Browsing by discipline "Kognitiotiede"

Aivoverenkiertohäiriö (AVH) on maailmanlaajuisesti merkittävimpiä kielen ja auditiivisen havaitsemisen vaikeuksien aiheuttajia. Viime vuosikymmeninä musiikin ja kielen harjoittamisen on havaittu edistävän aivoissa paitsi modaliteetin sisäistä (kieli–kieli, musiikki–musiikki) havaitsemista myös siirtymävaikutusta erityisesti musiikista kielen havaitsemiseen. Tämä Pro Gradu -tutkielma selvitti äänikirjojen ja musiikin kuuntelun vaikutuksia varhaiseen puheen ja musiikin havaitsemiseen ensimmäisestä aivohalvauksesta toipuvissa aivoissa. Kontrolloituun tutkimusasetelmaan kuului kaksi interventioryhmää, joista toinen kuunteli päivittäin äänikirjoja ja toinen musiikkia ensimmäisten kahden kuukauden aikana aivohalvaukseen sairastumisesta; kontrolliryhmä ei saanut kuunneltavaa materiaalia. Potilaiden (N = 55) varhaista puheen ja musiikin havaitsemista aivoissa mitattiin äänisarjassa poikkeavan tavun (puhe) ja soinnun (musiikki) magneettisella poikkeavuusnegativisuusvasteella (magnetic mismatch negativity, MMNm) akuuttivaiheessa sekä seurantamittauksissa kolme ja kuusi kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta. Magnetoenkefalografisten (MEG) vasteiden lähteet aivoissa paikannettiin erotuskäyrien miniminormiestimaateilla (MNE) potilaiden yksilöllisissä, rakenteellisiin magneettiresonanssikuviin (MRI) perustuvissa aivomalleissa. Vasteiden lähteet rajoitettiin kuuteen puheen ja musiikin havaitsemisen kannalta keskeiseen alueeseen (keskimmäinen ja alempi otsalohkopoimu, ylempi ja keskimmäinen ohimolohkopoimu sekä supramarginaalinen ja kulmapoimu). Ryhmä- ja leesion hemisfäärin interaktiot analysoitiin tilastollisesti toistomittausten varianssianalyysillä näillä alueilla. Lisäksi interaktiotulokset korreloitiin (Pearson) neuropsykologiseen kuntoutumiseen verbaalisen muistin, työmuistin, kielen ja musiikin havaitsemisen osa-alueilla aivovasteiden laajemman osallisuuden selvittämiseksi auditiivisessa tiedonkäsittelyssä. Tutkimuksessa havaittiin, että äänikirjojen kuuntelu tehosti varhaista kielen havaitsemista vasemmanpuoleisilla otsalohkon alueilla kontrolliryhmään verrattuna; MMNm:n lateralisoituminen vasemmalle ilmeni kolme kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta ja oli lisäksi yhteydessä verbaalisen muistin paranemiseen äänikirjaryhmällä. Musiikin havaitseminen puolestaan herätti MMNm- ja P3a-komponentin yhdistelmän, jonka amplitudi vasemmalla alemmalla otsalohkopoimulla korreloi negatiivisesti työmuistin ja verbaalisen muistin paranemiseen kuusi kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta. Musiikin kuuntelu paransi suoriutumista, kun äänikirjojen kuuntelu oli yhteydessä kasvavaan amplitudiin ja heikkenevään työ- ja verbaaliseen muistiin; ilmiö todennäköisesti liittyy musiikin aikaansaamaan aktivaation levittäytymiseen aivoissa. Yhdessä tulokset viittaavat siihen, että äänikirjojen kuuntelu voi kehittää varhaista auditiivista havaitsemista kielimodaliteetin sisällä, joskaan se ei suoraan tue myöhempää, tarkkaavuuteen ja/tai musiikkimodaliteettiin liittyvää havaitsemista. Musiikin kuuntelu sen sijaan ei tue varhaista puheen havaitsemista suoraan, mutta voi edistää aivohalvauksen jälkeisiä plastisia muutoksia havaitsemisen ja verbaalisen muistin kannalta edullisemmalla tavalla.

