Arvioiduista arviointimenetelmistä parhaimpana voidaan pitää rule of reason -tyyppistä arviointia, missä arviointi tehdään kokonaisvaltaisesti. Rule of reason -arvioinnissa voidaan hyödyntää AEC-testiä tarvittaessa, mutta testin käyttäminen ei ole välttämätöntä. Rule of reason -arviointimenetelmässä otetaan myös aina huomioon todelliset vaikutukset ja yrityksellä on aito mahdollisuus esittää tehokkuuspuolustuksia.

This thesis is a study of the grammatical status of definiteness in the Finnish noun phrase, from the perspective of generative linguistics. I propose that the Finnish definite noun phrase contains a functional head D, hosting the definiteness feature [+DEF]. My argument is based on the noun phrase having numerous properties, which point to definiteness being present as a grammatical feature. In addition, many structural observations demonstrate that definiteness is linked to a functional projection above NP. I also propose that the element "se", which has reduced from a demonstrative into a definite article in spoken Finnish, is localizable to the Specifier position of DP, like demonstrative pronouns. The D-head, on the other hand, is always phonologically null in Finnish, and also present in "bare" definite noun phrases containing no definite determiner (i.e. a definite article, a demonstrative or a personal pronoun). The analysis fits well with a broader diachronic framework, according to which the definite article develops universally due to the semantic reduction of a demonstrative. I argue that the definite article is a consequence of an EPP-feature in the D-head, mandating the Specifier of DP to be articulated. In this regard, D behaves like the T-head in Finnish, where an optional EPP-feature produces a semantically empty expletive to the subject position of verbs with no semantic arguments.

Yrityskauppavalvontasääntelyä sovelletaan yritysten välisiin sulautumiin, järjestelyihin, joissa hankintaan määräysvalta, liiketoiminnan tai sen osan hankintoihin sekä tietynlaisiin yhteisyrityksen perustamistilanteisiin. Näistä erityisesti määräysvallan hankintatilanteet ovat mielenkiintoisia, sillä ei ole yksiselitteisesti selvää, mitä määräysvallan hankinnalla tarkoitetaan. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, mitä käsitteellä määräysvalta tarkoitetaan Suomen ja Euroopan unionin yrityskauppavalvonnassa. Tutkimusaihetta käsitellään metodologisesti lainopillisista lähtökohdista käsin. Tutkielman tarkoituksena on tulkita ja systematisoida sitä, miten määräysvallan käsitettä on käsitelty lainsäädännössä, virallislähteissä, kilpailuviranomaisten ja tuomioistuinten ratkaisukäytännössä sekä oikeuskirjallisuudessa. Ratkaisukäytännöllä on olennainen merkitys käsitteen tulkinnassa. Erityisesti EU:n kilpailuviranomaisena toimivan komission yrityskauppatapauksissa tekemät päätökset ovat tärkeä tutkimuslähde määräysvallan käsitteen selvittämisessä. Määräysvallan käsitteen tutkiminen ja määritteleminen muodostaa tutkielman varsinaisen ytimen. Määräysvallan hankkiminen tai siirtyminen on olennainen yrityskauppavalvontasäätelyn soveltamisen laukaiseva tekijä. Tutkielmasta käy ilmi, että mahdollisuus käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa kohdeyrityksessä on olennainen määräysvaltaa osoittava seikka. Määräysvallan käsitteen mahdollisimman täsmällinen määrittely on tärkeää, jotta markkinoilla toimivilla yrityksillä sekä kilpailuviranomaisilla olisi mahdollisimman selkeä