Browsing by Title

Biotopes and biodiversity within the Metropolitan Area of Helsinki (cities of Helsinki, Espoo, Vantaa and Kauniainen) were prioritized with a spatial conservation prioritization software called Zonation. The aim of the thesis was to examine how different, largely urban or semi-urban, areas supported biodiversity and thus, indirectly, ecosystem services provisioning. Furthermore, the effects of the new City of Helsinki Strategic Plan 2050 on the prioritization were examined. The analyses were based on expert elicitations, in which different urban biotopes were evaluated in terms of how well they supported species richness and the occurrence of specialist species of 8 taxonomic groups. Following the biotope classification, an urban biotope map was compiled from various GIS sources. Based on the expert answers, these biotope maps were then converted to suitability maps for each of the eight taxonomic groups. The urban biotope map, as well as the suitability maps, were made according to two land-use versions: current land-use in the research area, and a scenario describing the actual City of Helsinki Strategic Plan 2050. Separate Zonation prioritizations were then made for both scenarios. Urban biotopes a-priori evaluated as important for biodiversity, such as lakes and their shores, ruderal areas, dry meadows, manor yards, shoreline meadows and herb-rich forests, became emphasized in Zonation prioritizations as well, whereas the currently heavily built areas received lowest conservation priority in the analysis. Thus, according to this study, densification of the current residential and built-up areas does not threaten the urban biodiversity or ecosystem services of the Metropolitan Area of Helsinki. According to the present analysis, the new Helsinki Strategic Plan would have some relatively small effects on biodiversity in the research area. While the plan proposes development in some top-value biodiversity areas, the estimated effects of the plan were on average only a 3.3% loss of biotopes across taxonomic groups. Nevertheless, the plans of Helsinki could influence biodiversity priority areas in neighboring cities, and I recommend that the broader Metropolitan Area should be treated as a whole from the perspective of urban biodiversity. Rather than preserving sets of defined species, multi-functionality and ecosystem services provided by urban biodiversity should be emphasized when planning for urban nature conservation. As biodiversity ultimately underlies and supports both of these objectives, it should be central in the urban planning as well. Spatial conservation prioritization can well be used for ecologically sustainable urban planning, as long as the quality of the input data is taken care of and different uncertainties and limitations of the analyses are recognized in interpretation.

The use of digital communication has increased significantly in the educational field in the recent years. The changes in the use of digital communication in schools have also had an influence on home-school collaboration. The potential uses of digital communication nowadays are limitless, but it seems that Finnish schools mainly use digital technology for simple, everyday teacher-parent communication. There is only little research that has focused on the use of digital communication in home-school collaboration in Finland and the studies have mainly emphasized the views of teachers and parents. This study focuses on pupils’ views, in addition to the views of their parents. The aim of this study is to find out the ways in which digital communication is used in a home-school collaboration and how the use of digital technology affects home-school collaboration. This research was conducted by interviewing third-grade pupils and their parents of a school located in The Finnish Capital Region. The collected data was analyzed using directed content analysis, utilizing both Korhonen’s (2017) model of digital partnership and earlier research data. According to the results, digital communication is used diversely in home-school collaboration, enabling the pupils and parents to be involved. The use of digital communication also enabled parents to be involved with the schoolwork, helped facilitate the communication between home and school and supported the learning and growth of students. The pupils and parents of the study found the use of digital communication to helpful in sharing and receiving information, increasing the dialogue between students and parents, and having an influence on the pupil’s learning. Using digital communication also caused challenges in home-school collaboration. The use of digital communication practices should be in the interest of all the collaborators and be used in conjunction with face-to-face communication.

