Browsing by Title

Green roofs and facades may provide multiple benefits for urban areas, such as retain storm water run-off, reducing heat-island effect, supporting biodiversity and providing places for food production and community gardening. However, without successful vege-tation it is hard to achieve the benefits that green roofs and facades may provide. Green roofs and facades are not favourable sites for vegetation so plants must be able to thrive in harsh conditions. It is important to test the suitability of plants in that kind of environmental conditions and climate prevailing at the planting site. In this study, we observed the growth and hardiness of woody plants on green roofs and facades of an apartment block of flats in southern Finland. The effects of environmen-tal factors on plant success were examined on three facades facing different directions. The observations covered the first year after planting. The number of woody species stud-ied was 32, including trees, shrubs and vines. For some species, several varieties were test-ed, so the total number of plant taxa was 52. The observation period lasted from December 2017 to September 2018. The growth and visual appearance of the plants were measured using several variables. Based on the first growing season, most of the taxa studied displayed a good survival potential in prevailing growing conditions. There were only slight differences between survival of taxa. Especially direction of the façade had impact on plant survival. Plants on green walls showed the highest mortality on the west facade, but the later planting date may have influenced the results on that facade. The results can be confirmed only after a longer follow-up period.

Indigo is one of humanity’s most important sources of blue color. Synthetic indigo is produced from oil refining by-products and uses chemicals that are harmful to the environment. Natural indigo would be more environmentally friendly, but it does not guarantee an environmentally friendly dyeing process, since sodium dithionite, which is environmentally harmful, is often used to reduce indigo. This study examines the dyeing of cotton with woad (Isatis tinctoria) and the reduction of indigo with environmentally friendly sugars. The goal is to find an environmentally friendly dyeing method suitable for home dyers and craft teaching. Indigo precursors were extracted from three different strains of woad by three slightly different steeping methods. Indigo was reduced to its water-soluble form with fructose and glucose, and control samples with sodium dithionite. The resulting indigo dye was used to dye cotton fabric. The color yield is considered in relation to the different strains of woad, extraction methods and reducing agents. In addition, the washing and abrasion resistance of the color with different strains of woad, extraction methods and reducing agents is examined. Longer extraction time and chopping of the leaves improved the dyeing result. However, in addition to indigo, chopped leaves and longer extraction time also resulted in increased amount of other colorants in the dye, as the samples were greener and more yellow than their controls. However, in laundering, these samples faded less than others and their color turned bluer as the yellow colorants washed away. Among the strains, the best color yield was obtained from the 2002 row spacing and seed quantity test conducted by the MTT Agrifood Research Finland (now known as the Natural Resources Institute Finland). There were no differences in the laundering and abrasion resistance tests between the woad strains. Indigo was successfully reduced with both fructose and glucose, but color yields were lighter and less blue than with sodium dithionite. There were no significant differences in color yield between fructose and glucose. Fructose scored slightly better than other reducing agents in laundering tests. Sugar reduction is thus well suited for both home dyeing and craft teaching, but to improve the coloring result, the woad leaves should be chopped and extracted in hot water (80 ˚C) for half an hour.

