Browsing by Title

Opportunistic insurance fraud has been given little attention in academic studies, even though it is estimated to account for the majority of insurance fraud. This global phenomenon distorts insurance markets, leading to higher premium prices for honest consumers. The motivation for this thesis is to gain deeper understanding of opportunistic insurance fraud, its causes, and to provide possible solutions to tackle it. This thesis provides a comprehensive literature review, combined with two theoretical models to study opportunistic insurance fraud. The first model introduced is the costly state verification model with two different auditing strategies. This model is used to find optimal insurance contracts under asymmetry. The second model is the fraud triangle with three elements: motivation, opportunity, and rationalization. In sum, the fraud triangle model explains opportunistic insurance fraud. The results from this analysis support the concept of a rational, utility maximizing consumer, whose main motivation for fraud is money. Opportunity is provided by the industry itself due to inadequate measures of detection and prevention. In addition, societal norms indicate a strong acceptance of fraudulent behavior, which is often seen as a victimless crime.

Yhä useammin puolisot päätyvät laatimaan avioehtosopimuksen, ja yhä useammin siihen sisällytetään monimutkaisia sopimuslausekkeita. Sekä avioehtoa laadittaessa että myöhemmin sitä sovellettaessa on oleellista tietää, missä kulkevat sopimusvapauden rajat. Lakimiesten yhtenäisen käytännön muodostumista hankaloittaa oikeuskirjallisuuden kannanottojen vaihtelevuus. Myöskään korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja ei juuri ole antamassa tulkintatukea. Puolisoiden yhdenmukaisen kohtelun toteutumiseksi on kuitenkin oleellista, että esimerkiksi pesänjakajat soveltavat avioehtosopimuksen sisältövapautta säätelevää avioliittolain 41 §:ää samalla tavalla. Tämä työ pyrkii kartoittamaan, olisiko löydettävissä kritiikin kestävä tulkintakannanotto avioehdon sallitusta sisällöstä. Aluksi tarkastellaan lain ja lainvalmisteluaineiston sekä lainsäädäntöympäristön muuttumisen vaikutusta avioliittolain 41 §:n tulkintaan. Sen jälkeen tutkitaan avio-oikeuden käytännön soveltamistilanteiden vaatimuksia. Tässä yhteydessä erotetaan kysymykset siitä, miten avio-oikeuden kohde tulee määritellä ja voidaanko avioehdossa sopia, että annettua määräystä sovelletaan vain tietyissä tilanteissa. Tämän jälkeen pohditaan, millaisia tulkintaongelmia liittyy vaatimukseen sisällön hyvän tavan mukaisuudesta. Seuraavaksi tarkastelun keskiössä ovat sivullisten eli velkojien ja perillisten etunäkökohdat. Lopuksi lähestyn teemaa sopimusvapauden näkökulmasta. Tarkastelu siirtyy sopijakumppaneihin, heidän hyötymiseensä avioehtosopimuksen sisältövapaudesta ja toisaalta, onko heitä syytä suojella sisältörajoituksin liian monimutkaisilta sopimuksilta. Sopimusvapauden toteutuminen on nykyisin itseisarvo myös perhevarallisuusoikeudessa. Tutkimus osoittaa, ettei enää ole löydettävissä tarpeeksi painavia argumentteja perustelemaan sopimusvapauden rajoittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Sopimusvapauden periaatteen myötä on AL 41.2 §:n säätämää rajoitusta perusteltua tulkita suppeasti. Päädyn tulkintaan, jonka mukaan ko. kielto kohdistuu aviovarallisuusjärjestelmämme vastaisesti sopimiseen kuten puolittamisperiaatteesta poikkeamiseen. Sopimusvapaudella pyritään sopijoiden todellisen yhteisen tahdon toteuttamiseen. Molempien osapuolten on tullut ymmärtää sopimuksensa oikeusvaikutukset ja tehdä sitoutumispäätöksensä oikeiden tietojen pohjalta. Tämä edellyttää sopimuksen syntyolosuhteiden asianmukaisuutta, puolisoiden selonottovelvollisuutta toistensa tarkoituksesta ja lojaliteettiperiaatteen ulottamista myös aviovarallisuussopimuksiin. Tutkimuksessa päädytään siihen, että aviovarallisuusjärjestelmämme puitteissa voidaan avioehtosopimukseen sisällyttää vapaasi erilaisia määräyksiä ja ehtoja. Tällainen avioehto on pätevä suhteessa velkojiin, mikäli avioehdon vaikutukset eivät ylitä AL 41 §:n selkeästi salliman, vain toisen aviopuolison koko omaisuutta koskevan, avioehdon vaikutuksia. Tämä pätee myös suhteessa perillisiin jäämistöosituksessa. Puolisoiden keskinäisissä suhteissa vain kohtuullisuussyyt, OikTL:n pätemättömyysperusteet, häiriötekijät sopimusta laadittaessa tai hyvän tavan vastaisuus voivat estää sopimuksen toteutumisen sovitun mukaisesti. Puolisoilla on oikeus, mutta myös velvollisuus sitoutua sopimaansa.