Objectives. This thesis aims to explore temporal changes in task-related physiological arousal and their connection to performance in repeated trials of a steering task. Moderate physiological arousal is believed to direct attention towards task-relevant stimuli, leading to performance improvements, while too high or low arousal is detrimental (the Yerkes-Dodson law). However, this approach does not explicitly account for changes in arousal over time. In this study, temporal changes in task-related sympathetic arousal are modelled as habituation, which has traditionally been used to describe changes in orienting responses to repeated presentations of non-target stimuli. Habituation during task performance is interpreted in terms of predictability and significance, aiming to describe changes in attentional processing during learning in an evolutionarily plausible manner. Furthermore, connections between performance and individual differences in habituation rate and spontaneous (task-unrelated) sympathetic activity are examined. Finally, habituation is compared to deviations from predicted performance. Methods. Participants (N = 9) played a total of 40 trials of a high-speed steering task in eight sessions over a period of 2-3 weeks. Electrodermal activity during baseline and task performance was recorded in five sessions. Change in task-related skin conductance response (SCR) frequency over trials 1-5 within sessions was used to determine individual rates of habituation whereas SCR frequency during baseline indicated individual spontaneous activity. Trial-level difference scores were used to explore habituation and deviations from predicted performance (a power-law learning curve) within participants. Results and conclusions. Task-related arousal was found to decrease with repeated trials for all participants in nearly all sessions, indicating that a habituation model was successful in capturing changes in arousal in a task situation. Furthermore, sustained task-related arousal (slow habituation) was connected to better performance both between and within participants. High spontaneous activity, on the other hand, was associated with performance decrements. Taken together, these results suggest that temporal changes in task-related arousal during learning are related to the processing of task-relevant cues and may reflect motivational states that direct selective attention, while high spontaneous activity is related to performance decrements, perhaps due to interference from task-unrelated stress.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli edesauttaa emootioiden arkkitehtuurin ymmärtämistä. Kosslynin ja Koenigin (1995) malli johti meidät muodostamaan hypoteesin, jonka mukaan emotionaalinen järjestelmä jakaantuu kahteen erilliseen alijärjestelmään. Toinen näistä järjestelmistä käsittelisi myönteisiä emootioita ja toinen kielteisiä. Ensimmäisen hypoteesimme mukaan oikea hemisfääri olisi erikoistunut kielteisten ärsykkeiden käsittelyyn ja vasen hemisfääri myönteisten ärsykkeiden käsittelyyn. Toinen hypoteesimme käsitteli hemisfäärien välisen asymmetrian muuttumista henkilön emotionaalisen tilan mukaan. Tämän hypoteesin mukaan tietynlaisen emotionaalisen tilan aikaansaaminen syventäisi hemisfäärien välistä asymmetriaa. Tässä yhteydessä puhumme ärsykkeen "kuumasta" käsittelystä. Koetehtävänämme oli myönteisten, neutraalien ja kielteisten ärsykkeiden emotionaalisen latauksen arviointi. Esitimme ärsykkeet joko oikeaan tai vasempaan näkökentän puoliskoon (ns. jaetun näkökentän menetelmä), jolloin saatoimme verrata oikean ja vasemman hemisfäärin suoriutumista sekä itsenäisinä että keskenään. Tulokset eivät tukeneet hypoteesejamme. Mielenkiintoisin esiin noussut ilmiö oli se, että oikea hemisfääri käsitteli neutraaleja ärsykkeitä nopeammin kuin vasen hemisfääri, mutta vain saatettuamme ensin osanottajan myönteiseen emotionaaliseen tilaan.

Objective: In the present study we investigated neuronal synchronization in post-traumatic stress disorder (PTSD) during real-time fMRI neurofeedback (rt-fMRI NF). We a used inter-subject covariance (ISC) -based method to discover model-free stimulus-response patterns that conventional GLM-analysis is not able to detect. So far, ISC has never been implemented in block-design nor rt-fMRI NF experiments, and only two studies have applied the method in a clinical sample. However, we hoped to find some distinct patterns that could disclose some new information regarding the psychopathology of PTSD and effects of neurofeedback. Methods: The study combined three previously conducted studies that focus on teaching participants to self-regulate anterior cingulate cortex (ACC) activity (HC=24, PTSD=9). The participants lay in the fMRI scanner whilst ACC activity was controlled with the help of a social avatar. The participants were measured three times within one week to examine the effect of neurofeedback. The analyses were completed by using ISC to detect the model-free brain activity. A 2x4 repeated ANOVA was used to investigate the group and neurofeedback effects. The ACC was chosen as a region of interest to investigate synchrony in the target region. An additional 3x4 repeated ANOVA was completed to examine the within and between-group ISC differences during the task. Results: We discovered a higher ISC in the PTSD group in respect to healthy controls, along with a linear decrease of ISC in both groups throughout the experiment. The same pattern was also detected in the ROI-analysis. The additional 3x4 ANOVA revealed a cluster in the orbitofrontal cortex showing a higher ISC within the groups, in respect to between the group ISC. Conclusions: ISC-analyses demonstrate a new type of information regarding the brain mechanisms and connections in respect to the conventional brain analyses. Our results indicate a stronger ISC in PTSD-groups and during the start of the experiment. Moreover, the results are reversed with comparison to the conventional GLM-method – demonstrating a new type of information regarding the brain synchrony. These results could further solidify the importance of the individual strategy used during the experiment. Furthermore, the additional analysis argues for disorder-specific synchrony in PTSD patients that could be meaningful in the psychopathology of PTSD. The thesis proves the feasibility of the ISC-method to discover direct stimulus-response relationship patterns that conventional GLM-analysis are not capable of revealing. Furthermore, it creates new research questions that have not previously existed and therefore it can be applied to neuroimaging.