Tutkielmassa selvitetään, mitä eroa on Euroopan neuvoston (EY) maksukyvyttömyysasetuksen No. 1346/2000 (annettu 29.5.2000) 3 artiklan mukaisilla ”pääintressien keskus” ja ”toimipaikka” -käsitteillä, joiden mukaan jäsenvaltion tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta aloittaa eurooppalainen maksukyvyttömyysmenettely määräytyy. Koska käsitteet ovat sisällöltään samanlaisia ja tulkittavissa avoimesti, ongelmana on, että maksukyvyttömyysmenettelyt saattavat alkaa väärässä forumissa eivätkä maksukyvyttömyysmenettelyn osapuolet, erityisesti velkojat, kykene ennakoimaan mahdollisen maksukyvyttömyysmenettelyn oikeusvaikutuksia. Tutkimuksessa aihetta tarkastellaan tutkimusta varten kootun oikeustapausaineiston empiirisen vertailun avulla, jossa hyödynnetään analyyttisessä oikeustieteessä Aulis Aarnion kehittämää laintulkintaratkaisun rationaalisen hyväksyttävyyden teoriaa. Tutkimuksen tulos osoittaa, että ”pääintressien keskus” ja ”toimipaikka” -käsitteiden välisen muodollisen eron hahmottaminen ei ole relevantti määriteltäessä eurooppalaisen maksukyvyttömyysmenettelyn oikeaa forumia. Tuomioistuimet ovat tarkastellussa kansallisessa oikeuskäytännössä olleet taipuvaisia kumoamaan käsitteiden muodolliset tulkintakriteerit, kuten asetuksessa säädetyn oikeushenkilövelallisten ns. kotipaikkaolettaman silloin, kun maksukyvyttömyysmenettelyn tarkoituksenmukainen läpivieminen on sitä vaatinut. Tutkimus osoittaa myös, että käsitteitä ei ole mahdollista soveltaa tarkoituksenmukaisella tavalla eri velallisryhmiin. Tutkimuksessa ehdotetaankin miten maksukyvyttömyysasetuksen toimivaltaperusteita tulisi muuttaa vastaamaan paremmin oikeustodellisuudessa esiintyviä maksukyvyttömyysmenettelyn osapuolten intressejä ja tarpeita.

Tutkielmassa tarkastellaan päällekkäispuhuntaa ja sen vuorovaikutuksellista käyttöä suomenkie-lisessä radiokeskustelussa. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi, jonka keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos, vaan osallistujien vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten jäsentynyttä toimintaa. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä on selvittää, millaisia vuorovaikutuk-sellisia tekoja radiokeskusteluiden päällekkäispuhuntatapauksiin liittyy ja millaisissa tilanteissa päällekkäispuhuntaa esiintyy. Tutkimuksen aineisto käsittää neljä puolen tunnin mittaista suoraa radio-ohjelmaa, jossa kolme keskustelijaa keskustelee ajankohtaisista puheenaiheista puheen-johtajan johdolla. Tutkielmassa osoitetaan, että päällekkäispuhunta on monivivahteinen keino, jonka avulla keskustelun osallistujat ratkovat vuorovaikutuksellisia ongelmia tai jolla keskustelun puheenjohtaja ohjaa keskustelua radio-ohjelman kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Tutkielman analyysiluvuissa päällekkäispuhuntoja tarkastellaan sekä vuoron vuorovaikutuksel-lisella luonteella tai tehtävällä että vuorottelujärjestelmän rakenteella selittyviä päällekkäispu-huntoja. Tutkielman kolmannessa luvussa osoitetaan, että päällekkäispuhunnan avulla puheen-johtaja voi ohjailla keskustelua joko edeltävää vuoroa tukemalla tai edesauttamalla edeltävän vuoron päättymistä. Neljännessä luvussa osoitetaan, että päällekkäisillä vuoroilla keskustelijat voivat pyrkiä tiimiytymään toisten keskustelijoiden kanssa tai he voivat ilmaista saman- tai eri-mielisyyttä edeltävän vuoron kanssa. Päällekkäin tuotetulla vuorolla keskustelijat voivat myös osoittaa edeltävään vuoroon liittyviä ymmärrys- tai muita ongelmia. Sekä keskustelijat että pu-heenjohtaja voivat päällekkäin tuotetuilla vuoroilla ilmentää orientaatiota tilanteen humoristi-suuteen tai vakavuuteen. Osallistujat voivat myös tähdätä erimielisen tai kilpailevan vuoronsa alkamaan ensin vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa, ja ellei se tuota tulosta, voivat sijoit-taa vuoron alkamaan kesken edeltävän vuoron rakenneyksikön. Viidennessä luvussa ilmenee, että rakenteellista päällekkäisyyttä esiintyy esimerkiksi kuorovastausten yhteydessä sekä silloin, kun seuraavaa puhujaa ei ole nimetty ja usea puhuja valitsee itsensä seuraavaksi puhujaksi. Tutkielma esittelee päällekkäispuhuntaa keskustelun voimavarana. Päällekkäispuhunnan avulla voidaan tehdä sellaisia vuorovaikutuksellisia tekoja, jotka vievät vuorovaikutusta eteenpäin ja pitävät keskustelun dynaamisena. Päällekkäispuhunnan avulla keskustelijat ja puheenjohtaja voivat toteuttaa niitä rooleja, joita radiokeskustelu heille asettaa.