Tutkielmani tavoitteena on valottaa naisen oikeudellista asemaa islamissa ja erityisesti Iranin islamilaisessa tasavallassa. Tutkin naisen oikeudellista asemaa avioeron kautta. Varsinainen tutkimustehtäväni on selvittää, millainen naisen asema Iranin islamilaisen tasavallan perheoikeuden valossa on sekä millaisia toimintamahdollisuuksia iranilaisilla naisilla on avioero-oikeudenkäynneissä. Selvitän, millä perusteilla islamilainen ja iranilainen perheoikeus sallivat naiselle avioeron ja millaiset mahdollisuudet naisilla on saada avioero Iranissa. Kysyn, tietävätkö avioeroa hakevat naiset oikeuksistaan ja edelleen, kuinka iranilaiset naiset käyttävät hyväkseen tuntemiaan itselleen edullisia lainkohtia avioero-oikeudenkäynneissään. Tavoitteeni on selvittää, millainen naisten oikeudellinen asema on ollut Iranissa ennen vallankumousta ja islamilaisen tasavallan aikana. Lisäksi selvitän, miten iranilaiset naiset ovat pyrkineet parantamaan asemaansa. Tutkielmani aineistona toimivat 1980- ja 1990-luvuilta peräisin olevien avioero-oikeudenkäyntien kirjalliset ja videoidut dokumentit. Tutkielmani menetelmänä käytän aineistolähtöistä, teemoitteluun perustuvaa sisällönanalyysia. Analyysissä nousee esiin kolme avioero-oikeudenkäyntien keskeistä teemaa: perusteet, joilla avioero on mahdollista saada, morsiusrahaan liittyvät kysymykset sekä lasten huoltajuuteen liittyvät kiistat. Tutkielmani vahvistaa yleisen käsityksen naisen ja miehen välisestä epätasa-arvosta suhteessa avioeronsaantiin islamissa ja Iranissa. Miehen on huomattavasti naista helpompaa saada avioero sekä islamilaisen lain että iranilaisen perheoikeuden mukaan. Iranilaiset naiset ovat aineistoni perusteella melko hyvin tietoisia niistä perusteista, joiden avulla heidän on mahdollista saada avioero. He käyttävät tätä tietoa hyväkseen avioeroa hakiessaan. Monet naiset käyttävät vahvaa retoriikka ja syyttävät miehiään kyseenalaisin perustein tuomioistuimessa saadakseen avioeron. Morsiusraha näyttäytyy tutkielmassani naisen vahvana neuvotteluvälineenä iranilaisissa avioero-oikeudenkäynneissä. Naiset ovat tietoisia oikeudestaan morsiusrahaan ja kiristävät sen avulla miehiä suostumaan avioeroon tai luopumaan lasten huoltajuudesta. Naiset ja miehet ovat islamilaisen perheoikeuden valossa hyvin epätasa-arvoisessa asemassa suhteessa lasten huoltajuuteen. Aivan pieniä lapsia lukuun ottamatta huoltajuus kuuluu isälle, joka tosin usein suostuu siihen, että lapset jäävät asumaan äitinsä luokse. Sitä tosiasiaa, että isä saisi lapset luokseen koska tahansa niin halutessaan ja että isä säilyy lasten asuinpaikasta riippumatta heidän laillisena holhoojanaan ja käytännössä voi päättää kaikesta lasta koskevasta, käytäntö ei kuitenkaan muuta. Iranilaiset naiset ovat koko 1900-luvun ajan toimineet aktiivisesti oikeuksiensa parantamiseksi. Mielikuva alistetusta musliminaisesta ei saa vahvistusta tutkielmani pohjalta. Naiset näyttäytyvät itsellisinä, aktiivisina ja vahvoina toimijoina, jotka tuntevat oikeutensa ja kykenevät toimimaan niiden hyväksi. Silloin kun laki ei anna naiselle riittäviä perusteita avioeronsaannille, morsiusrahan maksamiselle ja lasten huoltajuuden saamiselle ovat naiset valmiita kiertämään lakia ja käyttämään kyseenalaisiakin keinoja saavuttaakseen tavoitteensa.