Objectives. This study aimed to clarify the brain-level processing of face stimuli by examining event related potentials. The purpose was to examine whether it is appropriate to make conclusions about the localization of brain-level processing of face expression and identity. Additionally, the study wanted to clarify whether there are observable differences between expression processing and does the intensity of the expression affect on the brain-level differentiation of expressions. Prior studies about the perception of face stimuli have been heavily focused on the modular view of the information processing system, in which every cognitive function has its own anatomical correlates and where the modules are clearly distinguishable from each other. The opposing view to this is the network-assumption in which the confines between modules are vague. Knowledge about these cognitive processes is crucial when new rehabilitation forms are being developed for people, from whom face perception is abnormal. Methods. 17 healthy test subjects took part in the study. In total, subjects were presented with 112 face stimuli, in which face expression and identity varied systematically. Based on prior studies, the event related potentials, which are known to be present in the perception of face stimuli were especially studied: the positive or negative fluctuations that occur 100, 170 and 250 milliseconds after the presentation of face stimulus (so called P1, N170 and N250 components). The effects of expressions and identities on the event related potentials were examined with traditional one-variable analysis (comparison of averages) as well as with multiple variable methods (comparison of correlations of distributions), which better expose the changes caused by face stimuli manipulations. Results and conclusions. The average amplitude and latency of event related potentials did not differe across conditions. The complex interactions between test conditions were exposed by forming 112 x 112 dissimilarity matrices of event related potentials. General linear model, which included eight regressors, was fitted into dissimilarity matrices. Fitted models were also compiled. In those, every every regressor was weighted with beta-coefficients at the time points of P1, N170 and N250 components. Based on the results, it is possible to assume that expression processing happens in an earlier phase than identity processing. Additionally, there was a robust interaction between expression and identity, which clarified the variation in the data. These results give support to the network-assumption in the perception of faces. However, the network-assumption does not deny modularity completely.

Keskeytyksellä tarkoitetaan tehtävän (päätehtävä) kognitiivisen suorituksen katkeamista jonkin ulkopuolisen tekijän aiheuttamana. Päätehtävään palataan keskeytystehtävän jälkeen. Tutkielmassa tarkastellaan keskeytyksen vaikutusta päätehtävää koskeviin muistisisältöihin. Tutkielmassa tehdään katsaus empiiriseen keskeytystutkimukseen. Keskeytykset vaikuttavat mm. päätehtävän suoritusaikaan, -tarkkuuteen sekä -virheisiin. Haitallisuuteen vaikuttavat mm. muistikuormitus keskeytyksen hetkellä ja päätehtävää koskevan representaation uudelleen aktivoimiseksi annetut palautusvihjeet, keskeytyksen kompleksisuus, sen pituus, esiintymisfrekvenssi ja samankaltaisuus päätehtävän kanssa, tehtävien käyttämät modaliteetit sekä