Tutkielmani käsittelee päällekkäisten kuolinpesien hallinnollisia kysymyksiä. Pääasiallisina lakeina toimivat perintökaari, holhoustoimilaki, ulosottolaki sekä maakaari. Lisäksi lähdeaineistoni muodostuu korkeimman oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja hovioikeuden ratkaisuista sekä perintöoikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta. Tutkin tutkielmassani erityisesti, miten päällekkäisten kuolinpesien hallinto on järjestetty ja miten kuolinpesän eri oikeussubjektien väliset suhteet toimivat. Tutkielmassani käyn läpi kuolinpesän hallinnon järjestämisen. Se voi olla kuolinpesän osakkaiden yhteishallintoa perintökaaren 18 luvun mukaan, yhteishallintosopimukseen perustuvaa kuolinpesän osakkaiden hallintoa perintökaaren 24 luvun mukaan tai virallishallintoa, jossa asiavaltuus on tuomioistuimen määräämällä pesänselvittäjällä. Seuraavaksi käyn läpi edunvalvonnan järjestämisen tarpeen päällekkäisten kuolinpesien tilanteissa. Edunvalvontaa on eri tyyppistä riippuen edunvalvottavan tuen tarpeesta. Holhoustoimilain mukaisesti edunvalvonnan keinoin ei tule rajoittaa päämiehen toimikelpoisuutta enempää kuin on asian laadun ja laajuuden mukaan välttämätöntä. Viimeinen pääteema tutkielmassani on velkojien vaikutusmahdollisuudet sekä kiinteän omaisuuden vallinta päällekkäisissä kuolinpesissä. Tässä osiossa tutkin ulosottokaaren ja perintöoikeudellisen sääntelyn kautta velkojien oikeuksien turvaamisen tehokkuutta sekä osallistumisoikeutta kuolinpesän hallintoon. Kiinteän omaisuuden vallintaan liittyvät olennaisesti lainhuuto ja kirjaus asiat. Lopuksi esittelen tutkimukseni tulokset päätelmät luvussa.

Tämä pro gradu –tutkielma käsittelee julkishallinnon ja kolmannen sektorin toimijan välistä strategista kumppanuutta. Työn alussa hahmotellaan strategisen kumppanuuden sijoittumista osaksi organisaatioiden välisten yhteistyömuotojen kenttää. Yritysmaailmassa vallitseva trendi keskittää tuotanto entistä kapeammille osaamisalueille ja hankkia muu osaaminen oman organisaation ulkopuolisilta toimijoilta on tullut myös osaksi julkishallinnon tavoitehorisonttia. Katsaus historiaan antaa kuitenkin viitteitä siitä, että julkishallinnon laajamittainenkaan yhteistyö toisen ja kolmannen sektorin kanssa ei sinällään ole mikään uusi asia. Esimerkiksi kirkon tehtävät hautaustoimen alalla ovat niin vakiintuneet, ettei asetelmaan kiinnitetä huomiota. Modernissa hallintotieteiden tutkimuksessa julkishallinnon tehtävien ulkoistamisen lasketaan usein alkaneen toden teolla New Public Management –nimisen uudistussuuntauksen myötä 1980-luvulta alkaen. Alussa trendinä oli karsia julkisin varoin tuotettujen palveluiden yksityistäminen organisaatioita myymällä ja niiden tehtäviä kilpailuttamalla. Tämä kehitys herätti rankasti kritiikkiä yksipuolisuudelleen ja 1990-luvulta alkaen huomiota ovatkin saaneet entistä enemmän monipuolisemmat yhteistyömuodot. Samalla myös kolmannen sektorin voittoa tavoittelemattomat organisaatiot ovat tulleet entistä enemmän mukaan julkisten palveluiden tuotantoon. Strategisen