Helsingin käräjäoikeus antoi 22.3.2019 tuomion, jossa se velvoitti aviomiehen maksamaan entiselle vaimolleen pysyvää elatusapua kertakorvauksena 600.000 euroa. Käräjäoikeus sovelsi asiassa Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion lakia. Suomessa elatusavun maksaminen avioliiton jälkeen on varsin poikkeuksellista, jolloin annettu ratkaisu herätti mielen-kiintoa laajemminkin Suomessa. Tuomiossa jouduttiin ottamaan kantaa moniin kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluviin merkittävimpiin kysymyksiin. Tutkielman pääkysymyksenä on lainvalintanormien selvittäminen avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin luetta-vissa elatuskysymyksissä. Pääkysymystä tukee sen selvittäminen, miten jako avioliiton henkilökohtaisten oikeusvaiku-tusten ja varallisuuskysymysten välillä on tehty ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Lisäksi siinä käydään läpi kansainväli-sen yksityisoikeuden rakennetta perheoikeudellisten kysymysten näkökulmasta. Tapauksen omatessa kansainvälisen kytkennän joudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa käymään läpi useampi työvaihe ennen ratkaisun antamista. Selvitet-täväksi tulee muun muassa mikä tuomioistuin on toimivaltainen asiassa tai minkä valtion lakia asiaan sovelletaan. Tut-kielmassa selvitetään miten kvalifiointiin, toimivaltaan tai sovellettavaan lakiin liittyvät kysymykset tullaan ratkaisemaan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti aviopuolisoiden elatukseen ja siihen liittyvään sääntelyyn. Elatuskysymykset kansainvälisessä yksityisoikeudessa ovat varsin kattavasti säännelty EU:n elatusapuasetuksen sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin vuoden 2007 pöytäkirjan avulla, jolloin kansallinen sääntely on jäänyt lähes kokonaan taka-alalle. EU:n vuonna 2008 antama elatusapuasetus eli asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa kattaa sääntelyn toimival-lasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koske-vissa asioissa. Haagin vuoden 2007 pöytäkirja, johon asetuksessa viitataan, koskee elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia. Pääsäännön mukaisesti elatusvelvoitteisiin sovelletaan sen maan lakia, jossa elatusapuun oikeutetun asuinpaikka on. Poikkeuksen tähän muodostaa kuitenkin puolisoihin ja entisiin puolisoihin sovellettava erityissääntö, jolloin toinen puolisoista voi vastustaa asuinpaikan lain soveltamista ja jonkin toisen valtion laki liittyy läheisemmin heidän avioliit-toonsa. Pöytäkirja antaa myös puolisoille mahdollisuuden valita sovellettava laki tietyissä tilanteissa. Tutkielmassa esi-merkkinä käytetyssä Helsingin käräjäoikeuden ratkaisussa nousi esille ongelma siitä, minkä valtion lain voitiin katsoa liittyvän läheisimmin puolisoiden avioliittoon. Osapuolet olivat eri mieltä asiasta ja käräjäoikeus joutui miettimään, oliko avioliitolla läheisempi liittymä, johonkin muuhun valtioon, kuin pääsäännön mukaisesti sovellettavaksi tulevaan, elatus-apuun oikeutetun asuinpaikan lakiin. Puolisoiden välillä oli myös tehty avioehtosopimus, jossa sovellettavaksi laiksi oli valittu suomen laki. Tässä nousi esille ongelma siitä, oliko avioehtosopimuksen tarkoitus kattaa myös puolisoiden väli-set elatuskysymykset. Manner-Europan