henkilön harjaantuneisuus. Tutkielmassa argumentoidaan muistitoimintojen keskeisyyden puolesta keskeytysten kognitiivisessa selittämisessä. Keskeytystutkimusten tuloksille konstruoidaan pitkäkestoisen työmuistin teorian pohjalta selitysmalli, jossa interferenssillä on keskeinen rooli. Pitkäkestoisen työmuistin tehtävänä on tallettaa suoritettavan päätehtävän kannalta olennaista tietoa sellaiseen tilaan, josta se on nopeasti aktivoitavissa lyhytkestoisen työmuistin käyttöön. Asiantuntijat pystyvät tallettamaan tiedon nopeasti pitkäkestoiseen työmuistiin ns. palautusrakenteisiin. Erilaisten muistikoodaus- ja palautusstrategioiden avulla asiantuntija pystyy tehokkaasti tekemään erottelun muistisisältöjen kesken, välttäen näin interferenssin. Tutkielmassa tehdään lisäksi katsaus muisti-illuusioiden tutkimukseen. Useimmat muisti-illuusioista ovat lähtöisin ongelmista muistisisältöjen lähteen monitoroinnissa. Katsauksesta käy ilmi kuinka tietyt muistivirheet liittyvät tiettyihin muistitoimintoihin. Koesarjassa toisaalta testataan selitysmallia, toisaalta sovelletaan muisti-illuusiotutkimuksen käsitteitä. Tarkoituksena on saada lisätietoa keskeytysten muistivaikutuksista. Mikäli keskeytykset tuottaisivat tietynlaisia muistivirheitä, olisi tähän tietoon perustuen mahdollista rajata tarkemmin vastaavat muistitoiminnot. Ensimmäisessä kokeessa koehenkilöt (n=12) varjostivat tietokoneelta auditiivisesti (puhe) ja visuaalisesti (puhujan videokuva) esitettyä tekstiä (pääteksti). Minuutin kuluttua puhe katkesi ja sitä seurasi välittömästi puolen minuutin tauko tai video toisesta tekstistä (keskeytysteksti). Koehenkilöt tekivät vapaan palautuksen päätekstistä. Toisessa kokeessa päätekstejä oli neljä siten, että kunkin jälkeen oli joko tauko tai keskeytysteksti. Koehenkilöt (n=16) palauttivat yhden pääteksteistä. Kolmannessa kokeessa (n=12) varioitiin päätekstin ja keskeytystekstin semanttista läheisyyttä kolmessa käsittelyssä. Muilta osin kokeet olivat kuten ensimmäinen koe. Jokaisessa kokeessa palautuksia analysoitiin vertaamalla niitä vastaaviin pääteksteihin. Palautuksista eriteltiin niiden tarkkuus, virheelliset väittämät (sekaannukset) sekä sarjapositiot. Lisäksi laadullisessa analyysissa sekaannukset luokiteltiin muistivirhetyypeittäin. Erot käsittelyiden välillä palautusten tarkkuudessa olivat tilastollisesti merkitseviä tai lähes merkitseviä kaikissa kokeissa. Toisessa kokeessa havaittiin keskeytyksen aiheuttavan sarjaposition äskeisyyskomponentin heikkenemisen. Ensimmäisessä ja kolmannessa kokeessa sekaannuksien määrässä oli merkitsevä tai lähes merkitsevä ero käsittelyiden välillä. Kolmannessa kokeessa sekoitettiin semanttisesti päätekstin kanssa samankaltaisten keskeytystekstien sisältöjä pääteksteihin. Koesarjan tulokset tukevat annettua selitysmallia. Tarkastelu osoittaa, että interferenssi selittää suurimman osan kokeissa havaituista eroista käsittelyiden välillä. Tulosten pohjalta selitysmallia tarkennetaan huomioimalla erilaisten keskeytystilanteiden rajoittava vaikutus palautusstrategioiden käyttöön. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota myös pitkä- ja lyhytkestoisten muistien rooliin keskeytyksessä. Keskeytyksen aiheuttama tiedon syrjäyttäminen näkyy sarjapositioissa, mutta syrjäyttämisen heikentävä vaikutus palautuksen tarkkuuteen on pieni. Lopuksi selitysmallia arvioidaan ja sitä tarkastellaan muistivirhetutkimuksen sekä käytännön sovellusten kannalta.

