Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen kansainvälisyyskasvatuksessa esitettyjä näkemyksiä kansallisesta ja kansainvälisestä ajanjaksolla 1965–1978. Tutkimustehtävän asettelun kautta pyritään avaamaan näkökulmia myös sosiaalidemokraattisen liikkeen ja kansallisvaltion suhteen tarkasteluun. Kansainvälisyyskasvatukseksi määritellään tutkielmassa valtio-oppia, kansainvälisyyttä ja työväenliikettä käsittelevät oppiaineet. Tutkimustehtävä yhdistää työväenliikkeen historian sekä kansainvälisten suhteiden tutkimusta. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) integroitui kansallisvaltioon viimeistään 1960-luvulla. Vastaavasti on esitetty, että kansainvälisyyden merkitys myös työväestön arjessa kasvoi toisen maailmansodan jälkeen. Työväenliikkeen tutkimuksessa 1960-luku on nähty murroskautena, mutta suomalaisen kansainvälisen ja kansallisen suhdetta sosiaalidemokraattisessa ajattelussa ei ole tarkasteltu tämän murroskauden ajalta. Tutkielmassa liikkeen ideologian tarkastelu on rajattu toteutettavaksi sosiaalidemokraattisen sivistystyön näkökulmasta. Näkökulma kytkeytyy ajatukseen sosiaalidemokratiasta modernin ajan yhteiskunnallisena liikkeenä, jossa valistus nähtiin edistyksen keinona. Tarkasteltu ajanjakso alkaa vuodesta 1965, jolloin kansandemokraattinen sivistystyö irtautui sosiaalidemokraattisesta sivistystyöstä. Aiempaan tutkimukseen perustuvan näkemyksen mukaan sivistystyön valistusihanteet hiipuivat 1970-luvun lopulla, minkä vuoksi tarkastelu päätetään vuoden 1978 tienoille. Kehitys on nähtävissä myös sivistystyön organisaatiossa: yhteiskunnallisen kasvatuksen painotus vaihtui ammatillisiin lyhytkursseihin. Tutkielman lähestymistapa on aatehistoriallinen: sivistysaineistoja tarkastellaan poliittisena ajatteluna Quentin Skinnerin kehittämän menetelmän mukaan. Skinnerin tarkastelutapaan yhdistetään Markku Hyrkkäsen sekä Michael Freedenin esitykset aatehistorian menetelmästä. Tarkastelussa työväenliikkeen kansainvälisyyskasvatuksen keskeisiksi paikoiksi esitetään Työväen Sivistysliitto (TSL) sekä Työväen Akatemia. Käytetyt alkuperäislähteet kattavat TSL:n opintokerhojen ja kirjeopiston opintoaineistot kansainvälisyyskasvatuksen osalta, TSL:n ja Työväen Akatemian toimintakertomukset sekä aikalaiskirjallisuutta. Muina lähteinä tutkielmassa käytetään työväenliikettä, kansansivistystyötä, sosiaalidemokratiaa, kansainvälisiä suhteita sekä yhteiskunnallisia liikkeitä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimustehtävän asettelu perustui ajatukseen muutoksesta, mutta sivistystyön opetuksessa muutoksen lisäksi näkyi myös paljon jatkuvuutta. Sivistystyöstä välittyvä kuva ei ole täysin yhtenäinen, mutta usein toistuvia esityksiä on ollut mahdollista löytää. Sivistystyön sosiaalidemokraattiset maailmankuvat perustuivat pääasiallisesti sosialismin, demokratian ja työväestön käsitteiden ympärille: työväestön maailmanhistoriallisena tehtävänä esitettiin valtaosassa opetusaineistoja demokraattisen sosialismin toteuttaminen. Demokraattisen sosialismin mukaan rakennetussa maailmassa tuli sivistystyön aineistojen mukaan toteuttaa kansanvallan, tasa-arvon, suunnitelmallisuuden, velvollisuuksien ja oikeuksien, vapauden ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden periaatteita. Liikettä ei nähty yksinomaan kansallisena tai kansainvälisenä, vaan painotukset vaihtelivat. Erityisen voimakkaasti sivistystyön piirissä korostui näkemys tiedosta kansainvälisyytenä, missä kansainvälisyyskasvatukselle annettiin suuri merkitys liikkeen kansainvälisyyskasvatuksen piirissä esitettyjen tavoitteiden saavuttamisessa. Jatkuvuuden ja muutoksen suhteesta sivistystyössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan sivistystyön ei voida esittää integroituneen kansallisvaltioon tai luopuneen sosialismin tavoitteesta ja työväestöstä maailmanhistoriaa muuttavana voimana. Tutkielman tulosten ja aiemman tutkimuksen perusteella voidaan esittää, että sosiaalidemokraattisen sivistystyön ja työväenliikkeen poliittisen käytännön tason välillä vallitsi jännite ajanjaksolla 1965–1978. Näin ollen tutkielma tuo uusia näkökulmia työväenliikkeen ja kansallisvaltion suhteen kehityksen tarkasteluun: 'vanhan' yhteiskunnallisen liikkeen institutionalisoituminen ei ole ollut samanaikaista ja yhdenmukaista koko liikkeessä, vaan kehitys on sisältänyt myös liikkeen sisäisiä jännitteitä.

