Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoitus: Osteosarkooma on harvinainen luusta lähtöisin oleva pahanlaatuinen kasvain, joka esiintyy erityisesti lapsilla ja nuorilla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää osteosarkooman esiintyvyyttä ja tautiin kuolleisuutta Suomessa. Tutkimuksella on merkitystä osteosarkooman ennusteen arvioimisessa ja hoidon kehittämisessä. Taudin harvinaisuuden vuoksi uusien hoitomenetelmien kehittäminen on hidasta. Tutkimus on osa laajempaa osteosarkooman tutkimusprojektia Helsingin yliopistossa. Materiaalit ja menetelmät: Tutkimus oli kattava rekisteritutkimus suomalaisesta potilasaineistosta. Osteosarkoomaan sairastuneista ja kuolleista potilaista kerättiin tiedot Syöpärekisteristä ja kuolinsyyrekisteristä vuosilta 1993-2019. Tulokset: Osteosarkooman diagnoosi tehtiin useimmin 10-24-vuotiaana. Toinen ilmaantuvuuspiikki oli 50-69-vuotiailla. Osteosarkooman kuolleisuus oli suurempaa miehillä kuin naisilla. Suurin osa potilaista menehtyi kahden ensimmäisen vuoden sisällä sairauden diagnosoimisen jälkeen. Metastasoineen tautimuodon ennuste oli heikompi kuin paikallisen taudin. Maantieteellisen jakautumisen suhteen osteosarkoomaan kuolleita oli eniten yliopistollisten sairaaloiden sairaanhoitopiireissä. Johtopäätökset: Taudin diagnosoimisen viivästymistä tulisi pyrkiä välttämään ja huomiota pitäisi osata kiinnittää erityisesti kasvupyrähdyksen aikana ilmeneviin osteosarkoomalle tyypillisiin oireisiin. Osteosarkoomaan kuolleisuus on suurta ja metastasoineen taudin ennuste on heikko.

In quantum field theory the objects of interest are the n-point vacuum expectations which can be calculated from the path integral. The path integral usually used in physics is not well-defined and the main motivation for this thesis is to give axioms that a well-defined path integral candidate has to at least satisfy for it to be physically relevant - we want the path integral to have properties which allow us to reconstruct the physically interesting objects from it. The axioms given in this thesis are called the Osterwalder-Schrader axioms and the reconstruction of the physical objects from the path integral satisfying the axioms is called the Osterwalder-Schrader reconstruction. The Osterwalder-Schrader axioms are special in the sense that they are stated in terms of the Euclidean spacetime instead of the physically relevant Minkowski spacetime. As the physical objects live in Minkowski spacetime this means that when reconstructing the physically relevant objects we have to go back to Minkowski spacetime at some point. This thesis has three parts (and an introduction). In the first part we give a brief introduction to parts of functional analysis which we will need later - theory about distributions and about generators of families of operators. The second part is about the Osterwalder-Schrader axioms and about the reconstruction of the physically relevant objects from the path integral. In the last part we check that the path integral for the free field of mass m satisfies the Osterwalder-Schrader axioms.