oikeusjärjestyksissä on pääsääntöisesti tehty jaottelu avioliiton henkilökohtaisten oikeussuhteiden sekä puolisoiden varallisuussuhteiden välillä. Tutkielmassa vertaillaankin Suomen ja Yhdysvaltain, erityisesti Kaliforni-an, elatusapujärjestelmiä muun ohella tämän kysymyksen osalta. Tutkielmassa kartoitetaan elatusapuun liittyvää aineel-lista lainsäädäntöä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Jos sovellettavaksi tulee vieraan valtion laki, voi tuomioistuin joutua ottamaan selvää vieraan valtion oikeudesta. Maiden valinnassa kimmokkeena oli edellä mainittu esimerkkitapaus, mutta valinta on perusteltu tutkimuksen näkökulmasta myös siksi, että yhtäältä Yhdysvaltain ja Suomen välillä on paljon vuo-rovaikutusta, ja toisaalta maiden järjestelmien välillä on kiinnostavia eroja. Esimerkiksi se, että Suomi kuuluu civil law- maihin ja Yhdysvallat taas on common law- maa. Esimerkkitapauksessa tuomittu, varsin korkea kertaluontoinen elatus-apu, herättää kysymyksiä siitä kuinka eri tavalla elatuksesta ja sen määräämisestä päätetään maiden välillä. Kuten tullaan huomaamaan ero ei kuitenkaan ole niin iso kuin ehkä alkuun voisi ajatella ja valtioissa on varsin paljon yhtenäisiäkin säännöksiä ja käytäntöä. Tutkielma sisältää sekä perhe- ja jäämistöoikeudelliseen että kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvaa sääntelyä. Päämetodeina ovat lainoppi ja oikeusvertailu.

Siviilisäädyn yhteys terveyteen ja kuolleisuuteen on havaittu lukuisissa tutkimuksissa. Avioliitossa elävät ovat keskimäärin terveempiä ja elävät pidempään kuin eronneet, lesket ja naimattomat. Nykypäivänä parisuhdemaisema on kuitenkin monella tapaa heterogeenisempi kuin aikaisemmin. Esimerkiksi avoliitot ja erot ovat yleistyneet ja monet ovat saattaneet kokea useammankin eron. Näillä tekijöillä saattaa olla pitkäaikaistakin vaikutusta terveyteen ja kuolleisuuteen, esimerkiksi stressin välityksellä. Vaikutukset jäävät kuitenkin piiloon mikäli hyödynnetään tietoa ainoastaan siviilisäädystä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää avioliittohistorian yhteyttä tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuteen. Avioliittohistorialla voidaan olettaa olevan yhteyttä nimenomaan näihin kuolemansyihin esimerkiksi eroon liittyvän stressin välityksellä. Tutkielmassa selvitettiin avioliittohistorian ja tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuden välistä yhteyttä Suomessa vuosina 1992-2007. Kuoleisuseurantaa edelsi sivilisätytietojejen seuraaminen vuodesta 1970 alkaen. Edelleen tutkittiin sitä, onko yhteys spesifi nimenomaan näille kuolemansyille, vai esiintyykö yhteyttä myös muihin kuolemansyihin. Toisena tavoitteena oli selvittää, missä määrin koulutus, työ, tulot ja vanhemmuus selittävät kyseistä yhteyttä. Kolmantena tavoitteena oli selvittää, miten ikä vaikuttaa avioliittohistoriaan ja tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuden väliseen yhteyteen. Tutkielmassa hyödynnettiin elinaikamallia, tarkemmin ottaen Coxin regressioanalyysiä. Coxin regressiomallin avulla tutkittiin kuinka kauan eri avioliittohistoriaryhmiin kuuluvat tutkittavat olivat riskissä kokea tapaturma- tai väkivaltakuoleman. Riskiajan perusteella tutkittavat voitiin järjestää