kumppanuuden määritelmä organisaatiotieteissä viittaa hyvin syvälle vietyyn yhteistyön muotoon, joka edellyttää osapuolten välistä syvää luottamusta. Helsingin kaupungin termille antama merkitys esitellään yhdessä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston palvelutuotannon arvoketjun kanssa, jossa strateginen kumppanuuden rooliin liittyy voimakas panostus innovaatioiden tuottamiseen. Empiirisessä osassa tarkastellaan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry:n välille virinneitä tunnusteluja strategisen kumppanuussopimuksen solmimiseksi. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto edustaa tässä traditionaalista julkisen hallinnon toimijaa, kun taas Lyhty voittoa tavoittelemattomana yhdistysmuotoisena toimijana on hyvä esimerkki modernista sosiaalialan palvelutuottajasta. Tutkimuksen keskiössä ovat kehitysvammapalveluiden rakenteelliset ja sisällölliset muutokset, joita taustoitetaan esittelemällä kehitysvammahuollon kotimaista historiaa. Tutkielman aineisto koostuu kolmen sosiaaliviraston ja Lyhdyn välisen ohjausryhmän jäsenen haastattelusta, sekä kehitysvammahuollon kehittämisestä laadituista muistioita ja ohjelmista. Niiden analysoiminen tapahtuu tapaustutkimuksen keinoin, käyttäen hyväksi selityksen rakentamisen tekniikoita. Tutkimuskysymykset pyrkivät avaamaan Lyhdyn ja sosiaaliviraston välisen yhteistyön lähtökohtia ja toteutumista strategisen kumppanuuden näkökulmasta.

Suomen edunvalvontajärjestelmä rakentuu sekä perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvan itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen periaatteen että suojaamisen periaatteen pohjalle. Nämä kaksi periaatetta toimivat päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen pohjana. Päämiesten edun ja oikeuksien valvominen tapahtuu käytännössä siten, että henkilön suojaamiseksi puututaan tämän itsemääräämisoikeuteen suojan tarpeen mukaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan täysi-ikäisen päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumista silloin, kun henkilölle määrätään edunvalvoja tämän avuksi ja tueksi, eikä tämän oikeustoimikelpoisuutta ole rajoitettu. Kysymykseen tulee päämiehen itsemääräämisoikeuden säilyminen ja suojan tarve. Tarkastelen edunvalvontaa nimenomaan päämiehen ja edunvalvojan välisestä suhteesta sekä heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan käsin. Tarkastelen holhoustoimilain ja sen periaatteiden antamia suuntaviivoja ja miten ne vaikuttavat päämiehen asemaan tosiasiallisesti. Keskeisiä kysymyksiä ovat päämiehen edun määritteleminen sekä suojan ja itsemääräämisoikeuden tasapainottelu edunvalvonnassa. Tutkielmassani käsitellään asiaa oikeuskirjallisuuden, tuomioistuinten ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisujen, lainsäädännön ja muun materiaalin pohjalta. Lopuksi pyrin tekemään johtopäätöksiä edunvalvontajärjestelmän nykyisestä tilanteesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta päämiehen näkökulmasta sekä edunvalvonnan tulevaisuuden haasteista ja kehittämistarpeista.