Pörssiyhtiöiden sulautumisia säännellään kuten yksityistenkin yhtiöiden sulautumisia osakeyhtiölain 16 luvussa ja ne ovat osakeyhtiöoikeudellisia prosesseja. Pörssiyhtiön sulautuminen on kuitenkin usein vaihtoehtoinen tapa toteuttaa yrityskauppa, jossa vastikkeena maksetaan hankkivan yhtiö osakkeita. Näitä julkisia ostotarjouksia säännellään arvopaperimarkkinalaissa ja ostotarjousdirektiivissä hyvin tarkasti, samoin kuin arvopaperimarkkinalakiin perustuvassa ostotarjouskoodissa, joka on markkinatoimijoiden tuottamaa itsesääntelyä. Sulautumisissa vastaavaa sääntelyä ei kuitenkaan ole ollut ja ne ovat siten jääneet arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn ulkopuolelle. Lokakuun alusta 2022 on kuitenkin tullut voimaan uusi ostotarjouskoodi, jonka soveltamisala on ulotettu koskemaan myös sulautumisia. Tutkielmassa perehdytään siihen, miten ostotarjouskoodia tulisi sulautumisten näkökulmasta tulkita, miten arvopaperimarkkinaoikeudellisen itsesääntelyn ulottaminen koskemaan osakeyhtiöoikeudellista ja osakeyhtiölain sääntelemää prosessia istuu suomalaiseen sääntely-ympäristöön ja sitä, onko sääntely onnistunutta. Tutkielma keskittyy erityisesti sulautumiseen osakkeenomistajien näkökulmasta. Tutkielma on lainopillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja tulkitsemaan voimaan tullutta itsesääntelyä perinteisen lainopin keinoin perehtymällä sääntelyn sanamuodon mukaiseen tulkintaan sekä vertaamalla sääntelyä aiemmin suomalaisissa sulautumisissa sovellettuihin käytäntöihin. Pääasiassa suuri osa ostotarjouskoodin suosituksista koskee edelleen julkisia ostotarjouksia, ja suositukset on myös tähän muotoon kirjoitettu. Niinpä soveltaminen sulautumisiin on mietittävä kunkin suosituksen osalta erikseen ja tulkittava, miltä osin suositusta on mielekästä soveltaa sulautumisiin. Sulautumisia on lisäksi säännelty melko yksityiskohtaisesti osakeyhtiölain 16 luvussa, ja lain tulkinnasta on runsaasti oikeuskirjallisuutta. Ostotarjouskoodin soveltaminen sulautumisiin ei siis tuo käytännön soveltamistoimintaan merkittäviä muutoksia. Koodin soveltamisen seurauksena kuitenkin soveltamisiin tulee sovellettavaksi arvopaperimarkkinalakiin sisältyvä tasapuolisen kohtelun velvoite. Lisäksi ostotarjouskoodissa säädetään sulautumisvastikkeesta, vastaanottavan yhtiön aiemmista hankinnoista sekä eräistä julkistusvaatimuksista, jotka eivät aiemmin ole koskeneet sulautumisia. Vaikka ostotarjouskoodin sovellettavaksi tuleminen ei merkittävästi muuta vallitsevaa oikeustilaa, se kuitenkin selkeyttää sulautumiseen osallistuvien yhtiöiden hallituksen velvollisuuksia, tuo osakkeenomistajille lisäturvaa ja turvaa arvopaperimarkkinoiden tehokasta toimintaa. Lisäksi toisiinsa rinnastuvien yritysjärjestelyiden ja -kauppojen sääntely samalla tavalla on varsinkin kansainvälistyvässä toimintaympäristössä tehokasta ja sääntelyn toteuttaminen itsesääntelynä joustavaa ja markkinatoimijoiden hyväksymää.

Tutkielma käsittelee työläisvaltaisten osuuskauppojen keskusliittona toimineen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton naisille suunnatun valistuksen muodostumista 1920-luvulta 1930-luvun alkuun. Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa naisten valistustoimintaa järjestivät 1920-luvun lopulta alkaen Naiset Mukaan -toimikunnat. Tutkielman lähtökohtana oli kiinnostus etsiä mahdollisia sukupuolitettuun toimintaan vaikuttaneita syitä ja asenteita. Osuustoiminnan tasa-arvoisuuteen pohjaavat periaatteet myös sukupuolten suhteen tekivät juuri osuustoimintaan liittyvästä toiminnasta mielenkiintoisen kohteen sukupuolten valtasuhteiden tarkastelulle. Aikaisempi tutkimus osoittaa osuuskauppojen naisvalistuksen olleen kuluttajavalistuksen ohella paljolti kotitalousvalistusta kotitalouskursseineen. Tutkielmassa tarkastellaan niitä valintoja ja vaikutteita, joiden piirissä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa oltiin 1920-luvulla, kun naisvalistuksen tarpeellisuudesta keskusteltiin ja kun sen suuntaviivoista päätettiin. Kontekstina toimii kansainvälinen osuustoimintaympäristö, jolloin suomalaista osuuskaupoissa harjoitettua valistusta tarkastellaan suhteessa kansainväliseen ja ulkomaiseen kenttään. Pääasiallisena aineistona on Kulutusosuuskuntien Keskusliiton pöytäkirjoja vuosilta 1924 ja 1928 ja Naiset Mukaan -keskustoimikunnan pöytäkirjoja vuosilta 1928 ja 1931. Kansainvälistä puolta naisten osuustoiminnallisesta valistuksesta edustaa otos Osuustoimintanaisten Kansainvälisen Killan komitea- ja kongressijulkaisuista vuodesta 1924 vuoteen 1934. Moninaisen aineiston vuoksi tutkimusotetta voi kutsua triangulaatioksi, jolloin tutkimuskohteesta pyritään saamaan mahdollisimman kokonainen kuva erilaisia aineistoja hyödyntäen. Metodisina työkaluina