suhteellisen kuolemanriskin perusteella pienimmästä suurimpaan. Tutkielman tulokset viittaisivat vahvasti siihen, että avioliittohistorialla on yhteys erityisesti tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuteen. Kuolleisuuseroja havaittiin myös muissa kuolemansyissä, mutta erot jäivät huomattavasti pienemmäksi kuin tapaturma- ja väkivaltakuolemissa. Työssäkäynti, tulot ja vanhemmus selittivät yhteyttä jonkin verran, erityisesti miehillä. Koulutuksen vaikutus yhteyteen oli vähäinen. Sekä naisilla että miehillä. Nuorempi ikä suojasi tapaturma- tai väkivaltakuolemalta päosin enemmän kuin vanhempi. Tutkielman tulokset tukivat elämänkaariteoriaa, jonka mukaan elämän aikana koetut tapahtumat vaikuttavat nykyhetken ohella ihmisen terveyteen ja tätä kautta kuolleisuuteen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan avioliittolain muutosta puolustavaa argumentaatiota Suomessa vuonna 2014. Työssä analysoidaan avioliittolain muutokselle annettuja perusteita sekä selvitetään, millaisiin avioliitto-, perhe- ja yhdenvertaisuuskäsityksiin avioliittolain muutosta puolustava argumentaatio kiinnittyy. Lisäksi tutkimus vastaa kysymykseen, miten argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta haastaa ja vakiinnuttaa heteroseksuaalisen ydinperheen asemaa Suomen lainsäädännössä. Tutkimusta taustoittaa kriittisen perhetutkimuksen näkemykset yksilöllistymiskehityksen myötä moninaistuvista perheen käsitteistä ja käytännöistä, toisaalta perhemyönteistä politiikkaa kuvaavan familismin vakaasta asemasta 2000-luvun alun Suomessa. Tutkimusasetelmaa syventää myös katsaus kansainväliseen lainsäädäntökehitykseen, jonka keskiössä ovat syrjinnän vastaisten sopimusten yleistyminen sekä tavoite ihmisten tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämisestä lainsäädännön keinoin. Moninaistuvista perhekäsityksistä ja syrjinnän vastaisesta lainsäädännöstä huolimatta kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön tulkinnoista on luettavissa painoarvo, joka annetaan kahden eri sukupuolta olevan vanhemman sekä heidän biologisten lastensa muodostamalle avioliittoperheelle. Tästä ydinperheontologisesta näkökulmasta eduskunnan marraskuussa 2014 tekemä päätös avata avioliittolainsäädäntö perheen ulkopuolisen adoption mahdollistavine liitelakeineen myös samaa sukupuolta oleville pareille sekä argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta muodostuvat kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi. Ajankohtaisen lisän tuo avioliittolain muutosta käsittelevän lainsäädäntöprosessin perustuminen kansalaisaloitteeseen kansanedustajan tai oikeusministeriön valmisteleman lainsäädäntöaloitteen sijaan. Tutkimuksen aineistona on kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliitolain puolesta sekä 125 puheenvuoroa, jotka eduskunnan kahdessa täysistunnossa esitettiin avioliittolain muutoksen puolesta vuonna 2014. Aineisto on analysoitu Chaïm Perelmanin retorisen argumentaatioteorian tarjoaman käsitteistön avulla. Analyysin tavoitteena oli lukea esiin avioliittolain muutosta puolustava argumentaatiostrategia, joka rakentuu yleisökonstruktioiden, puhujan ja yleisön välisten yhteisymmärryksen alueiden sekä käytettyjen argumentaatiotekniikoiden