käsitys siitä, millaisiin järjestelyihin yrityskauppavalvontasääntely ulottuu. Määräysvallan hankkiminen merkitsee yhdessä tiettyjen muiden edellytysten täyttymisen kanssa sitä, että yrityskauppavalvontasääntelyä sovelletaan tilanteeseen. Keskeisin tutkimuskysymys on siten määräysvallan käsitteen määritteleminen. Lisäksi alakysymyksenä pyritään selvittämään, mitä tarkoitetaan yksinomaisella ja yhteisellä määräysvallalla ja millaisia eri käytännön tilanteita niiden osalta voi syntyä. Sekä yksinomainen että yhteinen määräysvalta voidaan hankkia useilla eri tavoilla ja tutkielmassa esitellään erilaiset määräysvallan hankintatavat ja -tilanteet. Tutkielmassa käsitellään myös määräysvallan laadussa tapahtuvia muutoksia sekä tulevaisuuteen kohdistuvia mahdollisuuksia käyttää määräysvaltaa, jotka voivat tietyin edellytyksin merkitä määräysvallan hankintaa ja siten yrityskauppavalvontasääntelyn soveltumista järjestelyyn. Tutkielma osoittaa, että yrityskauppavalvonnassa käytettävä määräysvallan käsite on hyvin moniulotteinen. Käsitteen tulkinta on kuitenkin melko vakiintunutta. Määräysvallan käsitteen määrittely on käytännössä ollut pitkälti kilpailuviranomaisena toimivan komission käsissä. Erilaiset yrityskauppatapaukset ovat tulleet komission käsittelyyn yrityskauppojen ennakollisen ilmoitusmenettelyn kautta, ja komissio on ratkaisukäytännössään ottanut kantaa siihen, onko tapauksissa kysymys määräysvallan hankinnasta vai ei. Komission käytäntö on sittemmin kodifioitu toimivaltakysymyksiä koskevaan tiedonantoon, jota jäsenvaltioiden kansalliset kilpailuviranomaiset käyttävät ohjeistuksena ratkaistessaan kansallisia yrityskauppatapauksia ja siten ne soveltavat samoja periaatteita ja käytäntöjä määräysvallan tulkinnassa kuin komissiokin.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, mitä rakenteellisia eroja ja samankaltaisuuksia suomenkielisten määreisten substantiivilausekkeiden ja näiden ruotsinkielisten käännösvastineiden välillä voidaan havaita Suomen hallituksen esityksessä 17/2022. Rakenteiden analysoinnissa on hyödynnetty käännöstieteellisen syntaktisten käännösstrategioiden viitekehyksen lisäksi kielitieteen näkökulmaa, joka pohjautuu pääosin suomen ja ruotsin lausekkeiden kieliopilliseen kuvaukseen. Substantiivilauseke ilmenee tutkielmassani yhtäältä kieliopillisena ilmiönä, toisaalta käännösteoreettisen tarkastelun kohteena. Substantiivilauseke muodostuu yhtenä kieliopin tärkeimmistä ilmiöistä niin ikään oleelliseksi osaksi juridisia tekstejä. Juridiselle kielelle asetettu tiiviyden vaatimus näyttäytyy muun muassa toistuvina rakenteina, joihin myös määreiset substantiivilausekkeet kuuluvat. Juridisen tekstin informaatiotiiviys tulee esiin muun muassa runsaasti informaatiota sisältävinä substantiivilausekkeina. Aineistona tutkielmassani on Suomen hallituksen esityksen 17/2022 suomenkielisen version 194 ensimmäistä määreistä substantiivilauseketta sekä näiden ruotsinkielisen version käännösvastineet. Aineiston substantiivilausekkeet ovat lähdetekstissä etu- ja/tai jälkimääreisiä, mutta kyseisten substantiivilausekkeiden ruotsinkielisissä käännösvastineissa näiden määreisyystyyppien lisäksi ilmenee osin myös määreettömiä substantiivilausekkeita tai muita lausekkeita. Aineistosta poimitut substantiivilausekkeet ovat peräisin hallituksen esityksen monista erityyppisistä osista, kuten esityksen pääasiallisesta sisällöstä ja yleisperusteluista. Analyysimenetelmä on kahtalainen siinä mielessä, että