käytetään sisällönanalyysiä ja tekstimassan teemoittelua. Lisäksi tutkielmassa esitellään ja vertaillaan kansainvälistä ja ulkomaista, erityisesti englantilaista valistusta ja pohditaan ulkomaisen osuustoiminnallisen naisvalistuksen vaikutuksia suomalaisen naisvalistuksen muodostumiseen. Teoreettiset käsitteet vallasta, toimijuudesta ja pätevyydestä määrittävät näkökulmaa. Näillä käsitteillä teoretisointi mahdollistaa sukupuolisensitiivisen tarkastelun ja tuo esiin naisten ja miesten valtasuhteita ja naisvalistustoiminnan muodostumisen rakenteellisia ehtoja. Naiset Mukaan -toimikuntien toiminnan muodostuminen oli osin vuorovaikutteinen prosessi miesvaltaisen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton johdon ja paikallisten naisaktiivien välillä. Monet hallitusneuvostossa vaikuttaneet miehet vastustivat aluksi naisten erillistoiminnan synnyttämistä. He pelkäsivät naisten täysin ohjaaman ja hallinnoiman erillisvalistuksen hajottavan liikettä, kuten englannin osuustoimintamiehet olivat raportoineet käyneen omassa liikkeessään ensimmäisen maailmansodan aikana. Toisaalta erillisvalistusta naisten ja miesten kesken pidettiin tasa-arvopyrintöjen vastaisena. Vuoden 1927 lopulla Kulutusosuuskuntien Keskusliiton Hämeen–Satakunnan osuuskauppaliiton naiset alkoivat itsenäisesti järjestää naisvalistustoimintaa perustaen keskustoimikunnan Tampereelle. Naisten toiminnan virikkeenä oli ulkomaisten naisten osuuskaupallinen valistustoiminta. Johtopäätöksenä voi todeta, että naisten oma aktiivisuus oli naiserityisen toiminnan perustamisen moottorina. Miesvaltainen johto oli pakotettu reagoimaan ja päätyi ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Naisvalistusta ryhdyttiin toteuttamaan keskusjohtoisesti. Naiset Mukaan -toimikuntien valistustoiminta suunnattiin naisille mutta toiminnan ohjauksessa olivat mukana myös miehet.

This thesis analyzes the economical thinking of the board of a small cooperative. The diversification of societies has created various new objectives along with new business forms which are challenging the traditional and supposedly rational economical thinking. One of these scarcely studied subjects is the subject cooperative of this research. When designing its business, the cooperative is forced to consider the decided business objectives along with the existing business environment. Thus, this research asks how is the discussion of economy manifested in the board meetings and what is the economic model of the cooperative. The conceptual framework of this qualitative study is cultural-historical activity theory. It posits long-term activity as a formation of collectively structured short-term actions that are influenced by structural units of the activity system. Activity is mediated through mental and material cultural artefacts, rules and division of labor, and it is also constantly transforming as a reaction to disturbances and contradictions in the activity. The subject of this qualitative study is an event organized in a cooperative. This event as a series of actions or as a component of an activity builds the activity of the cooperative. The analysis is based on transcribed data from 14 administrative meetings. With content analysis 24 themes with economic facet were distinguished. Five themes were more strictly analyzed, because both speaking turns and the manifestations of transformative agency condensed in these themes. Manifestations of transformative agency are discursive acts used for influencing the topic of discussion. The frequencies of these manifestations were used to present the tendency existing in the themes to transform the activity. The discussions dealing the event concentrated on three board meetings. In the first two meetings economy was strongly discussed as the plan turned out to be financially unprofitable. The decision to arrange the event was postponed, because the board wanted to ensure even a cost price result. Simultaneously designing and marketing was going on. No discussions on the events financial result took place during the third meeting even though the number of participants and total funding was less than needed for the cost price result. The talk about economy was replaced by talks about marketing and external support. Decision to arrange the event was again postponed, but later approved although the goals for financial result were not met. Still, as the unprofitable event as one component of the activity of the cooperative was linked to other components of the activity, an inference was possible that the board is executing a long-term green economy model as it is aiming to produce socially and ecologically sustainable business by partly abandoning its' profit objectives.