Usability testing is a widely used technique to evaluate web site usability. Roughly divided usability testing can be conducted in laboratory or remotely by a moderated synchronous test or by an unmoderated asynchronous test. There has been comparative research of the methods, but so far it hasn't provided yet all the answers. Therefore, this Master's thesis sought to find whether there are qualitative differences in the usability problems identified by the methods or whether the type of the web site affects the results of the usability testing method. In the research three different public web sites were tested: an online store, an authority web site and an online newspaper. These were tested with 39 test users divided in three conditions: laboratory testing, synchronous testing and asynchronous testing. Users also evaluated the web sites and the experienced workload in each condition. It was found that evaluating these web sites majority of the most severe usability problems were found with all of the usability testing methods, and each method revealed also unique usability problems that were not identified by other methods. The laboratory tests revealed more usability problems than others, especially related to navigation, body text, information architecture and interaction design. Also minor usability issues were identified the best with laboratory testing. On the other hand, the synchronous usability tests combine features of the laboratory and remote tests resulting in missing less usability problems that would have been found with other methods. These proved also good for finding usability problems concerning links and buttons, body text and information architecture and design. Asynchronous tests took less time and scored a little better in finding usability issues related to technical implementation. The results showed that moderated methods are more suitable for evaluating texts or the structure of the web site. These methods are potentially better for the earlier stages of the design process, but they were also more effective for finding less severe usability issues. On the other hand, the asynchronous method might be suitable when there are certain issues that need to be validated, when there's a need to review main problems quickly or the web site needs to be tested once more before the release.

This thesis is a study of the grammatical status of definiteness in the Finnish noun phrase, from the perspective of generative linguistics. I propose that the Finnish definite noun phrase contains a functional head D, hosting the definiteness feature [+DEF]. My argument is based on the noun phrase having numerous properties, which point to definiteness being present as a grammatical feature. In addition, many structural observations demonstrate that definiteness is linked to a functional projection above NP. I also propose that the element "se", which has reduced from a demonstrative into a definite article in spoken Finnish, is localizable to the Specifier position of DP, like demonstrative pronouns. The D-head, on the other hand, is always phonologically null in Finnish, and also present in "bare" definite noun phrases containing no definite determiner (i.e. a definite article, a demonstrative or a personal pronoun). The analysis fits well with a broader diachronic framework, according to which the definite article develops universally due to the semantic reduction of a demonstrative. I argue that the definite article is a consequence of an EPP-feature in the D-head, mandating the Specifier of DP to be articulated. In this regard, D behaves like the T-head in Finnish, where an optional EPP-feature produces a semantically empty expletive to the subject position of verbs with no semantic arguments.

Tässä työssä tutkitaan psykofysiologisella menetelmällä ja itseraportoinneilla saatujen tulosten vastauskoherenssia pelattaessa pitkiä pelijaksoja digitaalisia pelejä. Emootioiden valenssia ja virittyneisyyttä voidaan mitata molemmilla menetelmillä, ja niillä saatujen tulosten on todettu mm. kuvankatselukokeissa korreloivan melko voimakkaasti. Digitaaliset pelit ovat kuitenkin stimuluksena ja tutkimuskohteena huomattavan erilaisia kuin staattiset kuvat, sillä ne ovat luonteeltaan interaktiivisia, nopeatempoisia, kompleksisia, ja lisäksi niitä pelataan tavoitteellisesti ja päämäärähakuisesti. Psykofysiologisessa pelitutkimuksessa on aiemmin huomattu kuinka vastauskoherenssi näiden menetelmien välillä on melko vaihteleva, mutta sitä ei alalla kuitenkaan ole toistaiseksi systemaattisesti lähdetty tarkastelemaan. Työssä