Tutkielman tavoitteena on selvittää sitä, esitetäänkö Turkin uskontoasianviraston lastenlehdessä isänmaa pyhänä, ja jos, niin millä keinoin. Tutkimusaineistona toimivat vuosina 2017–2019 julkaistut kolme lehden numeroa. Kaikki sijoittuvat heinäkuulle, koska siinä kuussa tapahtui Turkissa vallankaappausyritys vuonna 2016. Katson, että osittain tämän vuoksi aineistonani käyttämäni lehdet ovat sisällöltään vahvasti isänmaallisia sekä turkkilaisuutta korostavia. Aineistooni sisältyy paljon sarjakuvia sekä yleisesti paljon kuvitusta. Aineistoani analysoin Arja Jokisen kehittämän retorisen analyysin mallin mukaisesti, jossa keskitytään retoristen keinojen tarkasteluun. Kuvain tulkinnassa hyödynnän sarjakuvatutkimuksen keinoja, koska kuvitus on yleisesti ottaen sarjakuvamaista. Tutkielman teoriatausta rakentuu Jacques Ellulin (1912–1994) pyhän teorian ympärille. Tämän lisäksi muita tärkeitä käsitteitä ja ilmiöitä tutkielman kannalta ovat isänmaallisuus, kansallisuusaate sekä marttyyrius. Keskeisin tutkimustulos on, että aineistossa pyritään esittämään isänmaa Ellulin teorian mukaisesti pyhänä. Analyysistä kävi ilmi, että lehdessä vaalitaan ajatusta isänmaan ehdottomasta arvosta. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilö on täysin alisteinen isänmaalle ja on myös olemassa vain sen palvelemista varten. Lisäksi isänmaa vaatii yksilöltä täyttä uhrautumista, josta esimerkkeinä ovat marttyyriuden sekä sotilasuran ihannointi. Ehdottoman arvon ajatukseen kuuluu myös se, ettei isänmaata ja sen tarkoitusperiä saa kyseenalaistaa millään tavoin. Vallankaappausta yrittäneet esitetään maanpettureina ja yleisesti tutkimusaineistosta nousee esiin ajatus, että Turkin valtio on ulkoapäin tulleen uhan alla. Aineistossa idyllinen ydinperhe toimii lehden lukijalle (lapselle) esimerkkinä yhtenäisen kansakunnan ihanteesta. Muutenkin kansakunnan yhtenäisyyttä korostetaan vahvasti, ja sen sanotaan olevan isänmaan säilyvyyden kulmakivi. Aineistossa esiintyy useita retorisia keinoja, joiden avulla lukija pyritään vakuuttamaan isänmaan pyhyydestä sekä tärkeydestä. Oleellisin keino on puhujakategorialla oikeuttaminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sarjakuvissa vanhemmat toimivat lapseen nähden auktoriteetteina, jolloin he opettavat asioita sekä oikeita tapoja palvella isänmaata. Toinen paljon esiintyvä keino on toisto, jota esiintyy läpi tutkimusaineiston yleisesti, sekä yksittäisten tekstien yhteydessä. Sen avulla pyritään korostamaan haluttua sanomaa. Me-retoriikan sekä kontrastiparien käyttö on myös tärkeässä osassa. Niiden avulla luodaan ajatusta kuvitteellisesta yhtenäisestä ryhmästä, johon liitetään myönteisiä tulkintoja. Vastapuoleksi kuviteltuun ryhmään yhdistetään taas kielteisiä ilmauksia. Aineistossa esimerkiksi vallankaappausyrityksestä luodaan vain yhtä tulkintamallia tahi todellisuuskäsitystä, joka halutaan opettaa lehden lukijoille. Tällöin on kyse faktan konstruoinnista.

Tässä uskonnonfilosofian maisterintutkielmassa tutustun Edith Steinin empatiateoriaan. Tutkielman tutkimuskysymyksinä on selvittää 1) millainen on Edith Steinin käsitys empatiasta, 2) mitkä ovat keskeisimmät esteet empatian toteutumiselle siten, kuin Stein sen käsittää ja 3) onko Steinin käsitys empatiasta intentionaalisuuden muotona oikea vai ei. Tutkielman primäärilähde on Steinin esikoisteos Empatian ongelmasta vuodelta 1917. Hyödynnän myös lukuisia muiden tutkijoiden artikkeleita vastatakseni tutkimuskysymyksiini. Steinin mukaan empatia on paitsi eräs ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeinen osa niin myös edellytys objektiiviselle tiedonhankinnalle. Steinin kriteerit empaattiselle vuorovaikutukselle ovat erittäin tarkat, mutta hyvin perustellut. Empatia on hänen mukaansa omanlaisensa intentionaalisuuden muoto. Sen toteutumisen tiellä voi olla Minän väliaikainen kokemus tai hänen persoonallisuutensa. Edith Steinin empatiateoriassa on näkemykseni mukaan lukuisia yhtymäkohtia Emmanuel Levinasin ja Martin Buberin ajatteluun. Vertailun perusteella voi sanoa, että näkemys empatiasta intentionaalisena toimintona ei ole yksiselitteinen, vaan Steinin empatiateoria mahdollisesti sisältää sekä intentionaalisen että epäintentionaalisen komponentin ja siten ylittää fenomenologisen teorian rajat. Esitän, että Steinin empatiakäsitys pohjimmiltaan edellyttää rakkaudellista ei-tietämisen asennetta toista ihmistä kohtaan ja hetkellistä alistumista toisen hallintaan. Tällä perusteella Steinin kuvaamaa vuorovaikutusta voi perustellusti kutsua pyhäksi kohtaamiseksi.

Tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL:n käytäntöä, jossa kotijoukkueen pukuhuoneen keskellä lattiaa sijaitseva logo on koskematon. Kirjoittamattoman säännön mukaan logon päälle astumista pidetään epäkunnioittavana tekona. Käytäntö tulee näkyväksi suurelle yleisölle median kautta ja media nimittää käytäntöä esimerkiksi pyhäksi ja taikauskoksi. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassa on kaksi: 1. Millä tavoin media välittää (pyhää) käytäntöä NHL-joukkueiden pukuhuoneiden logon koskemattomuudesta? 2. Minkälaisia kehyksiä ilmiölle luodaan mediateksteissä? Tutkielman teoreettisina käsitteinä ovat pyhä, rituaali, symboli ja medioituminen. Tutkielman aineisto koostuu median teksteistä tuotetusta media-aineistosta. Analyysimenetelmänä tutkielmassa käytetään journalismiin keskittyvää kehysanalyysia. Empiirisen aineiston pohjalta käytäntö näyttäytyy pyhänkaltaisena sosiaalisena järjestyksenä, jossa logosta on tullut ikään kuin pyhä, jota varjellaan profaanilta säännöin ja määräyksin olla koskettamatta siihen. Rituaalinomainen toisteinen käytös suuntautuu joukkueen logoon, eli symboliin. Ilmiötä voidaan lähestyä medioituneena, sillä median vaikutus tuottaa ilmiön sosiaaliselle ulottuvuudelle raamit suuren yleisön tietoisuuteen. Media kehystää aihetta valitsemalla käytäntöön liittyvästä havaittavasta todellisuudesta jotkut osat keskeisiksi viesteiksi ja näkökulmiksi teksteissä. Median välittämiä hallitsevia kehyksiä aineistossa ovat pyhän kehys, taikauskon kehys, perinteen kehys, kunnioituksen kehys ja käytännön kehys.

Tutkimus käsittelee Pyhä- ja Püha-elementin sisältäviä paikannimiä Suomen ja Viron alueella. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, pitääkö teoria Pyhä-paikoista rajojen merkitsijöinä paikkansa, millaisia Pyhä- ja Püha-paikat ovat, millaisia kertomuksia ja ominaisuuksia paikkoihin liitetään sekä millaisia nimeämismotivaatioita nimille on löydettävissä. Aineisto on pääosin peräisin Kotimaisten kielten keskuksen ja Eesti keele instituutin nimiarkistoista ja Suomen ja Viron maanmittauslaitosten tietokannoista. Tutkimuksessa käytetään grounded theory -metodia tukeutuen nimeämismalliteorian ja kulttuurisen onomastiikan teoriaviitekehyksiin. Analyysin kohteena ovat ensisijaisesti Pyhä- ja Püha-nimiset vakavedet ja kohoumat. Analyysiosiossa nimet ryhmitellään perusosien mukaan. Tarkastelun kohteena ovat nimien levikki, paikkojen topografia, ympäristön esiintyvät nimet sekä nimiarkistoon kerätyt paikkoihin liittyvät kertomukset ja historiatiedot. Aineiston perusteella Pyhä-nimityyppi vaikuttaa aiempaa käsitystä monimuotoisemmalta. Viron Pühajärvet eivät sijoitu vanhoille rajoille. Suomen Pyhä-paikoista osan voi sanoa olevan rajapaikkoja, mutta sen lisäksi nimille on löydettävissä myös muita motivaatioita. Levikkien perusteella Pyhä-nimet ovat levinneet alueille eri suunnista ja eri kulttuurien vaikutuspiireistä. Levikkikartassa eteläisten ja pohjoisten nimiryhmien välillä on katkos. Pyhäjärvet jakautuvat kahteen ryhmään, joista eteläiset ovat ominaisuuksiltaan suuria ja keskeisiä. Pohjoisessa Pyhäjärvet ovat pieniä ja kuuluvat ennemmin Pyhä-nimisen kohouman nimiryppääseen. Pyhävuoret ovat ominaisuuksiltaan korkeita ja kivikkoisia, ja