Tarkastelen 1973-luvulla syntynyttä juutalaislähetystä tekevää Jews for Jesus-liikettä ja sen vastareaktiona 1985-luvulla syntynyttä vastalähetystyötä tekevää Jews for Judaismjärjestöä. Analysoin tutkimuskohdetta modernia amerikanjuutalaisuutta, messiaanisen juutalaisuuden kehitystä sekä toisen maailmansodan jälkeistä juutalaiskristillistä dialogia vasten. Jews for Jesus on Moishe Rosenin perustama messiaaninen juutalainen järjestö, jonka tavoitteena on pelastaa juutalaiset julistamalla heille kristillinen evankeliumi. Jews for Judaism taas on ortodoksijuutalaisen rabbi Bentzion Kravitzin perustama vastalähetystyötä tekevä järjestö, joka on syntynyt vastarintaliikkeeksi juutalaisiin kohdistuvaa lähetystyötä tekeville tahoille. Tutkin järjestöjen välistä konfliktia. Tuon esiin konfliktin taustalla olevat erimielisyydet ja sen, millä tavalla taistelua on käyty. Lisäksi kysyn kuinka kummatkin tahot määrittelevät itsensä ja oman missionsa, ja kuinka kilpakumppanit näkevät toistensa edesottamukset ja motiivit. Rajaan tutkimuksen kohdistumaan yksinomaan Yhdysvaltojen tilanteeseen, mikä on luontevaa, sillä sekä Jews for Jesus että Jews for Judaism aloittivat toimintansa siellä. Keskeisimpiä lähteitäni ovat organisaatioiden omat WWW-sivut sekä Moishe Rosenin juutalaislähetyksen opaskirja ”Witnessing to Jews” ja Bentzion Kravitzin vastalähetystyön käsikirja ”The Jewish Response to Missionaries: Counter Missioanry Handbook”. Monet erimielisyydet koskivat samoja aiheita, joita juutalaiskristillisessä dialogissa on käyty läpi toisen maailmansodan jälkeen. Kysymys, millä tavoin näiden kahden organisaation näkemysten vastakkainasettelu suhteutuu aiemmin käytyyn juutalaiskristilliseen dialogiin, on tutkimuksessani sivukysymyksenä. Käsittelen sivukysymyksenä myös sitä, kuinka tavoin Jews for Jesus suhtautuu kristilliseen sionismiin. Selvittääkseni, miten kampanjaa on käyty käytännön tasolla, olen tutkinut Jews for Jesusin Behold Your God- evankeliointikampanjaa koskenutta uutisointia pohjois-amerikkalaisissa sanomalehdissä vuosina 2001–2006. Tulkitsen suurimpien erimielisyyden aiheiden olleen Jews for Jesusin näkemyksen, että Jeesus oli messias, Jumalan poika ja ihmisten ja Jumalan välinen välittäjä. Myöskään Uudesta testamentista noussut ajatus, että Jeesuksen tuoma uuden liiton täyttymys korvaisi vanhatestamentillisen juutalaisten liiton, ei sopinut juutalaiseen ajatusmaailmaan. Jews for Judaism ei nähnyt syytä, miksi ensimmäinen liitto ei enää olisi voimassa Keskeisimpiä konfliktin syitä oli myös Jews for Jesusin näkemys itsestään juutalaisina ja kristittyinä yhtä aikaa. Jews for Judaismin ehdoton kanta oli, ettei uskontoja voinut yhdistää. Jews for Jesus sai osakseen ankaraa kritiikkiä Jews for Judaismin ja juutalaisyhteisöjen taholta. Heitä syytettiin valheellisen sanoman levittämisestä. Jews for Jesus uskoi, että näillä syytöksillä pyrittiin vain kääntämään ihmisten huomio pois heidän julistamastaan sanomasta. Jews for Jesus syytti Jews for Judaismia siitä, että nämä loivat pelon ilmapiiriä propagandallaan ja saivat sitä kautta rahaa toimintaansa juutalaisilta tahoilta. Tulkitsen, että kumpikin taho halusi pelastaa juutalaiset ja oli valmis taistelemaan heidän puolestaan. Panoksena oli Jews for Judaismilla juutalaisuuden säilyminen ja Jews for Jesusilla juutalaisten kuolemanjälkeinen pelastuminen. Vastapuoli oli lähes demonisoitu suureksi valehtelijaksi. Näistä lähtökohdista käsin yhteentörmäys oli väistämätön ja yhteisymmärrys vaikutti mahdottomalta saavuttaa.