kokonaisuudesta. Analyysimenetelmä mahdollisti huomion kiinnittämisen argumentaation vakuuttavuuteen sekä argumentaation rakentumisen logiikkaan osana vallitsevaa yhteiskunnallista ja kulttuurista kontekstia. Avioliittolain muutosta puolustavassa argumentaatiossa havainnollistuu syrjinnänvastaisen lainsäädännön sekä avioliittoperheen lainsäädännöllisen suojan monitulkinnalliset rajat ja risteymät. Tutkimus osoittaa, että argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta rakennetaan uskottavaksi viittaamalla perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteeseen, yhdenvertaisen kohtelun ihanteeseen sekä tasa-arvoon yleisenä ja tavoiteltavana arvona Suomessa. Merkittävä argumentaatiotekniikka on myös julkisen lainsäädännön erottaminen yksityisistä uskonnollisista arvoista. Yksityis- ja perhe-elämän ulkopuolelleen rajaava syrjinnän vastainen lainsäädäntö ei kuitenkaan riitä perustelemaan avioliittolain muutosta, joka kyseenalaistaa erityisesti avioliittoperheen vanhemmuuteen sisältyvän sukupuoliolettaman. Tutkimuksen mukaan avioliittolain muutoksen hyväksyntää vahvistetaankin ennen kaikkea rinnastamalla samaa sukupuolta olevien avioliittoperhe heteroseksuaaliseen avioliittoperheeseen. Samalla vanhemmuus pyritään erottamaan kahden eri sukupuolta olevan vanhemman välttämättömyydestä määrittelemällä hyvä vanhemmuus rakkauden, välittämisen ja sitoutumisen kautta. Vaikka ydinperheontologian heteronormatiivisuus kyseenalaistuu keskustelussa samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudesta, vahvistaa eduskunnassa vuonna 2014 käytetty argumentaatiostrategia ajatusta ydinperheen välttämättömyyden yhteiskunnan perusyksikkönä ja tavoiteltavana perhemallina. Keskustelu avioliittolain muutoksesta häivyttää näkyvistä sateenkaariperheiden moninaisuuden lisäksi myös heteroseksuaalisten ihmisten erilaisia perhesuhteita yksinhuoltajaperheistä lapsettomiin perheisiin. Tutkimuksessa ei oteta kantaa siihen, onko häivyttäminen tarkoituksenmukaista vai tahatonta. Sen sijaan tutkimus osoittaa logiikan, joka sisältyy valittuun argumentaatiostrategiaan. Perheiden moninaisuuden piilottaminen näyttäytyy välttämättömänä keinona edistää homoseksuaalisten ihmisten yhdenvertaisia oikeuksia tilanteessa, jossa vastustus liittyy ennen kaikkea heteroseksuaalisen avioliittoperheen kyseenalaistuvaan asemaan. Argumentaatiostrategian logiikan purkaminen auttaa myös ymmärtämään, miksi avioliitoinstituutioon kriittisemmin suhtautuvat puheenvuorot jäävät eduskuntakeskustelun ulkopuolelle. Avioliittolain muutosta puolustava argumentaatiostrategia kiinnittyy vahvasti yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ihanteisiin, mitä heijastaa myös keskustelua läpileikkaava termi tasa-arvoinen avioliitto. Yhdenvertaisuuden ymmärrystä leimaa yksilöiden yhdenvertaisuuden ohella vaatimus parien ja perheiden yhdenvertaisuudesta. Perheen määrittyminen kahden vanhemman perheeksi saattaa kuitenkin kaventaa erilaisten perheiden yhdenvertaisuudesta käytyä keskustelua, jolloin tärkeää olisi suunnata huomio myös perheiden arkisiin valintoihin vaikuttavan lainsäädännön normatiivisuuden kyseenalaistamiseen ja purkamiseen sekä perhesuhteiden luovaan itsemäärittelyyn lainsäädännön marginaalissa.