ensianalyysi on luonteeltaan enemmän kieliopillinen, jatkoanalyysi puolestaan käännösteoreettinen. Toisaalta jatkoanalyysissa ei huomioida pelkästään käännösstrategiaa, vaan kunkin käännösstrategialuokan yhteydessä esitetään myös, mitä lähdetekstin kieliopilliselle rakenteelle on käännösvastineessa tapahtunut. Kieliopillisessa analyysissä huomio keskittyy myös lähdetekstin kolmeen keskeiseen määritetyyppiin adjektiivimäärite, genetiivimäärite ja adverbiaali sekä näiden käännösvastinetyyppeihin. Analyysissa kaikki edellä mainitut aspektit ilmenevät niin absoluuttina lukuina kuin prosentuaalisestikin. Analyysin perusteella lähdetekstin etumääreisen substantiivilausekkeen yleisin käännösvastine on sekä etumääreinen substantiivilauseke että jälkimääreinen substantiivilauseke, joita molempia on lähes 40 prosenttia esiintymistä. Lähdetekstin jälkimääreisen substantiivilausekkeen yleisin käännösvastine on puolestaan lähes 70 prosentin osuudellaan niin ikään jälkimääreinen substantiivilauseke. Lähdetekstin etu- ja jälkimääreisen substantiivilausekkeen yleisimmät käännösvastineet ovat etu- ja jälkimääreinen sekä jälkimääreinen substantiivilauseke molemmat noin 50 prosentin osuuksillaan. Käännösstrategioista kaksi yleisintä ovat lausekerakenteen muutos (n. 64 %) ja kirjaimellinen käännös (n. 23 %). Tuloksista voi muun muassa päätellä, että kirjaimellinen käännös on yleisin lyhyissä etumääreisissä substantiivilausekkeissa, joissa on adjektiivimäärite. Toisaalta tuloksista käy esimerkiksi ilmi, että lähdetekstin määreinen substantiivilauseke voi ajoittain muuttua määreettömäksi substantiivilausekkeeksi tai joksikin muuksi lausekkeeksi.

Uudenvuodenyönä 1994 aseellisen kapinan Meksikon Chiapasissa aloittanut Zapatistien kansallinen vapautusarmeija nousi 1990-luvulla poikkeuksellisen laajaan kansainväliseen julkisuuteen saavuttaen jopa symbolisen aseman globalisaationvastaisessa aktivismissa. Internetin kautta yleiseen tietoisuuteen nousseen liikkeen tulkinnoista heränneessä vilkkaassa kansainvälisessä keskustelussa syntyi laajahko yhteisymmärrys määritelmästä, jonka mukaan käsillä olisi ensimmäinen postmoderni sissiliike. Useissa liikkeestä esitetyissä analyyseissä toistui myös zapatistien oma luonnehdinta liikkeestään täysin uudenlaisena, kaikenlaisia teorisointeja ja määrittelyjä pakenevana liikkeenä. Näiden määritelmien empiirinen koettelu on tämän tutkimuksen tavoite. Analyysin kohteeksi rajautuu siten sekä zapatistiliikkeen dynaaminen itsemäärittely että liikkeeseen ulkoapäin liitetyt määrittelyt. Onhan syytä olettaa, että näiden määrittelyjen välillä on myös ollut vuorovaikutussuhde. Tutkimuksen tavoitteena on lisäksi eritellä empiirisesti, mitkä elementit zapatistiliikkeessä on ajateltu sitä aikaisemmista liikkeistä erottaviksi, sekä arvioida näille määritelmille esitettyjen perustelujen mielekkyyttä. Tutkimuksen alkuperäisaineisto koostuu zapatistiliikkeen virallisista julkilausumista sekä liikkeen puhemiehen subcomandante Marcosin puheista ja haastatteluista vuosilta 1992-2012. Liikkeeseen ulkopäin liitettyjä määritelmiä tarkasteltaessa aikaisempi tutkimuskirjallisuus nousee myös analyysin kohteeksi. Tutkimuksen keskeisimpänä metodologisena viitekehyksenä toimii Alberto Meluccin kollektiivisen toiminnan teoria, joka tarjoaa hedelmällisen apuvälineen sekä zapatistiliikkeen dynaamisen itsemäärittelyn että siinä tapahtuneiden muutosten takana olevien syiden analysoimiseksi. Zapatistiliikkeen eri