Osuuskunnat ovat olleet suuressa merkityksessä Suomen taloudellisessa kehityksessä ja osuuskunnilla on edelleen suuri merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Osuuskuntien samoin kuin osakeyhtiöiden taloudelliseen toimintakykyyn vaikuttaa keskeisiltä osin se, kuinka näistä yhteisöistä ulosjaettuja voittoja/ylijäämiä verotetaan. Osuuskunnat ja osakeyhtiöt ovat verotuksessa molemmat yhteisöjä ja niihin kohdistuu yhteisöverotus. Kun yhteisöistä jaetaan ylijäämää/voittoa, saaja maksaa vielä erikseen veroa ulosjaetusta voitosta. Kysymyksessä on siten yhteisöstä ulosjaetun ylijäämän/voiton kahdenkertaisen verotuksen ongelma. Kataisen hallituksen hallitusohjelman eräänä tavoitteena oli siirtää verotuksen painopistettä yhteisöjen verotuksesta voitonsaajien verotukseen. Vuoden 2014 alussa yhteisöveroaste alenikin 20 %:iin ja samalla tehtiin korjaukset osinkoverotukseen, minkä myötä osinkoverotus muodostuu rakenteellisesti aina kahdenkertaiseksi. Osuuskuntien ylijäämien verotuksen muutoksia ei tässä yhteydessä vielä hyväksytty, vaan eduskunta edellytti hallitusta valmistelemaan uudet osuuskuntien ylijäämän verotusta koskevat säännökset siten, että niitä voidaan soveltaa ensi kertaa vuoden 2015 verotuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti tätä osuuskuntien uudistuvaa ylijäämän verotusta. Tutkimus ei kuitenkaan rajoitu pelkkään osuuskuntien verotukseen, vaan tutkimuksessa tarkastellaan myös osinkoverotusta. Näin ollen tutkimuksesta muodostuu vertaileva tutkimus osuuskuntien ja osakeyhtiöiden verotuksen välillä. Osuuskuntia on perustettu alun perin vastapainoksi pääomaperusteisille osakeyhtiöille. Osuuskunnan toiminnan tarkoitus sekä periaatteet eroavat osakeyhtiön periaatteista ja tarkoituksesta. Osuuskuntien ideana on osuuskunnan jäsenten talouden tukeminen ja palveluetujen tuottaminen jäsenille, kun taas osakeyhtiön lähtökohtaisena tarkoituksena on voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Osuuskunnat tuottavat jäsenille etua tyypillisimmin omakustannushinnoittelun, ylijäämänpalautuksen tai osuuskoron muodossa. Osuuskunnan ylijäämänjakoa näistä ovat osuuskorko ja ylijäämänpalautus, joiden verottamisesta säädetään verolaeissa niitä koskevissa säännöksissä. Ylijäämänpalautuksella tarkoitetaan osuuskunnan ylijäämänjakoa, joka toteutetaan sen mukaan, kuinka paljon jäsen on käyttänyt hyväkseen osuuskunnan palveluita. Taloudelliselta luonteeltaan ylijäämänpalautuksen voidaan katsoa muistuttavan hinnanoikaisua, mutta oikeudellisesti se on osuuskunnan ylijäämänjakoa. Osuuskuntien ylijäämänjako on kuitenkin melko joustavaa osakeyhtiöiden voitonjakoon verraten, sillä osakeyhtiöt voivat jakaa voittoa ainoastaan osinkoina toisin kuin osuuskunnat, jotka jakavat ylijäämää sääntöihin kirjatun perusteen mukaisesti. Osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisista tarkoituksista sekä voitonjakotavoista johtuen myös näiden yhteisöjen jakamien voittojen verotukseen on sovellettu erilaisia säännöksiä. Osuuskuntien verotuksessa keskeisen poikkeuksen on tehnyt ylijäämänpalautuksen vähennysoikeus osuuskuntien verotuksessa. Tällöin ylijäämänpalautuksena jaettuun ylijäämään on kohdistunut vain yhdenkertainen verotus, minkä on katsottu joissakin tapauksissa muodostavan neutraalisuuspoikkeaman osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisessä verotuksen tarkastelussa. Osuuskorkoja on periaatteellisella tasolla verotettu samoin kuin osinkoja. Tutkimuksessa keskeisessä asemassa on osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisen verotuksen vertailu yritysmuoto- ja rahoitusmuotoneutraliteetin valossa. Tarkoituksena on selvittää, onko osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisten voitonjakojen verotuksen vuoksi muodostunut neutraliteettipoikkeama ja mikä merkitys näillä erilaisilla verotussäännöksillä on yhteisöjen toiminnan kannalta. Tätä tarkastelua tehdään ennen osuuskuntien verouudistusta koskevien verosäännösten valossa, minkä jälkeen tutkitaan millaisia muutoksia uudistuvat verosäännökset aiheuttavat osuuskuntien ylijäämän verotukseen. Tutkimuksen viimeisessä luvussa on myös oikeusvertaileva osio, joka selventää, kuinka osuuskuntia verotetaan neljässä muussa eurooppalaisessa valtiossa. Tutkimus osoittaa, että muutokset osuuskuntien ylijäämän verotuksessa kiristävät joiltain osin osuuskuntien verotusta. Osuuskuntien voidaan myös nähdä asettuvan tietyin osin verotuksellisessa tarkastelussa osakeyhtiöitä huonompaan asemaan. Merkityksellistä on huomata, että nykyinen osinkoverotus ei toimi hyvänä pohjana osuuskuntien ylijäämän verotuksen uudistamiselle. Verouudistus monimutkaistaa osaltaan verojärjestelmää, minkä lisäksi uudistukselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen on kyseenalaista.

Tutkielmassa tarkastellaan Auta Antti! -podcastissa esiintyviä neuvovia imperatiivilauseita. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten podcast-puheen neuvovat imperatiivilauseet rakentuvat sekä millaisiin tehtäviin niitä käytetään. Tutkielman teoreettisena ja metodisena viitekehyksenä toimivat vuorovaikutuslingvistiikka ja keskustelunanalyysi. Tutkimus on kvalitatiivinen, joskin esimerkiksi myönteisten ja kielteisten imperatiivilauseiden suhteesta aineistossa tehdään kvantifioituja havaintoja. Tutkielman aineistona oli näyttelijä, käsikirjoittaja ja kirjailija Antti Holman luoman Auta Antti! -podcastin eli äänitallenneohjelman ensimmäinen tuotantokausi, joka koostuu kymmenestä podcast-jaksosta. Jokainen podcast-jakso sisältää useita kokonaisuuksia, joissa puhuja lukee ääneen kuulijan lähettämän neuvonpyynnön tai kysymyksen ja vastaa niihin neuvomisjaksolla. Aineiston imperatiivilause-esiintymät on poimittu yhteensä 33 neuvomisjaksosta. Neuvoviksi määriteltyjä imperatiivilauseita aineistossa on 188. Tutkielman esimerkkikatkelmat on litteroitu keskustelunanalyyttisten käytänteiden mukaisesti. Tutkimus osoittaa, että imperatiivilauseiden käyttö neuvomisen resurssina on podcast-puheessa yleistä ja ongelmatonta. Asynkronisen ja epätyypillisen vuorovaikutustilanteen luomat rajoitukset näkyvät kuitenkin siinä, miten lähes joka kuudes neuvova imperatiivilause esiintyy jos-alkuisen adverbiaalilauseen yhteydessä. Tutkimuksessa havaittiin, että neuvovissa imperatiivilauseissa esiintyy usein sävypartikkeleita nyt ja vaan. Nyt-partikkelin havaittiin olevan yhteydessä imperatiivilauseen vetoavuuteen ja puhujan intentioiden korostamiseen. Vaan-partikkelin käytön havaittiin liittyvän sallivan tai kannustavan sävyn tuomiseen sekä tapauksiin, joissa puhuja lainaa rakenteita alkuperäisestä neuvonpyynnöstä. Neuvovien imperatiivilauseiden käyttöyhteyksiä tarkasteltaessa havaittiin niiden esiintyvän usein yhteyksissä, joissa puhuja lainaa kielenaineksia, tyypillisesti interrogatiivilauseita, alkuperäisestä neuvonpyynnöstä. Neuvovia imperatiivilauseita käytetään aineistossa myös tehokeinona, kun tarkoituksena on oletettavasti korostaa direktiivin velvoittavuutta. Myönteisten neuvovien imperatiivilauseiden osalta havaittiin niitä käytettävän sekä konkreettiseen toiminnanohjaukseen että mentaalisten prosessien ohjailuun. Jälkimmäinen kategoria lähestyy monelta osin toivotuksia ja kannustuksia, eikä vain yhden puhujan puheesta koostuva aineisto tarjoa aina mahdollisuutta käyttömerkitysten aukottomaan luokitteluun. Kielteisiä neuvovia