Suomen holhous- eli edunvalvontaoikeudellinen järjestelmä on viime vuosikymmenten aikana muuttunut merkittävällä tavalla. Erityisen merkittäviä muutoksia ovat olleet holhouslain vuoden 1983 osittaisuudistus, jonka seurauksena asioidensa hoitoon kykenemätön henkilö ensi kertaa säilytti muodollisen täysivaltaisuutensa, ellei hänen holhottavaksi julistamiselleen ollut erityisiä perusteita, sekä vuoden 1999 kokonaisuudistus eli holhoustoimilain säätäminen, jolla edunvalvontajärjestelmää muutettiin sisällöllisesti, hallinnollisesti ja terminologisesti. Nykyään asioidensa hoitoon kykenemättömälle voidaan lain edellytysten ollessa käsillä määrätä edunvalvoja, jonka tehtävänä on yleensä huolehtia päämiehensä taloudellisten asioiden hoitamisesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuvaako käsitys täysivaltaisesta päämiehestä ja tätä tukevasta edunvalvojasta nykyistä järjestelmää osuvalla tavalla vai onko päämiehen täysivaltaisuus vain muodollista. Siten selvityksen kohteena on, millä tavoin tavanomainen edunvalvonta rajoittaa päämiehen kompetenssia ja immuniteettia. Kompetenssilla tarkoitetaan päämiehen kelpoisuutta muuttaa oikeudellista asemaansa omilla tahdonilmaisuilla ja immuniteetilla sitä, ettei edunvalvoja voi ilman päämiehen myötävaikutusta muuttaa tätä oikeudellista asemaa. Toisena tavoitteena on arvioida, ovatko päämiehen toimintakelpoisuudelle aiheutuvat rajoitukset hyväksyttäviä. Arvioinnissa on huomioitava erityisesti nykyiset ihmis- ja perusoikeuskäsitykset, joista tutkimuksen kannalta keskeisiä ovat päämiehen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Merkitystä on annettava myös edunvalvontaoikeuden yleisille periaatteille ja edunvalvojan määräämisen edellytyksille. Päämiehen taloudellisia asioita hoitava edunvalvoja voi puuttua päämiehen toimintaan sekä etukäteisillä että jälkikäteisillä toimilla. Päämies ei kykene ilman edunvalvojan myötävaikutusta käyttämään tilivarallisuuttaan ja aiheuttamaan itselleen siten vahinkoa. Edunvalvoja voi tarvittaessa hakea päämiehensä toimintakelpoisuuden rajoittamista, mikäli vaarana on, että tämä aiheuttaisi vahinkoa muulle omaisuudelleen. Mikäli päämies esittää vaatimuksen tietyn oikeustoimen tekemisestä, mutta ei kykene itse oikeustointa tekemään, edunvalvoja pystyy tosiasiallisesti rajoittamaan päämiehen toimintakelpoisuutta myös jättäytymällä passiiviseksi. Edunvalvojalla on tarvittaessa mahdollisuus tehdä päämiehen näkemysten kanssa ristiriidassa olevia oikeustoimia, jolloin päämies voi menettää mahdollisuutensa disponoida oikeustoimen kohteesta. Edunvalvoja voi jälkikäteen puuttua päämiehen tekemään oikeustoimeen neuvottelemalla oikeustoimen vastapuolen kanssa tai nostamalla kanteen oikeustoimen julistamiseksi pätemättömäksi. Edunvalvonnan julkisuus tehostaa sekä etukäteisten että jälkikäteisten suojakeinojen käyttöä. Oikeuskirjallisuudessa ja esitöissäkin esitetty käsitys päämiestään tukevasta edunvalvojasta ei ilmeisestikään kuvaa osuvalla tavalla nykyistä edunvalvontajärjestelmää: se ei sovellu edunvalvojan määräämisen tiukkoihin edellytyksiin, edunvalvojan laajaan kelpoisuuteen ja siitä seuraaviin velvollisuuksiin eikä edunvalvonnan historialliseen jatkumoon suojaavana instituutiona. Yhteiskunnallisessa muutoksessa on viime vuosikymmeninä korostunut itsemääräämisoikeuden merkitys, millä taasen on merkitystä sen kannalta, onko nykyistä edunvalvontajärjestelmää pidettävä hyväksyttävänä. Toisaalta päämiehen ihmisarvoinen elämä vaarantuu, mikäli hänen sallitaan itsemääräämisoikeuden nimissä aiheuttaa itselleen vahinkoa. Kysymys on pitkälti siitä, onko nykyisessä päämiehen toimintaa rajoittavassa ja siten päämiestä sekä muodollisesti että tosiasiallisesti tehokkaalla tavalla suojaavassa mallissa sellaisia periaatteellisia ongelmia, joille tulisi antaa suurempi painoarvo kuin rajoitusten karsimisesta väistämättä seuraaville käytännön ongelmille. Edunvalvonta on ymmärrettävä viimesijaiseksi, ei vaihtoehtoiseksi asiainhoitokeinoksi. Vaikka päämiehen tukeminen ja neuvominen voivat yksittäistapauksessa olla merkittävä osa edunvalvojan toimintaa, yksinomaan tukea ja neuvoja tarvitseva ei ole laissa tarkoitetulla tavalla edunvalvonnan tarpeessa, eikä hänen asioitaan tule hoitaa edunvalvonnan keinoin. Edunvalvonnan ei tarvitse nykyisinkään näkyä merkittävällä tavalla päämiehen arjessa, mutta edunvalvojalla tulee olla mahdollisuus tarvittaessa puuttua päämiehen toimintaan. Sillä seikalla, että jotkut edunvalvojat saattavat rajoittaa päämiestensä taloudellisia toimintamahdollisuuksia enemmän kuin on tarpeen, ei voitane perustella sitä, etteikö nykyinen järjestelmä olisi hyväksyttävä. Edunvalvojan toiminnan epäkohtiin puututaan holhousviranomaisen valvonnalla.