elementtien uutuutta arvioitaessa Meluccin viitekehys tuo esiin myös lukuisia tuoreita näkökulmia. Zapatismia aikaisemmista sissiliikkeistä erottavina elementteinä on määrittelijästä riippuen nähty sen yhteisön kuuntelemiseen perustuva hallintotapa, vallantavoittelun hylkääminen, demokratian korostaminen, erilaisten ideologioiden yhdisteleminen, etniseen identiteettiin vetoaminen, moniarvoisuuden kunnioittaminen, uudenlainen retoriikka tai internetin hyödyntäminen verkostoitumisvälineenä. Meluccin viitekehyksessä tarkasteltuna kaikki nämä elementit ovat kuitenkin nykypäivän uusille yhteiskunnallisille liikkeille yhteisiä, eikä niitä voida pitää zapatisteja muista liikkeistä erottavina piirteinä. Viimeistään aseellisen konfliktin päättymisen jälkeen zapatismi olikin luontevimmin määriteltävissä uudeksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi. Zapatismi on mahdollista sijoittaa myös sissiliikkeiden, intiaaniliikkeiden sekä globalisaationvastaisen liikkeen kenttiin, sillä zapatismiin on liikkeille ominaiseen tapaan yhdistetty elementtejä eri ideologioista uuden solidaarisuuden muodostamiseksi. Vaikka zapatistiliikkeen itsemäärittely on koko sen historian ajan sisältänyt useita limittäisiä aspekteja, siitä on mahdollista erottaa erilaisia perspektiivejä, periodeja sekä siirtymiä painotuksesta toiseen, samoin kuin muutoksia suhteessa eri yleisöihin. Analyysin pohjalta näyttää myös selvältä, että liike on määritellyt itseään uudelleen aina tilanteissa, joissa sen tavoitteet ovat alkaneet vaikuttaa muuten mahdottomilta saavuttaa. Koska zapatistien sinänsä ansiokas retoriikka näyttää sekä Meluccin viitekehyksessä että retoriikantutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna noudattavan kaikille yhteiskunnallisille toimijoille yhteisiä kehystämisen perus-mekanismeja, ei liikkeen usein uudenlaisena pidetyn retoriikan voida myöskään ajatella edustavan eroa vanhaan. Sen sijaan zapatistiliikkeen nousun kanssa samanaikaisesti yleistymässä ollut internet todella toi liikkeelle sitä aikaisemmista liikkeistä erottavan elementin. Internetin hyödyntämisellä ei kuitenkaan voida perustella uusia piirteitä liikkeissä vaan pikemminkin muutoksia niiden toimintaympäristössä. Analyysin pohjalta näyttääkin selvältä, että kaikkien liikkeiden 'uutuus' sijaitsee tosiasiallisesti vain niiden omassa retoriikassa. Tässä suhteessa zapatistiliike tapaustutkimuksena haastaa myös liikkeiden jakoa ylipäätään uusiin ja vanhoihin liikkeisiin.

Suomen aluerakenteellinen painopiste on muuttunut kaupunkikeskeiseksi. Palvelu- ja tietoyhteiskunta toimii keskittymisetujen mukaisesti jopa enemmän kuin matalamman jalostusasteen teollisuusvaltio. Vanha tasapainoiseen aluerakenteeseen tähdännyt politiikka on väistynyt kaupunkien kehittämisen kautta tapahtuvan yhteiskuntakehityksen tieltä. Perinteinen hyvinvointivaltio on myös väistymässä paremmin globaaliin kilpailuun vastaavan tehokkaamman valtion tieltä. Tässä laajassa kehityskuvassa maaseudun rooli on vähenemässä ja niin tuotannollinen kuin väestöllinen painopiste on siirtynyt yhä suuremmiksi kasvaville kaupunkiseuduille. Yhteiskunta jakaantuu eli polarisoituu. Erityisesti hyvin laajat harvaan asutun maaseudun alueet kärsivät väestökadosta ja jopa pienet maaseutukaupungit ovat vaikeuksissa. Hyvinvointivaltio rakennettiin koko valtion alueelle levittäytyväksi tasapainoiseksi yhteiskunnaksi, jossa palvelut olivat tasapuolisesti kaikkien saatavilla. Tämä kehitys on