imperatiivilauseita tarkasteltaessa erottui niin ikään kaksi kategoriaa: suorat toimintarajoitteet, jotka esiintyivät etenkin niitä lieventävien tai vaihtoehtoista toimintaa tarjoavien myöntömuotojen yhteydessä, sekä myöntömuotoja muistuttavat mentaalisten prosessien ohjaamiseen pyrkivät imperatiivilauseet. Tutkimus osoittaa kielteisiä imperatiivilauseita esiintyvän enemmän suhteessa myönteisiin aiempaan tutkimukseen verrattuna, minkä voi nähdä liittyvän epätyypilliseen vuorovaikutustilanteeseen – toisin kuin arkikeskustelussa, on neuvominen aineistossa aina oletettavasti preferoitua.

Tutkimuksessa tarkastellaan kierrätyksen historiaa Suomessa ja sen linkittymistä nousevaan ympäristötietoisuuteen 1950-luvulta 1990-luvun loppuun. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten kierrätykseen suhtautuminen ja kierrätyksen motiivit ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä. Tutkimusaineisto muodostuu Suomen Luonto -lehden kierrätystä ja kestävää kehitystä käsittelevistä artikkeleista. Ympäristötietoisuuden ja ympäristöliikkeiden kehitystä on lisäksi tutkittu aihetta sivuavan tutkimuskirjallisuuden avulla. Erilaiset ympäristöasenteita ja -politiikkaa koskevat mielipidetiedustelut 1980-luvulta alkaen antavat tutkimukselle hyvää taustatukea. Suomen Luonto -lehden artikkeleita on tutkittu laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Kierrätystä koskevien artikkeleiden puuttuminen Suomen Luonto -lehden sivuilta 1950-luvulla heijastaa kierrätyksen taloudellista roolia ympäristönäkökulmien sijaan. 1950-luvulla ihmisiä motivoi kierrättämään puute, taloudellinen hyöty ja lähiyhteisön myöntämä arvostus, ei ympäristön hyvinvointi. 1950-luvulla tehtiin kuitenkin tärkeä työ kierrätyksen edistämisessä ja kierrätysideologian luomisessa. Teollisuus, lehdistö, koulut ja erilaiset järjestöt kannustivat ihmisiä yhteisvoimin kierrättämään käytettyjä tavaroita raaka-ainepulan hillitsemiseksi ja talouden kasvun edistämiseksi. 1960-70-lukujen vaihteessa Suomen Luonto -lehdessä alkaa esiintyä kirjoituksia, joissa pohditaan jätteiden mahdollista uudelleenkäyttöä ja luonnonresurssien käytön järkevyyttä. Kirjoitusten perusteella kierrätyksestä ei voida kuitenkaan puhua koko maan kattavana ilmiönä, vaan pikemminkin marginaalisen, ympäristöasioista kiinnostuneen nuoren väestönosan kokemana herätyksenä. Vasta 1980-lukua voidaan pitää kierrätyksen yleistymisen kannalta ratkaisevana vuosikymmenenä. Kierrätyspisteiden perustaminen yleistyi, ja ruohonjuuritasoinen toiminta kirpputoreineen ja kierrätysliikkeineen kasvatti suosiotaan. Yksittäisen ihmisen toiminta aletaan Suomen Luonto -lehdessä nähdä tärkeänä ja merkittävänä, eikä vastuuta sysätä enää yksin huonosti toimiville rakenteille ja järjestelmälle. Lehden artikkelit yrittävät retoriikallaan saada lukijan tuntemaan oman vastuunsa ympäristöongelmien synnyssä ja niiden ehkäisyssä. Varsinainen läpimurto kierrätyksen arkipäiväistymisessä koko valtakunnan tasolla nähtiin kuitenkin 1990-luvulla. Yhteiskunnan ekologisoituminen näkyi 1990-luvun Suomessa niin mediassa, julkishallinnon tasolla, teollisuudessa kuin kansalaisten keskuudessa. Etenkin lainsäädännön muuttuminen yhä enemmän kestävään kehitykseen tähtääväksi oli tärkeää kierrätysprosenttien nousun taustalla. Sekä Suomen Luonto -lehden artikkeleissa että ympäristöasenteita koskevissa mielipidetiedusteluissa korostuvat toiveet valtion aktiivisesta roolista ympäristökysymysten ratkaisemisessa. Tulevaisuudessa ympäristöpolitiikan suunta voi johtaa kohti ympäristövaltiota, joka kantaa lainsäädännön avulla vastuun yhteiskunnallisesta kehityksestä ympäristön hyvinvoinnin edellyttämään suuntaan.