sijaitsevat yleensä suuren veden äärellä. Pyhävaarat ovat motivaatioltaan saamelaisperäisiä. Pühaallikat liittyvät kansanuskoon pyhinä lähteinä ja uhrilähteinä. Pyhämäet ja Pyhälammet jäävät vaikeaselkoisiksi. Tutkimuksen perusteella teoria Pyhä-paikoista nimenomaisesti rajapaikkoina ei pidä paikkansa. Sen sijaan Pyhä-paikat ovat monimuotoinen ja monikerroksinen nimityyppi, jonka taustalla on erilaisia nimeämismotivaatioita sekä -malleja. Sakraaleja nimiä tutkiessa on oleellista ottaa huomioon nimien kulttuurinen konteksti sekä sakraalien sanojen monimerkityksisyys.

Tämä tutkielma tarkastelee kirkkotilaa esteettisen kokemuksen näkökulmasta. Uskonnolliset rakennukset ovat usein symboleja itsessään, niihin on sisäänrakennettu uskonnollinen symbo-liikka ja tietty sosiaalinen järjestys. Kokemus ja koskettavuus syntyy kuitenkin siitä, mitä me ruumiillamme koemme – aistien avulla havaittavista asioista, käsityksistä, mielikuvista ja muistoista. Mitä jos kirkko sijaitseekin rakennuksessa, jota ei ole rakennettu kirkoksi? Mikä kirkosta tekee kirkon silloin kun symboliikka ja sisäänrakennettu järjestys puuttuvat – mistä kokemus syntyy? Tutkimuskysymys on: Minkälainen Virtakirkko on esteettisesti koettuna sunnuntaimessussa käyvien seurakuntalaisten kertomana? Tutkimuskohteena on Vantaankos-ken seurakunnan väliaikainen kirkko Virtakirkko, joka sijaitsee Virtatalo -nimisessä toimisto-rakennuksessa Myyrmäessä. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, ja aineisto on ke-rätty haastattelemalla kahdeksaa Virtakirkon sunnuntaimessussa käyvää eri-ikäistä ja eri su-kupuolia edustavaa seurakuntalaista. Haastattelut toteutettiin puoliavoimen teemahaastattelun avulla, ja aineisto analysoitiin käyttämällä aineistolähtöistä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman teoreettinen viitekehys on fenomenologisen ympäristöestetiikan paikan kokemisen teoriassa ja eletyn uskonnon tutkimuksessa. Esteettistä kokemusta tarkastellaan paikan esteet-tisen kokemisen elementtien, kuten paikan aistein havaittavien ominaisuuksien, historiallisen ulottuvuuden, sosiaalisen ulottuvuuden, tunnelman, genius locin eli paikan hengen sekä mieli-kuvien avulla. Lisäksi kirkkotilaan liittyviä kokemisen elementtejä ovat esimerkiksi kirkkora-kennukseen liittyvät erityispiirteet, sakraali taide, rauha ja kokemus pyhästä. Tutkimuksen perusteella piirtyy esiin monta erilaista tapaa kokea Virtakirkko esteettisesti. Tulokset tukevat ajatusta paikan ymmärtämisestä kokemuksena, joka on luonteeltaan muuttu-va, monimuotoinen ja kompleksinen. Kirkkotila paitsi koetaan hyvin eri tavoilla, sitä kohtaan on lisäksi hyvin erilaisia odotuksia ja toiveita. Virtakirkko ei niinkään synnytä arkkitehtuurin aikaansaamia kokemuksia vaikkapa pyhästä. Sen sijaan Virtakirkossa korostuu paikan sosiaa-linen ulottuvuus. Paikan kokemisen elementit ja mielikuvat punoutuvat haastateltavien kerto-muksissa yhteen ja ulottavat esteettisen kokemuksen aistimellista havaitsemista laajemmaksi. Esteettisen ja uskonnollisen kokemuksen läheinen yhteys nousee mielenkiintoisella tavalla esiin. Esteettinen kokemus paikasta liittyy myös kokemukseen hyvinvoinnista – esteettiset kokemukset voivat tuottaa tai vähentää esteettistä hyvinvointia.