analysoidaan neljän eri digitaalisen pelin osalta kuinka vahvasti psykofysiologisella menetelmällä mitatut kasvonlihasaktiviteetit sekä kämmenistä mitattu ihon sähkönjohtavuus – vakiintuneet tavat arvioida valenssia ja virittyneisyyttä – korreloivat puolen tunnin mittaisten pelijaksojen päätteeksi täytettyjen valenssia ja virittyneisyyttä mittaavien itseraportointien kanssa. Aineiston otoskoko on 36, ja koehenkilöt ovat ikäväliltä 18-34 (ka = 24,0, s = 4,35) ja he ovat kaikki miespuolisia aktiivisia peliharrastajia. Psykofysiologian ja itseraportointien vastauskoherenssin lisäksi työssä tarkastellaan sitä ovatko itseraportoinnit vahvemmin yhteydessä välittömästi vastaushetkeä edeltäviin ajanhetkiin psykofysiologisesta mitta- aineistosta kuin koko mittausjakson keskiarvoon. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että vastauskoherenssi on systemaattinen ja oletetun suuntainen, mutta efektikoot ovat huomattavasti kuvankatseilukokeita alhaisempia riippumatta siitä mihin ajanjaksoon fysiologisesta mitta-aineistoista vertailu tehdään. Johtopäätöksenä esitetään, että psykofysiologisia mittareita pelitutkimuksessa käytettäessä on syytä toisaalta olla hyvin harkitsevainen saatujen tulosten tulkinnan suhteen, sekä toisaalta pyrkiä tiukkaan kontrolliin koeasetelmasuunnittelussa, jotta mahdollisuus mielekkäiden tulkintojen tekemiseen säilyy.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään musiikkiharrastuksen ja erityisesti soitonopiskelun yhteyttä 13–21-vuotiaiden nuorten tarkkaavaisuus- ja toiminnanohjaustaitoihin. Musiikkiharrastus on aiemmissa tutkimuksissa liitetty tehostuneisiin kuuloerottelukykyihin, kielellisiin kykyihin ja korkeamman asteisiin kognitiivisiin prosesseihin. Tämän laajan kognitiivisten kykyjen tehostumisen takana on ehdotettu olevan tarkkaavaisuuden säätelyn ja toiminnanohjaustaitojen kehittyminen musiikki- ja erityisesti soittoharrastuksen myötä. Tarkkaavaisuudelle ja toiminnanohjaukselle tärkeä etuotsalohko kehittyy edelleen nuoruudessa ja vielä aikuisiän saavuttamisen jälkeen, joten on kiinnostavaa selvittää musiikkiharrastuksen mahdollisia hyötyjä nuorten ja nuorten aikuisten vielä kehittyviin toiminnanohjaustaitohin ja mahdollista yhteyttä niiden taustalla oleviin aivomekanismeihin. Tutkimuksessa mitattiin aivosähkökäyrämittauksella (elektroenkefalografia, EEG) nuorten ja nuorten aikuisten (N=64, joista 35 kuului musiikkiryhmään ja loput kontrolliryhmään) inhibitiota, kognitiivista joustamista ja työmuistia edellyttävän visuaalisen vaihtamistehtävän synnyttämiä P3-tyyppisiä herätevasteita. Lisäksi nuoret ja nuoret aikuiset tekivät inhibitiokykyä ja tarkkaavaisuuden sujuvaa vaihtamista sekä työmuistia ja yleistä päättelysuoriutumista mittaavia neuropsykologisia tehtäviä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös näissä tehtävissä suoriutumisen yhteyttä P3-tyyppisen vasteen voimakkuuteen. Musiikki- ja kontrolliryhmän välillä ei havaittu eroa toiminnan tai taitojen tasolla koeasetelman vaihtamistehtävässä eikä neuropsykologisissa tehtävissä. Ryhmien välillä ei havaittu myöskään eroa P3-tyyppisen vasteen voimakkuudessa. Vasteen jakauma erosi kuitenkin ryhmien välillä. Musiikkiryhmällä P3-tyyppinen vaste oli voimakkaampi päälaen alueella pään keskiosaan verrattuna, kun taas kontrolliryhmällä vaste oli voimakkaampi päälaen alueella vielä taaempaan takaraivon alueeseen verrattuna. Koeasetelman vaihtamistehtävässä suoriutumisella oli yhteys P3-tyyppisen vasteen voimakkuuteen: mitä suurempi vasteen voimakkuus oli, sitä lyhyemmät olivat reaktioajat tehtävässä. Sen sijaan neuropsykologisessa inhibitio- tai vaihtamistehtävässä suoriutumisella ei havaittu olevan yhteyttä P3-tyyppisen vasteen voimakkuuteen. Työmuistisuoriutuminen oli kuitenkin positiivisesti yhteydessä P3-tyyppisen vasteen voimakkuuteen. Myös iällä havaittiin yhteys vasteen päänpinnan jakaumaan. Nuorimmilla vaste oli voimakkaampi päälaen alueella taaempaan takaraivon alueeseen verrattuna, mutta vanhimmassa ikäryhmässä vasteen amplitudi oli suurempi päälaen alueella pään keskiosaan verrattuna. Toiminnanohjaustehtävissä suoriutuminen parani iän myötä molemmilla ryhmillä. Vaikka selkeitä ryhmäeroja ei tutkimuksessa havaittukaan, tulokset viittaavat siihen, että nuorilla ja nuorilla aikuisilla musiikkiharrastus on yhteydessä erilaiseen tarkkaavaisuuden säätelyyn ja toiminnanohjaukseen liittyvään hermostolliseen toimintaan musiikkia harrastamattomiin verrattuna. Tulosten mukaan tarkkaavaisuus- ja toiminnanohjaustaidot ja niihin liittyvät hermostolliset prosessit myös kehittyvät edelleen 13–21 vuoden iässä.