Maisterintutkielmassa selvitetään, miksi Rakennusliiton merkittäväksi tavoitteeksi nousi pääalansa talonrakennusalan yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saavuttaminen. Rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmäkokeilu eri vaiheineen ja sen lopullinen saavuttaminen sijoittuivat vuosien 1984–1992 välille. Yritykset alkoivat hyödyntämään aliurakointia yhä enemmän 1980-luvulla, mikä loi epävarmuutta luottamusmiesjärjestelmään. Luottamusmiesjärjestelmän yrityskohtaisuudella Rakennusliitto tavoitteli järjestelmän jatkuvuutta, varmuutta sekä parempaa otetta työpaikoista. Aiemmin yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän puuttuminen oli syönyt Rakennusliiton omia resursseja. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen avaa uudenlaisen tirkistysikkunan perinteisen työmarkkinapolitiikan historiaan, jota on usein tutkittu kolmikannan näkökulmasta. Yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä luotiin aikana, jolloin 1990-luvun lama oli iskenyt erityisesti rakennusalaan sekä Rakennusliittoon, ja Suomessa toimi työnantajamyönteinen Esko Ahon hallitus. Tämä vaikutti siihen, ettei työntekijäpuoli saanut juuri parannuksia työehtosopimuksiin. Suomen 1990-luvun lama on nähty myös taitekohtana, jonka jälkeen ay-liikkeen voima on hiipunut, ja sen jäsenmäärä on lähtenyt laskuun. Tutkielman metodina on käytetty historiankirjoituksen lähdekriittistä menetelmää. Tutkielma on tehty narratiivisesta näkökulmasta. Tutkielman tärkeimmät aineistot ovat Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta löytyvät Etelä-Suomen ja Länsi-Savon sanomalehdet, Rakennusliiton toimintasuunnitelmat, liittokokousten ja hallituksen pöytäkirjat, työehto-osaston yhteenvedot ja arviot työehtosopimuskierroksista. Tutkielmaa varten on haastateltu myös Rakennusliiton entisiä työntekijöitä. Tutkielma päättyy analysointiin rakennusalan luottamusmiesjärjestelmän nykyisistä käytännöistä, sen tulevaisuudesta sekä tämänhetkisestä työmarkkinapolitiikan tilanteesta. Koko luottamusmiesjärjestelmä kehittyi Rakennusliiton ajamaan suuntaan työnantajaosapuolen vastustuksesta huolimatta, koska Rakennusliitto oli asettanut uudistuksen niin isoksi kysymykseksi työehtosopimuksia laadittaessa. Tästä johtopäätöksenä voi esittää, että yleinen käsitys koko ammattiyhdistysliikkeen heikentymisestä 1990-luvun laman aikana ei täysin pidä paikkansa Rakennusliittoon osalta. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen antaa tietoa siitä, miksi rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä muodostui Rakennusliiton toimintakohteeksi 1980- ja 1990-luvulla, ja miten Rakennusliitto saavutti yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän.

Tässä Pro gradussa tutkitaan Helsingin yliopiston ja Madridin Complutense -yliopiston opiskelija-aktiivien kirjoituksia yliopistouudistuksista vuosina 2008-2009. Työssä tutkitaan, miten opiskelijat oikeuttavat mielipiteitään uudistuksista, mihin oikeuttamisen maailmoihin puheet sijoittuvat ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä maiden oikeutuspuheiden välillä esiintyy. Maailmoja tunnistamalla ja vertailemalla muodostetaan kuva kiistan tärkeimmistä kysymyksistä maiden opiskelijoiden keskuudessa. Tutkimustyö tehtiin Boltanskin ja Thövenotn oikeuttamisteoriaan pohjautuvalla julkisen oikeuttamiSen analyysi -työkalulla (JOA). JOA:n avulla voidaan erotella toisistaan teoriassa esiintyvät seitsemän eri oikeuttamisen maailmaa sekä tutkia maailmojen välisiä oikeutusyhdistelmiä. Analyysin pääpaino on laadullisessa aineiston erittelyssä, mutta se sisältää myös kvantitatiivisia tulkintoja. Tulosten perusteella kansalaisuuden maailma hallitsee oikeuttamispuheita kummassakin maassa. Suomalaiset vetoavat kansalaisuuden maailmassa enemmän päätöksenteon demokratia-argumentointiin, espanjalaisopiskelijat luottavat ennen kaikkea tasa-arvoisuuteen pohjautuvaan argumentaatioon. Lisäksi espanjalaiset kokevat vastustajien määrän korostamisen riittävän oikeutukseksi sinänsä. Yhtäläistä keskustelussa ovat myös vastakkainasettelut ja yhdistelmät kansalaisuuden, teollisuuden ja markkinoiden maailmojen kesken. Tyypillisimmin markkinoiden ja teollisuuden arvot tuomitaan kansalaisuudesta käsin. Maiden argumentointi eroaa siinä, että Suomen opiskelijat vetoavat painokkaammin inspiraation ja kodin maailmojen arvoihin. Vain Espanjassa käydään sen sijaan keskustelua väkivallasta. Maiden opiskelijaliikkeille on yhtenäistä se, että yliopistouudistusten vastaiset puheet kiinnittyvät selkeästi perusteellisempaan yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Argumentointitavoissa on merkkejä eurooppalaisille uusliikkeille tyypillisestä yhteiskuntakritiikistä, jota nimitetään talouden ylivallan vastustamiseksi. Opiskelijaliikkeet kiinnittyvät uusliikkeisiin myös siten, että ne arvostavat suoraa ja keskustelevaa demokratiaa.