Tutkimus tarkastelee kaupunkimatkailua ja nähtävyyksien katselua. Keskeinen tutkimuskysymys on se, miksi monet matkailijat kokevat nähtävyyksien katselun jonkinlaiseksi velvollisuudeksi sekä se, miksi nähtävyyksien katseluun suhtaudutaan normatiivisesti. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella empiirisen aineiston avulla Tom Selänniemen ajatusta, jonka mukaan kaupunkimatkailussa voi nähdä viitteitä protestanttisen etiikan korostamasta työmoraalista, joka saa ihmisen vapaa-ajallaankin tuntemaan huonoa omatuntoa laiskottelusta. Analyysin kohteena on se, miten kaupunkimatkailijat puhuvat nähtävyyksien katselusta, minkälaisia merkityksiä ja tulkintoja he sille antavat ja miten he perustelevat sitä. Tutkimuksen pääaineistona ovat teemahaastattelut. Haastateltavina oli 18 Prahassa käynyttä kaupunkimatkailijaa. Haastatteluaineistoa analysoidaan temaattisesti ja analyysi perustuu diskurssianalyyttiseen näkemykseen, jonka mukaan ihmisten puhe rakentaa todellisuutta samalla kun se kuvaa todellisuutta haastateltavan subjektiivisesta näkökulmasta. Pääaineiston analyysia täydennetään Prahassa tehdyllä osallistuvalla havainnoinnilla sekä analysoimalla muutamia matkaopaskirjoja. Keskeiset tulokset liittyvät toisaalta matkailijan velvollisuuksien rakentumisen tarkasteluun ja toisaalta tämän kulttuurisen rakenteen taustalla vaikuttavien yhteiskunnallisten arvojen ja normien paikantamiseen. Ensinnäkin analyysi osoitti, että matkailijat ja matkaopaskirjojen tekijät käyttävät nähtävyyksistä puhuessaan varsin normittavaa diskurssia. Tässä diskurssissa nähtävyyksien katselu ja kohdekaupungin kulttuuriin perehtyminen nähdään oikeana ja hyväksyttävänä tapana viettää aikaa kaupunkimatkalla. Monien matkailijoiden kertomuksissa niin sanottujen pakollisten nähtävyyksien näkeminen ja valokuvaaminen saa jopa suorittamisen piirteitä. Rantaloma puolestaan määrittyy matkailijoiden puheessa eräänlaiseksi kaupunkiloman vastakohdaksi, jolla on täysin sallittua levätä ja rentoutua rannalla maaten. Nähtävyyksien katselun velvoittavuutta korostava normi tulee erityisen selvästi esiin niissä haastatteluissa, joissa matkailijat vähättelevät nähtävyyksien katselua tai kertovat kokonaan kieltäytyvänsä niiden katselusta. Lisäksi lähes kaikki matkailijat suhtautuvat nähtävyyksien katseluun varsin reflektiivisesti ja huvittuneesti, ja ironisoivat niiden katseluun liittyvää velvollisuudentuntoaan. Ajatus protestanttiseen työetiikkaan liittyvän velvollisuudentunnon vaikutuksesta nähtävyyksien katseluun sai vahvistusta kaikista osa-aineistoista. Matkailijan velvollisuuksien taustalla voi nähdä vaikutteita myös kolmesta muusta kulttuurisesta rakenteesta. Ensinnäkin lomalla tehtäviä sivistävä ja kehittäviä aktiviteettejä voi selittää osaltaan Suomessakin vahvana vaikuttaneilla rationaalisen vapaa-ajan vieton ihanteilla sekä eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen liittyvällä valistusajattelusta kumpuavalla sivistyksen ihanteella. Toiseksi vapaa-ajan hyödyllisen käytön takana voi nähdä työelämän paineet ja individualistisen jatkuvan identiteetin rakentamisen ihanteen. Kolmanneksi tietynlainen matkailun tapa voi toimia erottautumisen välineenä, sillä useiden matkailijoiden mielestä kaupunkimatkailu sekä nähtävyyksiin ja matkakohteen kulttuuriin tutustuminen on tyylikkäämpi tapa viettää lomaa kuin esimerkiksi Kanariansaarten kaltaisiin rantakohteisiin matkustaminen.