kuitenkin kääntynyt, palveluita on yksityistetty ja niitä karsitaan niin palvelutasoltaan kuin alueellisesti. Erityisesti maaseutualueet, joilla on vähäinen asukaspohja, kärsivät niukkenevista palveluista. Tämä tutkielma tarkastelee kaupunki- ja maaseutualueiden polarisoituvaa kehitystä Suomessa. Erityistarkasteluun otetaan maaseudun palveluiden säilyttäminen osana alueellista elinvoimaisuutta. Tutkimusmenetelmänä ovat triangulaatioajatuksen mukaisesti alueelliset tilastotarkastelut sekä asiantuntijahaastattelut. Tilastoilla osoitetaan alueellisen kehityksen trendejä ja tulevaisuuden suuntaviivoja. Haastatteluilla pyritään löytämään näkökulmia maaseutualueiden palvelukonseptien kehittämiseksi. Tutkimustuloksina todetaan, että yleisen keskittymiskehityksen mukaisesti myös maaseudun palvelukeskittyminä toimivat kyläkeskukset kasvattavat alueellista rooliaan kuten myös monitoimiset palvelupisteet. Heikkoutena maaseudulla ovat pieni asiakaspohja, pitkät välimatkat sekä näihin suhteutettuna kallis infrastruktuuri. Kasvavina uhkina ovat palveluiden yhä suurempi keskittäminen kuntakeskuksiin erityisesti kuntaliitostilanteissa. Toisaalta pieni asiakaspohja ja maaseudun uudenlainen vetovoima tekevät maaseudusta hyvän kokeiluympäristön uudenlaisille konsepteille, joita ovat erityisesti mobiiliteknologioihin ja paikkatietopalveluihin pohjautuvat palvelut. Nämä palvelut toisaalta vaativat käyttäjiltään yhä suurempaa tietoteknistä osaamista ja oma-aloitteisuutta. Tehokas asiakasryhmien tunnistaminen ja palvelujen optimointi mahdollistavat myös suhteellisen halvan palveluiden järjestämisen. Tasapäistävään aluepolitiikkaan on muuttuvassa hyvinvointivaltiossa tuskin enää paluuta. Maaseutuasuminen tulee saamaan uusia muotoja esimerkiksi monipaikkaisen asumisen muodossa. Palvelut eivät enää tule toimimaan perinteisen kaavan mukaan, vaan ne muuttuvat yhä enemmän pyörien päällä liikkuviksi, sähköisiksi sekä tarpeen mukaisesti räätälöidyiksi. Maaseutuasumiseen on selvästi nähtävissä kasvavaa kiinnostusta. Maaseutu saakin uudenlaisia asukkaita, jotka esimerkiksi pendelöivät kaupunkiin töihin. Maaseutuasumisesta tulee yhä enemmän tietoinen valinta, usein suuren kaupungin vaikutuspiirissä. Näin syrjäisimmät ydinmaaseudun alueet menettävät asukkaita ja myös palveluiden määrä lähes väistämättä vähenee entisestään. Julkisten ja yksityisten palvelutuottajien sekä ammattimaisen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan palvelutuotannon välinen raja-aita ovat kaikki murroksessa, mikä tuo tarvetta lisätutkimukselle.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maahanmuuttajien akkulturaatioasenteita työpaikalla, sekä kantaväestön näkemyksiä maahanmuuttajien akkulturaatioasenteista. Lisäksi tavoitteena oli tutkia löytyykö akkulturaatioasenteiden ja hyvinvoinnin väliltä yhteyksiä. Tutkimuksessa eroteltiin akkulturaatiostrategiat kahteen osa-alueeseen: käytännössä toteutettuihin ja ideaalisina pidettyihin. Näin ollen tutkimusasetelma mahdollisti vertailun sekä maahanmuuttajien ja kantaväestön näkemysten välillä, että ideaalin ja käytännön välillä. Tutkimuksen aineistona käytettiin Työterveyslaitoksen 'Monikulttuuriset työyhteisöt' –nimikkeen alla vuosina 2006-2007 eräässä kuljetusalan yrityksessä kerättyä aineistoa. Tutkimusjoukko piti sisällään 369 henkilöä: 186 kantaväestön edustajaa ja 183 maahanmuuttajaa. Tutkimusaineiston analysoinnissa käytettiin SPSS 18.0 for Windows-ohjelmaa. Tutkimustulosten perusteella