Tutkielmassa tarkastellaan alkuvuodesta 2008 laajaa julkisuutta saaneen Neitsythuorakirkko-tapauksen valossa, mikä on taiteellisessa toiminnassa oikeudellisesti sallittua ja mikä ei. Tapauksessa taiteilija oli lapsipornoa kritisoidakseen tehnyt installaatioteoksen, jossa hyödynsi internetistä lataamiaan, käsittelemättömiä lapsipornokuvia. Hänet tuomittiin lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä, mutta jätettiin rangaistukseen tuomitsematta teon eettisen tarkoituksen vuoksi. Tapauksessa analysoidaan muun muassa sitä, voisiko taiteilijalla olla tutkijaan tai toimittajaan verrattava oikeus lapsipornon hallussapitoon. Taiteen vapauden oikeudellisten rajojen osalta keskitytään käsiteltävän tapauksen mukaisesti lähinnä sen suhteeseen yksityisyyden suojaan. Yksi pääkysymyksistä on Neitsythuorakirkko-tapauksen mukaisesti, mitkä ovat yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuudet. Tutkielmassa käydään ensin läpi käsiteltävän tapauksen vaiheet tuomioistuimissa, minkä jälkeen tarkastellaan tapaukseen liittyvää lainsäädäntöä rikosoikeudellisten kriminalisointien ja perus- ja ihmisoikeuksien osalta. Tämän jälkeen analysoidaan tarkemmin aiheena olevaa oikeustapausta mm. käymällä läpi tuomioiden perusteluja ja pohtimalla, olisiko tapauksessa voitu päästä myös toisenlaiseen lopputulokseen. Erityisesti keskitytään lapsipornografian hallussapidon ja levittämisen erilaisiin oikeuttamisperusteisiin. Lopuksi esitetään päätelmät. Tutkielmassa päädytään tulokseen, että oikeustila taiteellisen ilmaisuvapauden osalta Suomessa on epäselvä. Usein käytännön tilanteissa saatetaan lukea sanatarkasti vain rikoslain kriminalisointeja, mutta huomioon ei oteta säännöksiä sanan- ja taiteen vapaudesta. Taiteen vapauteen perusoikeutena kuuluu se, että taidetta ei saa sensuroida eikä sen sisältöjä ohjailla. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että esim. rikoslain tiukka noudattaminen voi johtaa helposti taiteen sensuroimiseen. Neitsythuorakirkko-tapauksen ratkaisu hieman ontuvine perusteluineen on helppo tulkita niin, että taiteen ilmaisuvapauden piiriin ei kuulu eräiden teemojen käsittely provokatiivisesti ja yleisöä järkyttävästi, mitä tulkintaa voinee kritisoida. Tapauksen, jossa oli kyse erittäin moraaliherkkien oikeushyvien yhteen saattamisesta, lopputuloksessa on kuitenkin hyvin otettu eri näkökannat huomioon. Vaikka tuomioiden perusteluja olisikin voinut selventää ja kirjata paremmin auki, ratkaisu näin monimutkaisessa asiassa kuitenkin on melko onnistunut. Tuomioita voi pitää myös osoituksena siitä, että lapsipornoon suhtaudutaan Suomessa erittäin kielteisesti. Sananvapaudellakin on rajansa. Huomioitavaa on myös se, että Suomessa tuomioistuimien tehtävä on tulkita lakia, ei kirjoittaa sitä uusiksi. Tässä tapauksessa taiteilija halusi tuoda ilmi, että lapsiporno on ongelma yhteiskunnassa ja että nykyisenlainen lainsäädäntö ei toimi. Hän kokeili toiminnallaan lainsäädännön rajoja, mitä juuri voi pitää lainsäädäntöön vaikuttamiseen pyrkimisenä. Yhteiskunnallisen keskustelun tulisi voida jatkua niin kauan kuin epäkohtia edelleen on olemassa.