Tutkielmassa sovelletaan aineiston edustavuutta mittaavaa laatuindikaattoria Suomen uhritutkimuspilottiin tilanteessa, jossa ilmenee vastauskatoa. Vastauskato on kasvava ongelma tilastotutkimuksissa: jos tutkimukseen osallistuneet eivät edusta otosjoukkoa tutkittavan asian suhteen, voi vastauskadosta aiheutuva harha olla estimoiduissa tunnusluvuissa hyvinkin suuri. Tutkimuksissa näkee usein julkaistavan vastausasteen ikään kuin se kertoisi aukottomasti tutkimuksen laadusta. Pelkkä korkea vastausaste ei kuitenkaan välttämättä takaa estimaattien harhattomuutta, sillä se ei kerro mitään vastanneiden ja vastaamattomien eroista tutkittavan asian suhteen. Tarvitaan siis muita mittareita, joilla vastanneiden laatua voitaisiin paremmin arvioida, ja R-indikaattori tarjoaa yhden vaihtoehdon. R-indikaattori mittaa otosalkioiden vastausalttiuksien välistä vaihtelua. R-indikaattorin estimoiminen edellyttää siis vastausalttiuksien estimointia, mikä puolestaan edellyttää apumuuttujien olemassaoloa kaikille otosalkioille. Vastausalttiuksien estimoimiseen käytettiin linkkifunktiona sekä logistista mallia että ja Särndalin ja Lundströmin (2008) vastausvaikutusten mallia. Vastauskäyttäytymiseen vaikuttavan apumuuttujajoukon valinta tehtiin alan kirjallisuuteen perustuen (Groves & Couper 1998). Koska R-indikaattorin estimaattori on satunnaismuuttuja, täytyi sille estimoida varianssi ja mahdollinen harha (Shlomo ym. 2009). Estimoinnissa käytettiin Bootstrap-pseudotoistomenetelmää, jossa alkuperäisestä aineistosta poimitaan niin kutsuttuja pseudo-otoksia, joiden avulla R-indikaattorin estimaattorille voidaan laskea keskivirhe. Suomen uhritutkimuspilotti koostui kolmesta eri tiedonkeruumenetelmällä poimitusta otoksesta: CAPI-, CATI- CAVVIotoksesta. Vastausasteet vaihtelivat aineistoissa paljon, mutta R-indikaattorin estimaatit olivat kaikille aineistoille liki samat. Suurempi vastausaste ei siis merkinnyt parempaa edustavuutta. Lisäksi CAVVI-aineistossa muistutusviestein ja -kirjein suoritettu vastausasteen kasvattaminen huononsi edustavuutta R-indikaattorin näkökulmasta. Mielivaltainen vastausasteen kasvattaminen ei siis ole välttämättä perusteltua. R-indikaattorin estimaattorin ominaisuuksien osalta empiiriset tulokset vahvistivat RISQ-projektin aiempia tutkimustuloksia. Estimaattorin arvo oli sitä pienempi mitä enemmän vastausalttiuden mallissa oli selittäjiä, koska tällöin vastausalttiuksien varianssi kasvoi (Schouten ym. 2009). Otoskoko vaikutti merkittävästi varianssin suuruuteen: mitä pienempi otoskoko oli, sitä leveämmät olivat luottamusvälit ja sitä vaikeampi oli tehdä johtopäätöksiä edustavuudesta.