maahanmuuttajien käytännön ja ideaalisten akkulturaatiostrategioiden välillä ei ole eroa, mutta kantaväestön näkemyksissä ideaali ja käytäntö eroaa selvästi. Suurin ero on assimilaation – sulautumisen – kohdalla. Kuusi prosenttia kantaväestön edustajista katsoo maahanmuuttajien sulautuneen työpaikalle, mutta lähes joka kolmas toivoisi, että maahanmuuttajat sulautuisivat työpaikalle. Ero on lähes viisinkertainen. Vertailtaessa maahanmuuttajien ja kantaväestön edustajien näkemyksiä maahanmuuttajien käytännössä toteutuneita akkulturaatiostrategioita suurin ero on separaation – vain lähtömaan kulttuurisissa tavoissa pitäytymisen – kohdalla. Vain joka kymmenes maahanmuuttajista näkee separoituneensa, mutta joka neljäs kantaväestön edustaja näkee, että työpaikan maahanmuuttajat ovat separoituneet, eli toimivat vain oman lähtömaansa kulttuurin tavoin, eivätkä ole omaksuneet suomalaisia kulttuurisia tapoja. Vertailtaessa maahanmuuttajien ja kantaväestön näkemyksiä ideaalisista akkulturaatiostrategioista näkyvin ero on assimilaation – sulautumisen – kohdalla. Maahanmuuttajista assimilaatiota pitää parhaana – toivottavimpana – vaihtoehtona vain joka kymmenes; kun taas kantaväestön edustajista noin joka kolmas toivoo, että maahanmuuttajat assimiloituisivat, eli toimisivat vain suomalaisten tapojen mukaan. Käytännössä omaksuttujen akkulturaatiostrategioiden ja hyvinvoinnin (työpaikalla) väliltä ei yhteyksiä löytynyt, mutta ideaalisina pidettyjen akkulturaatiostrategioiden ja hyvinvoinnin väliltä maahanmuuttajien kohdalla yhteys löytyi. Ne maahanmuuttajat, jotka pitävät separaatiota – lähtömaan kulttuurisissa tavoissa pitäytymistä – parhaana akkulturaatiostrategiana, voivat huonommin kuin muut. Ero on yli seitsenkertainen. Hyvinvoinnin ja maahanmuuttajan lähtömaan väliltä löytyi myös yhteys luokitellessa maahanmuuttajat Euroopan sisä- ja ulkopuolelta tulleisiin: Euroopan ulkopuolelta tulleet voivat paremmin kuin sisäpuolelta tulleet.

Tässä pro gradussa tutkitaan Helsinkiin muualta Suomesta muuttaneiden nuorten aikuisten kertomuksia paikkasuhteen rakentumisen näkökulmasta. Opinnäytteen tutkimusaineisto muodostuu Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lähetetyistä, 19–39-vuotiaiden kirjoittajien omaelämäkerrallisista kertomuksista, joita on yhteensä 17 kappaletta. Kirjoituskilpailu oli käynnissä 12.6.–15.10.2004 välisenä aikana, ja sen järjestäjinä toimivat Stadin Slangi ry., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), Svenska litteratursällskapets Språkarkiv, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsingin kaupunginmuseo, Kallio-lehti ja Töölöläinen. Aineisto on arkistoitu SKS:n kansanrunousarkistoon. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa makrotasoon keskittyneen maassamuuton tutkimusperinteen rinnalle tietoa Helsinkiin muualta Suomesta muuttamisesta subjektiivisten merkitysten ja ennen kaikkea muistelun ja kerronnan perspektiivistä. Tutkielman ytimessä ovat maassamuuttajien kertomuksissa ja kerronnassa rakentuvat paikkasuhteet. Teemaa lähestytään narratiivisen tutkimuksen näkökulmasta, ja tutkimusmenetelminä käytetään positiointianalyysia sekä lähilukua. Tutkimuksessa kysytään, millaisia suhteita Helsinkiin kirjoittajat kertomuksissaan rakentavat ja miten paikkasuhteen muutokset ilmenevät kertomuksissa. Kysymyksiin vastaamiseksi tarkastellaan positioita ja toimijuuksia, joita kirjoittajat antavat itselleen ja muille kertomuksen henkilöille niin kertomusmaailman