Tämä tutkielma selvittää kotimaisen 1800-luvun taiteen arvoja ja käytäntöjä keskittyen taideopiskelijoiden anatomian opetukseen. Työssä kerrotaan, minkälaista opetusta ajan taideakatemioissa anatomian osalta annettiin, mitä välineitä opetuksessa käytettiin ja miten aihe opiskelijoiden kuvallisessa työskentelyssä todentui. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Suomen Taideteollisuusyhdistyksen Taideteollisuuskeskuskoulun lisäksi taiteen anatomian opetusta ja sen sisältöjä tarkastellaan Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian Kungliga Akademien för de fria konsternan, Pariisin École des beaux-artsin ja Lontoon Royal Academy of Artsin osalta. Tekstissä avataan taiteellisen anatomian historiaa, sen erilaisia vaiheita sekä aiheen suhdetta tieteeseen. Taiteen ja tieteen yhtymäkohtia tarkastellaan taiteen anatomian opetuksen lisäksi myös taidehistoriallisten esimerkkien kautta. Tutkielmassa pohditaan vanitas-, memento mori- ja kontemplaatio -aiheisten töiden symboliikkaa sekä esitellään nykytaiteen teoksia, jotka käsittelevät 1800-luvun taiteen ja tieteen yhtymäkohtia. Ateneumin taideopiskelijoille eli Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Taideteollisuuskeskuskoulun opiskelijoille, kuten muidenkin länsimaisten taideakatemioiden opiskelijoille, taiteellinen anatomia oli pakollinen aine, josta kieltäytyminen saattoi johtaa koulusta erottamiseen. Ainetta kutsuttiin taidekouluissa taiteelliseksi tai plastiseksi anatomiaksi, jos se haluttiin erottaa luonnontieteistä. Ihmiskehon tuntemus oli ensisijaista, mutta opetusta annettiin myös joidenkin taiteen kannalta tärkeiksi koettujen eläinten, esimerkiksi hevosten osalta. Anatomian opetetusta taideakatemioissa ja muissa alan kouluissa perusteltiin taiteellisen laadun paranemisella. Opiskelijoiden uskottiin hyötyvän anatomian tuntemisesta, koska sen ajateltiin antavan heille paremmat edellytykset tuottaa mahdollisimman hyvin kohteitaan esittäviä taideteoksia. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun opetussuunnitelmassa taiteellisen anatomian opetus tuli osaksi viikko-ohjelmaa 1870-luvulla. Koulun varhaisista anatomian opettajista suurin osa oli tieteen ammattilaisia, Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston lääketieteen ja anatomian professoreja ja lääketieteen kandidaatteja. Myöhemmin ainetta opettivat myös taiteilijat, kuten kuvanveistäjä Viktor Malmberg. Taiteellisen anatomian opetuksessa käytettiin elävien mallien lisäksi opetusmateriaalina ihmisjäännöksiä eli pääkalloja, luiden kappaleita ja kokonaisia luurankoja, joita opiskelijat tutkivat ja piirsivät luonnoskirjoihinsa. Käytössä oli myös vahasta ja kipsistä tehtyjä anatomisia ihmishahmoja, kuten ilman ihoa esitettyjä écorche-malleja, alan kirjallisuutta ja kuvituksia. Opiskelijat seurasivat myös ruumiinavauksia. Opetuskäytössä olleet ruumiit tulivat ruumishuoneilta, sairaaloista ja vankiloista. Opetusmateriaaliksi päätyneistä vainajista pääosa oli yhteiskunnan huono-osaisia eli heitä, joilla ei ollut omaisia tai joiden perheillä ei ollut varaa haudata kuolleitaan. Osa oli kuolemaan tuomittuja rikollisia. 1800-luvun osalta merkittävää oli taideakatemioissa ainetta opettaneiden henkilöiden tausta lääketieteessä, mutta myös muut ajan tieteelliset suuntaukset ja teoriat, kuten fyysinen antropologia ja evoluutioteorioiden kehittyminen, heijastuivat taiteisiin.1800-luvulla ihmisen pääkalloa alettiin pitää keskeisenä ihmisten välisten erojen, alkuperän ja populaatioiden maantieteellisen leviämisen tutkimuksessa. Kraniologiaan eli kallojen mittaukseen perehtyneet tutkijat olettivat, että kallon muoto ja erityispiirteet kertoisivat myös yksilön luonteenpiirteistä, älykkyydestä ja moraalisista kyvyistä. Osittain tätä tarkoitusta varten kerättiin myös Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston, vuodesta 1917 Helsingin yliopiston, anatomian laitoksen ihmisluukokoelma, johon