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.

Lutherin näkemys Neitsyt Mariasta ei ole ollut tutkimuskohteena suosittu, sillä reformaattorin kielteisen suhtautumisen pyhimysten kunnioittamiseen on nähty johtavan myös negatiiviseen Maria-käsitykseen. Katolis-luterilaisessa ekumeenisessa dialogissa Marian asema on kuitenkin nostettu yhdeksi selvitystyön pääkohdaksi. Tutkielmassani selvitän Neitsyt Marian asemaa Lutherin teologiassa kuuden Lutherin saarnan perusteella. Saarnat ovat peräisin Lutherin Kirkkopostillasta, joten niiden merkitys luterilaisen Maria-kuvan kehityksessä on ollut suuri. Tutkielmani metodina on saarnojen systemaattinen analyysi. Marian ja muiden pyhimysten asemaan esirukoilijoina ja välittäjinä Luther suhtautuu kriittisesti. Luther pitää pyhimyksiä esimerkillisinä ihmisinä, joiden tehtävänä on osoittaa kohti Kristusta. Katolisen kirkon traditiota Luther kritisoi pyhimyslegendojen vääristelemisestä. Legendoissa pyhimyksistä on Lutherin mukaan tehty epäinhimillisiä ja virheettömiä ihmisiä joihin on mahdotonta samastua. Pyhimysten esimerkki voi välittää ihmisille sanoman armollisesta Jumalasta. Kunnia Marian ja muiden pyhimysten elämästä kuuluu Jumalalle, jonka ansiota kaikki pyhimysten hyvät teot ovat. Lutherin mukaan Maria on ennen kaikkea kristityille esikuva ja esimerkki. Marian esikuvallisuuden ja esimerkillisyyden voi nähdä kahdella tavalla: esimerkkinä, josta tulee ottaa mallia ja esimerkkinä, joka kertoo Jumalan armosta Marian elämässä. Maria on Lutherin mukaan esikuvallinen nöyryytensä ja uskonsa kautta. Lutherin mukaan usko syntyy ihmisessä Jumalan sanan vaikutuksesta. Jumalan sana tekee ihmisen nöyräksi, ei- miksikään. Ihminen ei voi omin teoin pyrkiä kohti todellista nöyryyttä, tulla ei-miksikään. Maria, köyhä ja mitätön tyttö, on jo valmiiksi nöyrä ja mitätön, hän uskoo enkelin välittämän Jumalan sanoman raskaaksi tulemisesta ja asettaa järjen epäilykset sivuun. Luther käsittelee Mariaa ristinteologisesta näkökulmasta käsin: nöyrässä ja alhaisessa tytössä on uskon kautta nähtävissä Jumalan äiti. Marian usko on esikuvallista, sillä se ei nojaa mihinkään muuhun kuin Jumalan sanaan. Mariassa syntyy sanan vaikutuksesta usko, jossa Kristus on läsnä Mariassa Kristus tulee konkreettisesti läsnä olevaksi. Mikään Marian esikuvallisuudesta ei kuitenkaan ole hänen omaa ansiotaan, kaikki on Jumalan aikaansaamaa. Luther käyttää Mariaa ja tämän elämää esimerkkinä Jumalan armosta ja tavasta toimia. Elämänsä aikana Maria saa osakseen kärsimystä ja ahdistusta, tämä on Lutherin mukaan lohdullinen esimerkki muille kristityille. Kristuksen äidin kokemat kärsimykset antavat lohtua muille kärsiville. Maria on myös esimerkki ikuisen neitsyytensä kautta. Niin kuin Maria on koskematon avioliitossa miehen vallan alla, on myös kristitty evankeliumin vapauttavan vaikutuksen ansiosta vapaa lain vallan alta. Vaikka Marian usko on syvällistä ja esikuvallista, Marian esimerkillisyyteen kuuluu myös hänen erehtyväisyytensä. Jumala ottaa Marialta tämän uskon pois jotta tämä ymmärtäisi tarvitsevansa Jumalaa eikä sortuisi turvaamaan omiin ansioihinsa. Maria pitää itseään syntisistä suurimpana ja on siksi Lutherin mukaan todellinen pyhimys. Marian usko on esimerkillistä myös siksi, että Maria pyrkii kasvamaan siinä erehdyksensä jälkeen. Nykypäivän katolisen kirkon ja Lutherin näkemykset Mariasta ovat lähellä toisiaan Marian esimerkillisyyden ja esikuvallisuuden osalta. Katoliset dogmit Marian tahrattomasta sikiämisestä ja taivaaseen astumisesta eivät kuitenkaan löydä sijaansa Lutherin teologiasta. Mariaa voidaan pitää Lutherin teologiassa pyhänä uskon esikuvana.