Tämä laadullinen tutkimus tarkastelee Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -avioparityöntekijöiden mukana oloa avioparityössä. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää motivaatioita avioparityöhön lähtemiseen ja työhön sitoutumiseen. Vapaaehtoisen avioparityön syvempi ymmärtäminen ilmiönä tukee vapaaehtoistyön kehittämistä niin Kansan Raamattuseurassa kuin muissakin vapaaehtoistyön konteksteissa. Vapaaehtoisen avioparityön taustan kartoittamisessa olen esitellyt Suomessa tehtävää avioparityötä. Olen tuonut esiin teologisia perusteluja kristilliselle avioliitolle sekä avioliiton tehtävät. Yhteistoiminnallinen oppiminen ja dialogisuus sekä sosiaalisen pääoman muodot ja muodostuminen kuuluvat olennaisena osana ilmiön ymmärtämiseen. Käytän James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriaa apuna vapaaehtoisessa avioparityössä vahvasti mukana olevan hengellisen ulottuvuuden ymmärtämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastatteluna kuudeltatoista vapaaehtoiselta Samassa Veneessä -avioparityöntekijältä. Aineiston olen analysoinut Atlas.ti -ohjelmistoa ja sisällönanalyysiä apuna käyttäen. Vastaukset olen ryhmitellyt viiteen eri teemaan. Teemoittelun pohjalta olen muodostanut kasvusäiemallin, jossa kuvataan avioparityön viisi kasvusäiettä. Tulosten esittämisessä ja kokonaisuuden hahmottamisessa käytin apuna narratiivista esitystapaa. Narratiivinen esitystapa on yksi laadullisen tutkimuksen tunnuspiirteistä. Tutkimustulokset osoittavat avioparityössä mukana olemisen syiden koostuvan useista erilaisista ja moniulotteisista tekijöistä. Avioparityön kasvusäiemalli kuvaa syiden ulottuvan pinnallisista asioista syvälle ihmisen sisäiseen kokemusmaailmaan. Säikeiden keskinäiset suhteet olivat merkittäviä, mikä korostaa vapaaehtoisen avioparityön moniulotteisuutta ja sitoutumiseen vaikuttavia moninaisia tekijöitä. Keskeisimmiksi tuloksiksi voidaan nostaa toiminnallisen ja itseohjautuvan oppimisen merkitys elämänlaadun parantamisessa. Tulosten mukaan itsereflektiokyky auttoi avioparityöntekijöitä löytämään tyydyttävämmän tavan olla vuorovaikutuksessa läheisissä ihmissuhteissa. Avioparityön positiiviset vaikutukset yksilöiden identiteettiin olivat merkittäviä. Dialogisuus vuorovaikutuksessa lisäsi osapuolten keskinäistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Yhteisössä muodostunut sosiaalinen pääoma vahvisti avioparityöntekijöiden keskinäistä yhteyttä. Yhteisön tuki auttoi yksilöitä kasvamaan omaksi itsekseen ja tuki tervettä itsenäistymistä. Tulosten hyödynnettävyys Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -työssä on ilmeinen. Tutkimus auttaa avioparityön koordinaattoreita kehittämään vapaaehtoiskoulutusten sisältöä ja tukee työmuodon kestävää kehittämistä. Vaikkei laadullinen tutkimus sinänsä ole yleistettävissä, voi ilmiön syvemmästä ymmärtämisestä avautua uusia näköaloja, joita muutkin vapaaehtoistyön toimijat voivat hyödyntää. Kirkon, eri järjestöjen ja yhdistysten piirissä vapaaehtoisuuteen perustuva työ tulee jatkossa olemaan yhä tärkeämpi osa kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Nämä näkökulmat huomioon ottaen on tärkeää löytää syitä siihen, miksi ihmiset haluavat olla mukana tekemässä vapaaehtoistyötä. Näiden teemojen tarkastelu antaisi aihetta jatkotutkimukselle, jolle aiheen ajankohtaisuuden vuoksi on tarvetta.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

Tutkielman keskiössä ovat aviovarallisuusasetuksen ja perintöasetuksen sovellettavaa lakia, lainvalintaa ja toimivaltaa koskevien säännösten systematisointi ja yhteensopivuus keskenään. Aihetta tarkastellaan kansainvälisen yksityisoikeuden, EU-oikeuden sekä Suomen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielman keskiöön asettuu asetusten säännösten systematisointi ja vertailu toisiinsa nähden. Toimivallan osalta keskitytään toimivaltaa koskeviin pääsääntöihin ja yhdyskohtiin asetusten välillä ja kysymykseen tulevat myös aviovarallisuusoikeuden ja perintöoikeuden kategorioiden yhdistämisen ongelmakohdat. Aviovarallisuusoikeus ja perintöoikeus ovat usein yhteydessä toisiinsa ja niitä sovelletaan aina yhdessä esimerkiksi avioliitossa