kuului noin 1500 pääkalloa. Kokoelma sisälsi myös haudoista esiin kaivettuja luita ulkomailta ja kotimaasta. Yksi tunnetuista hautapaikoista, josta luita vietiin, oli Inarijärven Vanha Hautuumaasaari, josta saamelaisten luita keräsivät niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin tahot 1930-luvulle saakka. Taiteen vaikean kulttuuriperinnön kohdalla tutkielmassa ehdotetaan käytettäväksi nimitystä synkkä taidehistoria. Määritelmä on muokattu englanninkielisistä termeistä ”difficult cultural heritage” ja ”dark tourism”. Vaikeaan kulttuuriperintöön sisältyy yleisesti paikkoja ja esineitä, jotka liittyvät esimerkiksi sotiin, kansanmurhiin, orjuuteen, kolonialismiin ja luonnonkatastrofeihin. Synkkään taidehistoriaan voisivat kuuluvat esimerkiksi teokset, jotka esittävät tai joiden aiheet käsittelevät kärsimystä, traumaa tai kuolemaa. Myös ihmisjäännökset voivat olla osa vaikeaa kulttuuriperintöä, erityisesti jos ne kytkeytyvät historian traumaattisiin, väkivaltaisiin tai traagisiin tapahtumiin. Synkkään taidehistoriaan lukeutuvat mukaan myös ne taidekouluissa käytetyt ihmisjäänteet, joiden alkuperään liittyy sortoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Tutkimus käsittelee lastensuojelun työntekijöiden kokemuksia teatteri-ilmaisuharjoitteiden käytöstä työssä jaksamisen tukemisessa. Tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: mitkä asiat tukevat sosiaalitoimen työntekijöiden työssä jaksamista, millaisia kokemuksia lastensuojelun sosiaalitoimen työntekijöillä oli teatteri-ilmaisun työpajoista ja millä tavoin teatteri-ilmaisutyöpajat voivat tukea työssä jaksamista. Tavoitteena on saada lisätietoa taiteen mahdollisuuksista työhyvinvoinnin tukemisessa sekä selvittää lastensuojelun työssä jaksamisen kokemuksia. Työni keskeiset käsiteet ovat työhyvinvointi, työssä jaksaminen, taide ja teatteri-ilmaisun harjoitteet. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja tulokset on analysoitu sisällönanalyysilla. Tutkimusta varten rakennettiin teatteri-ilmaisuharjoitteita sisältävä työpaja, jonka osallistujia haastateltiin ryhmähaastatteluiden muodossa. Tämän lisäksi toteutettiin yksi yksilöhaastattelu teatteri- ja yhteisötyön ammattiohjaajalle. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Deweyn taiteen kokemuksellisuudelle. Tutkimustulosten mukaan lastensuojelun työntekijät ovat kehittäneet erilaisia tapoja työssä jaksamisen tueksi, mutta vaikuttavin tekijä on organisaatiosta lähtevät toimet. Työntekijät katsovat, että työmäärän rajaus, laadukas perehdytys ja osaava esihenkilötoiminta auttavat jaksamaan vaativassa toimessa. Teatteri-ilmaisuharjoitteiden kokemukset olivat positiivisia. Työntekijät kokivat toiminnan tuottavan iloa, rentouttavan olotilan sekä alentavan stressitasoja. Harjoitteiden avulla osallistujat oppivat työkavereista uusia yllättäviä puolia ja kokivat tämän tukevan työyhteisön vuorovaikutusta. Teatteri-ilmaisuharjoitteiden toiminnalle nähtiin mahdollisuuksia esimerkiksi osana työnohjaustapaamisia. Teatteri-ilmaisuntyöpaja rakennettiin tätä työtä varten, jolloin se toimi pilottina tällaiselle toiminnalle. Työpaja kesti noin kaksi kuukautta, jonka aikana tapaamisia oli yhteensä kolme ja ne kestivät puolestatoista tunnista kolmeen. Osallistujat kokivat toiminnan onnistuneeksi ja hyödylliseksi. Tutkimukseni perusteella taidetoiminnan käytöllä olisi mahdollista koskettaa sellaisia työssä jaksamisen alueita, mihin muut toiminnot eivät ulotu. Työn ohjaaminen perustuu kommunikointiin, mutta taideharjoitteet pureutuvat myös fysiikkaan ja sanoja pakoilevaan tunnetietoisuuteen. Lastensuojelussa työskennellään moniongelmaisten ja haastavien asiakkaiden ja tilanteiden kanssa, joten työn purkaminen moninaisin keinoin on välttämätöntä. Taiteen harjoittamisella on tieteellisesti todistettuja laajamittaisia vaikutuksia terveyden- ja hyvinvoinnin osana, joten sen on aika tulla osaksi työhyvinvoinnin rakenteita.