Pään ja kaulan alueen schwannoomien hoitotuloksia ei ole tutkittu aikaisemmin Suomessa. Kyseessä on harvinainen kasvain ja siksi HYKS korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikan suuri väestöpohja antaa mahdollisuuden tähän tutkimukseen. Tutkimuksessa on selvitetty pään ja kaulan alueen ekstrakraniaalisten schwannoomien kliinisiä piirteitä ja hoitotuloksia. Tutkimus on tehty keräämällä retrospektiivisesti sairaskertomustiedot kaikista HYKS korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikan, vuosien 1987 ja 2008 välillä, hoitamista schwannoomista (N=47). Schwannoomat ilmenevät erittäin heterogeenisin oirein. Hoito on pääasiassa kirurginen. Tähän liittyy kuitenkin tällä alueella leikkauksen jälkeisiä lyhyt- ja pitkäaikaisoireita. Yksikään kasvain ei kuitenkaan seurannassa malignisoitunut tai uusinut. Tulokset olivat hyvin samansuuntaiset kuin vastaavissa muissa kirjallisuudessa raportoiduissa tutkimuksissa

Osteosarkooma on yleisin luusta alkunsa saava pahanlaatuinen kasvain. Sen yksi harvinainen alatyyppi on pään ja kaulan osteosarkooma (PKOS), joka kattaa noin 5–10 % kaikista osteosarkoomatapauksista. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä yhteen uusinta pään ja kaulan alueen osteosarkooman tieteellistä tietoa sekä verrata tutkimusten tuloksia keskenään. Pään ja kaulan osteosarkoomaa esiintyy yleisimmin hieman vanhemmilla kuin muiden luiden osteosarkoomaa, eli 20–40-vuotiailla ja potilaiden viiden vuoden elossaololuku on 65–75 %. Taudin hoidon kulmakivi on leikkaushoito riittävän laajoilla tervekudosmarginaaleilla. Tässä onnistuminen on haasteellista pään ja kaulan alueella, jossa anatomia on monimutkaista. Kasvaimen poiston lisäksi kirurgiaan kuuluu kudospuutosten korvaaminen erilaisin rekonstruktiomenetelmin. Leikkaushoidon lisäksi voidaan käyttää liitännäishoitona kemoterapiaa, mutta sen hyödyistä on tutkimustuloksia puolesta sekä vastaan. Tämä poikkeaa klassisesta osteosarkoomasta, jonka hoidossa kemoterapia on tärkeässä roolissa ja vaikuttaa taudin ennusteeseen merkitsevästi. PKOS on tautina harvinainen, joten potilasmäärät ovat pieniä eikä yhtenäisiä, näyttöön perustuvia hoitolinjoja ole olemassa. Tämän katsauksen toisena pääpainona pään ja kaulan osteosarkooman erityispiirteiden lisäksi on taudin vaikutus potilaiden elämänlaatuun. Pään ja kaulan alueen syöpähoidot aiheuttavat laajoja kudospuutoksia, joista seuraa niin toiminnallisia kuin psykososiaalisia ongelmia. Syöpäpotilaiden kokemia tyypillisiä ongelmia ovat mm. uupumus, masennus, vaikeudet syömisessä ja puhumisessa sekä esteettiset huolet. Nämä seikat heikentävät potilaiden elämänlaatua, ja onkin tärkeää, että syöpähoitojen jälkeen potilaiden moniammatillinen kuntouttaminen aloitetaan mahdollisimman pian elämänlaadun kohentamiseksi. Myös hyvä lääkäri-potilassuhde vähentää potilaiden stressiä ja näin parantaa koettua elämänlaatua.