kuolleen henkilön perintöä ja avio-oikeuden alaisen omaisuuden jakamista koskevassa asiassa. EU:ssa ovat tulleet voimaan perintö- ja aviovarallisuusasetus, joiden mukaan määräytyy muun muassa perimykseen tai aviovarallisuussuhteisiin soveltuva laki tai asian toimivaltainen tuomioistuin. Asetusten soveltamisen kohdalla on unionin jäsenvaltioiden kohdalla eroja, koska aviovarallisuusasetusta sovelletaan vain osassa EU-maita. Molemmat asetukset ovat voimassa Suomessa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millaisiin ratkaisuihin asetuksissa on toimivallan ja sovellettavan lain osalta päädytty? Kun asetuksia sovelletaan yhdessä, mitä ongelmia siitä voi seurata? Millaisia mahdollisuuksia kansainvälisen liittymän sisältävässä avioliitossa puolisoilla on suunnitellessaan perimystä tai aviovarallisuussuhteita? Kansainvälisen yksityisoikeuden tavoitteena voidaan lähtökohtaisesti nähdä, että jokainen asia ratkaistaisiin yhden normiston nojalla samassa tuomioistuimessa, ja asian tultua ratkaistuksi ratkaisu tunnustettaisiin päteväksi ja täytäntöönpanokelpoiseksi kaikkialla. Tutkielmassa huomataan, että kun näitä kahta asetusta sovelletaan yhdessä, on hyvinkin mahdollista, että asiaa ei ratkaista vain yhden normiston nojalla. Myöskään lakiviittausta koskevat säännöt eivät mahdollista asetuksien mukaisen täyden potentiaalin toteuttamista perintöasetuksen mahdollistaman tahdonautonomian suppeuden vuoksi. Tutkielmassa käydään läpi asiaan liittyvät merkittävimmät EUT:n tapaukset. Koska perintöasetus on tullut voimaan vuonna 2015 ja aviovarallisuusasetus 2019, ei näiden kahden asetuksen sovellettavuudesta yhdessä ole vielä tullut oikeustapauksia. Asetusten yhteensovittaminen ja yhdessä soveltaminen voivat aiheuttaa luonnehtimisen ja asian lopputuloksen kannalta hankalia tilanteita, joihin mitä todennäköisimmin tullaan vielä saamaan vastaukset EUT:n ennakkoratkaisumenettelyllä.

This thesis deals with public opinion of the decision making concerning forest policy in Finland. The data used was part of a nationwide mail survey examining the perceptions of the legitimacy of forest policy and its predictors in Finland. The data comprised of the answers to the question “What would you like to focus on in the decision making concerning forest use?”. The answers were analysed using inductive content analysis. The topics from the data were categorised under four themes: values, political decision-making, actors and practises. Based on the answers forests are regarded as multifunctional and the different value conceptions are equally respected. However, the existing value conflict between economic and ecological values was evident. The forest policy cannot be legitimised only on the basis of economic use of the forest resources. The biodiversity, nature protection and the recreational benefits of the forests must also be taken into account according the citizens. The results were analysed in the light of the goals and procedures set in the main documents of the Finnish forest policy. The aim was to compare the similarities and differences between current forest policy and citizens’ perspectives, and to find out if one can make any judgements about the acceptability and legitimacy of the forest policy. In general, citizens know what is included in forest policy decisionmaking, and the opinions are consistent with current policy. Certain forestry actions and forest owners’ decision-making power are the main points of conflict. Clear cuttings and especially the objection of them was the most essential topic in the data. This is against the prevailing forestry practises, since clear cuttings are the most used method in final felling. Citizens suggest alternative forestry practises like thinning and uneven-age management to be used in the felling of timber. According to the results concerning political decision making the main conflict arises from forest owners’ participation possibilities and the distribution of power. The procedural justice of the forest policy is not fully justified and legitimate, since citizens feel forest owners have too little decision-making power on their own forest property.