Tutkielma on haastattelututkimus, jossa tarkastellaan viiden nuoren taiteilijan taiteilijaidentiteettejä ja heidän kokemuksia näihin liittyen. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt työskentelevät usean eri taiteenlajin parissa. Pyrkimyksenä oli selvittää, miten haastateltavat määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä, onko niitä yksi vai useampi – jos on useampi, miten nämä eroavat toisistaan ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet/muokanneet heidän taiteilijaidentiteettejä vuosien varrella. Pyrkimyksenä oli muodostaa kokonaiskuva siitä, miten haastateltavat itse määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka pohjaa vahvasti haastateltavien itsereflektioon. Se on osittain monitieteellinen, mutta sijoittuu taiteiden tutkimuksen alaisuuteen. Identiteetin teoriassa kuitenkin sovelletaan useita psykologian teoksia ja niiden teorioita. Haastattelin tutkimusta varten Helmiä, joka on näyttelijä/teatteri-ilmaisun ohjaaja, Väinöä, joka on näyttelijä/elokuvatuottaja-kuvaaja-leikkaaja-ohjaaja, Kaisaa, joka on näyttelijä/kirjoittaja, sekä Annaa ja Kallea, jotka ovat molemmat näyttelijöitä/laulaja-lauluntekijöitä. Kaikki haastateltavat olivat nuoria 20–30-vuotiaita taiteilijoita. Tutkielman haastatteluosuudet suoritettiin teemahaastattelumetodilla. Teemahaastattelu on puolistrukturoitu ja keskustelunomainen metodi. Kysymykset painottuivat arvostuskysymyksiin. Yhteensä tutkimuksen kohteena oli viisi taiteilijaa ja viisi haastattelua, jotka kestivät kukin pituudessaan yhdestä kahteen tuntia. Annoin jokaiselle haastateltavalle vapauden määritellä taiteilijaidentiteettinsä omin sanoin ilman ennalta tarjottua teoriaa. Tein näin siksi, koska en halunnut rajoittaa haastateltavien omia näkemyksiä, termistöä ja/tai kokemuksia aiheesta. Tämä mahdollisti syvän itsereflektion liittyen taiteilijaidentiteettiin taiteilijoiden omin sanoin. Tutkimus osoittaa, että taiteilijaidentiteetti on vahvasti subjektiivinen kokemus eikä aina noudata logiikkaa. Taiteilijaidentiteetti on monisäikeinen ja kerroksinen konstruktio, joka koostuu minäkertomuksista. Se peilaa itseään jatkuvasti ympäristöön, muihin ihmisiin ja on jatkuvasti liikkeessä. Osa haastateltavista karsasti termiä identiteetti ja käytti mieluummin sanoja moodi tai rooli. Yksi haastateltavista koki, että hänen taiteilijaidentiteettinsä olisi jakautunut kahtia. Kaksi haastateltavista koki omaavansa vain yhden taiteilijaidentiteetin, joka operoi usean eri taiteenlajin parissa. Loput kaksi haastateltavista kokivat omaavansa yhden taiteilijaidentiteetin, joka sisälsi useampia edellä mainittuja moodeja ja/tai rooleja. Kokemuksia taiteilijaidentiteetistä oli siis monenkirjavia. Taiteilijaidentiteetin muokkaantumiseen ja kasvuun vaikuttaa vahvasti sosiaaliset ympäristöt: ystävät, kollegat, merkitykselliset toiset ja perhe. Tutkimuksessa selvisi, että kritiikin, positiivisen ja negatiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu haastateltavien mukaan erilaiselta eri taiteenlajien kesken. Eniten kritiikki satuttaa, mitä enemmän on panostanut työhön ja antanut ”sisintään” taiteeseen. Ammatillinen validiteetti saavutetaan haastateltavien mukaan jonkin auktoriteetin tai merkityksellisen toisen hyväksynnän kautta. Jokainen haastateltavista piti taiteilija-nimikettä niin korkeassa arvossa, että itsensä nimittäminen taiteilijaksi – ilman ulkopuolista tai auktoriteettista hyväksyntää – tuntui heille enemmän tai vähemmän hankalalta. Silti jokainen haastateltava kokee vahvasti olevansa taiteilija eikä pysty elämään ilman itseilmaisua. Kaikille haastateltaville taide ja itseilmaisu ovat vahvasti osa olemista, arkipäivää ja minuutta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitettiin, millaisia vaatimuksia luovan projektityön johtaminen asettaa projektijohtajien viestinnälle ja miten tunneälytaidot tähän liittyvät. Tavoitteena oli case-tutkimuksen avulla selvittää, mitä luovan projektiryhmän johtajat ja toisaalta työntekijät ajattelevat tunneälystä, kuka työyhteisössä tarvitsee tunneälyä ja millaisissa tilanteissa? Tutkimusaihe valikoitui sen perusteella, että tunneälyä on tutkittu johtamisen yhteydessä mutta ei niinkään viestinnän näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana oli ensinnäkin selvittää, miten tunneälykästä johtamista määritellään johtamiskirjallisuudessa. Tämän jälkeen tutkittiin, miten tunneäly ja sen merkitys koetaan tutkimuksen case-organisaatiossa ja millainen on projektijohtajan tunneälytaitojen rooli luovan projektiryhmän toiminnassa. Viimeiseksi kysyttiin, millaisin viestinnällisin keinoin projektijohtaja voi tunneälykkäästi tukea ryhmänsä luovan työn tekemistä. Työn teoreettinen viitekehys on monitieteinen ja hyödyntää psykologian, johtamisen, viestinnän sekä luovuuden tutkimusta. Keskeisimpiä teorialähteitä olivat mm. Daniel Golemanin tunneälykirjallisuus sekä Pekka Aulan dissipatiivisen ja integroivan viestinnän teoria. Tutkimuksen