kuin kerronnankin tasolla, sekä kirjoituksissa käytettyjä kerronnan tehokeinoja ja fokalisointeja. Tarkastelun kohteena ovat neljä kertomuksissa toistuvaa pääaikajaksoa: lapsuus, nuoruus, muutto ja alkuajat Helsingissä sekä kirjoitushetki. Kirjoittajien positiot ja toimijuudet ja sitä myötä myös paikkasuhde muuntuvat ja saavat erilaisia painotuksia eri jaksoissa. Aineiston kokonaistasoa tarkasteltaessa esille nousee kaksi oleellista seikkaa. Ensinnäkin Helsinki-suhteen kannalta kokemus mahdollisuudesta toimia aktiivisesti ja omaehtoisesti on erityisen keskeinen. Helsingille annetaan toistuvasti positiivisia merkityksiä jaksoissa, joissa kerrotun minän toimijuus on vahvaa tai vahvistuu. Vastaavasti Helsinki saa negatiivisia merkityksiä jaksoissa, joissa kerrotun minän toimijuus heikkenee. Se, koetaanko kaupungin hankaloittavan vai edistävän elämistä omien tavoitteiden kannalta mielekkäästi ja tunnetaanko se vapaaehtoisuuden vai pakon määrittämäksi ympäristöksi, on Helsinki-suhteen kannalta oleellista. Toiseksi, aineistosta on erotettavissa kolme kerrontatapaa, eläytyvä, refleksiivinen ja etäistävä, joita määrittävät tietyt, toistuvat fokalisointia ja kerronnan tehokeinoja koskevat piirteet. Kerrontatapojen jäsennys tuo esille kirjoittajien erilaisten kerronnallisten tavoitteiden ja mieltymysten kirjon. Helsingistä kertomisessa voikin olla vaihdellen kysymys niin menneeseen eläytymisestä, sen käsittelemisestä ja mielekkäiden tulkintojen etsimisestä kuin argumentoinnistakin.

Pro gradu -työssäni tutkin Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -nimellä tunnetussa tietosanakirjassa esitettyjä tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä sekä niiden taustoja. Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ on islamilaisen maailman ensimmäinen tieteitä ja maailman rakennetta esittelevä yleistajuinen tietosanakirja, joka koostuu 52 kirjeestä. Teos on kirjoitettu pseudonyymin ”Ikhwān al-Ṣafā’” eli ”Puhtauden veljet” takaa, eikä kirjoittajien henkilöllisyydestä ole varmaa tietoa. Puhtauden veljet vaikuttivat pääasiassa Basrassa, joka sijaitsee nykyisen Irakin alueella. Myös Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen tarkka ajoitus on hämärän peitossa, mutta todennäköisesti teos on syntynyt 900-luvulla. Rasā’il oli tunnettu keskiajan arabialais-islamilaisen kulttuurin eliitin keskuudessa. Puhtauden veljet olivat esoteerisia muslimeja. Ryhmän uusplatonilaissävytteisessä ajattelussa on eklektisesti ammennettu hyvin monista eri filosofisista ja uskonnollisista lähteistä. Tähtitieteeseen ja astrologiaan liittyvissä näkemyksissä on esimerkiksi kreikkalaisia, babylonialaisia, intialaisia, hermeettisiä ja islamilaisia elementtejä. Puhtauden veljet pitävät filosofiaa tienä pelastumiselle, ja heidän yhtenä tavoitteenaan on osoittaa Jumalan ilmoituksen oikeellisuus tieteiden avulla. Veljet pyrkivätkin herättämään lukijan kiinnostuksen tieteitä kohtaan. Rasā’ilin uskonnollinen suvaitsevaisuus ja eklektinen suhtautuminen pakanoiden ajatuksia kohtaan on huomattavaa. Selvitän pro gradu -työssäni millaisia tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä Rasā’ilissä esitetään, sekä mistä eri lähteistä ja traditioista nämä näkemykset ovat peräisin. Tuon työssäni esiin Puhtauden veljien esittämän näkemyksen maailmankaikkeuden rakenteesta, taivaskehistä ja planeettaliikkeistä. Päälähteenäni käytän Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen uutta Oxfordin editiota.