Tutkielma käsittelee åkerblomilaisen liikkeen johtohahmojen Maria Åkerblomin ja Eino Vartiovaaran vuosina 1920 1926 julkaisemaa kirjallisuutta. Tämä kirjallisuus muodostaa tutkielman lähdepohjan, ja lisäksi lähteinä on käytetty aikakauden sanomalehdistöä. Tutkielmassa selvitetään liikkeen johtohahmojen pyrkimyksiä kontrolloida liikkeen julkisuuskuvaa. Huomio kiinnittyy liikkeen kirjallisuudessa käytettyyn kieleen ja keinoihin, joilla lukija pyrittiin vakuuttamaan. Siten pyritään selvittämään minkälaisen julkisuuskuvan liikkeen johto pyrki luomaan ja millainen tämä kuva oli suhteessa lehdistön ja tutkimuskirjallisuuden luomaan julkisuuskuvaan. Tutkielmassa käsitellään teoksia kolmessa osassa. Ensimmäinen osa keskittyy liikkeen ensimmäisiin kirjoihin, jotka julkaistiin puolustuspuheenvuoroiksi julkisuudessa esitettyihin syytöksiin. Toinen osa käsittelee Maria Åkerblomin omaelämäkertaa ja hänen muita kirjoituksiaan, joista nousee mielikuva Åkerblomista pyhimysmäisenä profeettana. Kolmas osa tarkastelee liikkeen viimeisiä kirjoja. Eino Vartiovaara julkaisi teologista tietämystään esittelevän teoksen Pyhän Hengen armolahjat saadakseen yleisön vakuutettua siitä, että hän oli pätevä tunnistamaan aidon profeetan. Lisäksi tässä osassa tarkastellaan Maria Åkerblomin kirje- ja kirjoituskokoelmaa sekä Vartiovaaran viimeistä puolustuspuheenvuoroa, Onko Maria Åkerblom ja hänen ystävänsä enää saapa oikeutta synnyinmaassaan? Viimeiset teokset julkaistiin tilanteessa, jossa useita åkerblomilaisia oli syytettyinä raskaista rikoksista, kuten väärästä valasta ja murhayrityksestä. Tutkielman kolmannessa pääluvussa selvitetään, millaista argumentaatiota teoksissa käytettiin ja oliko teoksissa keskenään erilaista argumentaatiota. Tutkielma on keskittynyt tarkastelemaan sitä kuvaa, jonka Eino Vartiovaara ja Maria Åkerblom halusivat antaa itsestään ja åkerblomilaisesta liikkeestä. Siksi tutkielma tuo esille aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta poikkeavan kuvan Eino Vartiovaarasta åkerblomilaisuuden varsinaisena vallankäyttäjänä. Tutkielmassa käy ilmi, että Vartiovaara ja Åkerblom pyrkivät yhteistyössä rakentamaan mielikuvaa Vartiovaarasta teologisesti pätevänä rippi-isänä ja Åkerblomista pyhimysmäisenä, herkkänä ja heikkona Jumalan aseena.