aineisto koostuu case-yrityksenä toimineessa viestintätoimistossa tehdyistä puolistrukturoiduista ryhmähaastatteluista ja haastatteluiden yhteydessä teetetyistä avoimista kyselyvastauksista. Aineiston analyysitapana käytettiin teemoittelevaa tekstianalyysiä. Keskeisinä analyysin tuloksina todetaan, että tunneälykästä johtamista määritellään muun muassa tunneälytaitojen kautta, jotka jaetaan itseymmärryksen ja –hallinnan sekä sosiaalisen ymmärryksen ja suhteiden hallinnan luokkiin. Lisäksi tunneälykäs johtaminen voidaan rinnastaa palvelevan, transformatiivisen ja adaptiivisen johtajuuden toimintatapoihin. Tunneäly koetaan case-yrityksessä tärkeänä etenkin johtajien toiminnassa. Sen koetaan lisäävän luottamusta projektiryhmän sisällä sekä parantavan konfliktitilanteista selviämistä. Tunneäly ymmärretään case-yrityksessä empatiana, tilannetajuna ja -herkkyytenä sekä hyvänä ihmistuntemuksena. Tunneäly ymmärretään vahvasti sosiaalisena taitona, ei niinkään itsetuntemuksen tai –hallinnan näkökulmasta. Tunneäly koetaan liittyvän vahvasti luovan projektityön tukemiseen ja johtamisviestintään. Projektijohtajien viestinnälle kohdistuu paljon odotuksia niin asiakkaan kuin projektiryhmän suunnalta. Projektijohtaja voi tunneälykkäästi tukea projektiryhmäänsä olemalla empaattinen, kuuntelemalla ja vastaamalla heidän tarpeisiinsa, viestien avoimesti, tasapuolisesti ja selkeästi, ollen sopeutuvainen ja joustava muuttuvissa tilanteissa. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan tunneälyn ja johtamisviestinnän kietoutuvan vahvasti toisiinsa. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että tunneälykkäällä johtamisella voidaan vaikuttaa siihen viestinnälliseen prosessiin, joka luovan projektiryhmän toiminnassa on keskeistä. Tutkimuksen myötä todetaan myös, että tunneälytaitoja on mahdollista ja tarpeen kehittää organisaatioissa.

Abstract The aim of this study is to research and describe how the criteria in designing and manufacturing of a figure skating dress are formed and how the aspects of functionality, expressiveness and aesthetics show from dressmaker’s point of view. The study seeks to answer the question: what kind of process the design and manufacture of figure skating costume typically is and how to reach an understanding with the customer about the implementation of the costs of the dress and other details. The aim is to describe the nature of the maker’s work, the challenger and prospects from a perspective of an entrepreneur. There have been only few previous studies of competitive sports covering the fields of arts and skills comparable to figure skating, and those have often focused on mapping the client’s point of view. In this study the focus is on the design process and the voice with maker. The costumer ordered for seasonal competition programs, are few custom-made outfits in the field of sports. Hence, their position is of interest of the increasingly commercial sports business. The study is made by using and thematic interview conducted remotely using the Zoom program for online meetings. The interviewee was a costume designer and maker Titta Kettunen, whose design studio Ateljee Titta Kettunen is currently one of the most popular costume making companies in the Finnish figure skating community. The interview questions were pre-designed to cover perspectives of design principles based on FEA model by Lamb and Kallal (1992). Also, to answer research questions about factors make up the quality and design criteria for figure skating costumes consist of, from the perspective of the costume designer and, on the other hand, what is the design process about. The study aims to describe what emphasis the components receive according to the customers’ needs and wishes and the realities of implementation. Quality is referred to through Garvin’s (1988) classical definitions of quality and the study seeks to describe how different budgets and realities affect the quality of the costumes. Images of varying figure skating outfits selected by the interviewer were used as support and foundation for the interview. The Atlas.ti program was used to save and extract the material, in which the interviewee’s answers were classified by theme. The interview took 1,5 hours. Based on the study; figure skating outfits are valued, and the clients are willing to pay for handcrafted product made in a peasant, themed and individual purposes. There will probably be a demand for costumes now and in the future, if the thematic consistency in the programs remains a special feature of the sport. Costumes live in time and the digitalized world has been reflected in costume technical innovations, but due to the (new) media, costume must withstand a close-up. Costume maker’s professionalism, fluency, reliability, sport and customer knowledge and pricing ability, alongside up-to-date methods and material handling are a key to costume design company’s success now and tomorrow.