Verovelvolliset voivat pyrkiä hyötymään eri valtioiden kansallisten verojärjestelmien eroista esimerkiksi siirtämällä omaisuutta alhaisemman verokannan omaavaan valtioon tai hyötymällä kaksinkertaisista vähennyksistä. Euroopan komissio julkaisi 28.1.2016 laajan veropaketin, jossa esitetään keinoja yhtiöiden veronkierron torjumiseksi. Veropaketin taustalla on BEPS-hanke, jolla pyritään maailmanlaajuisesti rajoittamaan voitonsiirtoa ja veropohjan rapautumista. Komission veropaketin kantavana ajatuksena on periaate, jonka mukaan verot tulisi maksaa siellä, missä voitto ja arvo syntyvät. Komission veropaketin keskiössä on veronkierron torjuntaa koskeva direktiivi (ns. veronkiertodirektiivi). Direktiivin kohteena ovat tilanteet, joissa verovelvollinen pyrkii alentamaan verojaan lain tarkoituksen vastaisesti käyttämällä hyväkseen kansallisten verojärjestelmien eroja. Direktiivi sisältää viisi toimenpidettä, joista yksi on maastapoistumisverotus eli ns. exit tax. Maastapoistumisvero määrätään verovelvolliselle, joka siirtää varoja eri valtioissa sijaitsevien päätoimipaikan ja kiinteän toimipaikan välillä. Myös verotuksellisen kotipaikan ja kiinteän toimipaikan harjoittaman liiketoiminnan siirto on maastapoistumisveron kohteena. Verovelvollinen on velvollinen maksamaan veron määrästä, joka vastaa siirrettyjen varojen markkina-arvoa niiden maastapoistumishetkellä vähennettynä niiden verotusarvolla. Verovelvollinen voi maksaa maastapoistumisveron välittömästi maasta poistumisen hetkellä tai lykätä veron maksaminen viidelle vuodelle. Lykätylle verolle voidaan määrätä korkoa kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Verovelvollista voidaan myös vaatia antamaan vakuus, jos on osoitettavissa oleva ja tosiasiallinen riski verojen jäämisestä perimättä. Suomessa ei ole yleistä maastapoistumisverotukseen liittyvää sääntelyä. Elinkeinoverolaissa on vain sääntelyä koskien ulkomaisen yhteisön Suomessa olevan kiinteän toimipaikan varallisuuden siirtoa sekä yritysjärjestelyn seurauksena tapahtuvaa varojen siirtoa siten, että varat eivät jää tosiasiassa liittymään Suomeen muodostuvaan kiinteään toimipaikkaan. Suomen lainsäädännöstä puuttuu osa direktiivissä vaadittavista säännöksistä, kuten veron kohdistuminen myös kotimaisten yhtiöiden varojen siirtoon sekä veronmaksun lykkäämisen mahdollistaminen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia muutostarpeita veronkiertodirektiivi aiheuttaa Suomen maastapoistumisverotusta koskevalle sääntelylle. Maastapoistumisverotuksen EU-liitännäisyyden vuoksi tutkielmassa käydään läpi myös aiheeseen liittyvää EU-oikeutta, kuten perusvapauksia ja niiden rajoittamismahdollisuuksia. Monessa EU-jäsenvaltiossa on laajaa sääntelyä koskien maastapoistumisverotusta, minkä vuoksi jäsenvaltioiden lainsäädäntöratkaisujen läpikäynti voi antaa toimivia malleja Suomen lainsäädännön kehittämiseen. Euroopan unionin tuomioistuin on antanut useita ratkaisuja koskien eri jäsenvaltioiden maastapoistumisverotussäännösten soveltuvuudesta EU-oikeuteen nähden, joten EU-oikeuden näkökulmasta toimivista sääntelymalleista on hyvin esimerkkejä.