Browsing by Title

Tutkielma tarkastelee tanskalaisen Søren Kierkegaardin filosofista ajattelua. Tämä tehdään tutkimalla kolmea hänen kirjaansa Pelkoa ja vavistusta, Filosofisia Muruja ja Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta. Näitä tutkitaan suhteessa Raamatun tarinaan Abrahamista, joka toimii eräänlaisena tapaustutkimuksena kierkegaardilaisesta eksistentialismista. Eräs Kierkegaardin filosofisen tuotannon tunnetuimmista piirteistä on hänen käsityksensä eksistenssitasoista esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta eksistenssistä. Tämä tutkielma käsittelee myös eksistenssitasojen sisäisiä suhteita ja niiden yhteyttä Abrahamin tarinaan. Aluksi lukija johdatellaan Kierkegaardin filosofian maailmaan käsittelemällä yleisesti hänen filosofiansa keskeisiä piirteitä. Tutkielman yksi mielenkiinnon kohteista on Kierkegaardin salaniminen kirjallisuus: hän kirjoitti suurimman osan teoksistaan pseudonyymeillä, mikä antaa oman mausteensa hänen filosofiansa tulkitsemiseen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen pseudonyymiin: Murusten ja Jälkikirjoituksen kirjoittajaan Johannes Climacukseen ja Pelon ja vavistuksen kirjoittajaan Johannes de Silentioon. Johdantoluvun lopuksi käsitellään Abrahamin tarinaa. Abrahamia arvostetaan suunnattomasti, vaikka hän näyttäisi olevan valmis tekemään hirvittävän, epäinhimillisen teon. Tämän tutkielman kannalta Abrahamin ratkaisu on olennainen kysymys. Ensimmäisen luvun lopussa tulee selväksi, miten Abrahamia voidaan käsitellä suhteessa eri eksistenssitasoihin. Tämän jälkeen tutkielma siirtyy käsittelemään tarkemmin eksistenssitasojen filosofiaa. Lukija perehdytetään esteettisen ja eettisen tason peruspiirteisiin: toinen pääluku käsittelee ihmisen sisäistä subjektiivista elämää näillä tasoilla. Selviää, että esteettisellä tasolla eksistoiminen tarkoittaa elämästä nauttimista: ihmiset etsivät hyvää elämää ja kehittävät halujaan ja toiveitaan. Käy myös selväksi, että Abrahamia ei voi ymmärtää esteettisellä tasolla. Eettinen eksistenssi sen sijaan on tämän tutkielman kannalta hyvin tärkeä: minkälainen on etiikan ja uskonnon välinen suhde? Tällä tasolla käsitellään Abrahamin (uskonnollinen taso) ja traagisen sankarin (eettinen taso) välistä eroa. Traaginen sankari on valmis uhraamaan lapsensa noudattaakseen korkeampaa eettistä periaatetta, kun taas Abraham on valmis uhraamaan lapsensa, koska Jumala antaa hänelle sellaisen käskyn siis itsensä (tai oman suhteensa Jumalaan) takia. Kolmannessa pääluvussa käsitellään uskonnollista eksistenssiä. Tutkielmassa kiinnitetään huomio Kierkegaardin käsitykseen subjektiviisen ja objektiivisen erosta: hänen mukaansa objektiivisilla asioilla kuten historiallisella tiedolla tai rationaalisilla todisteilla ei ole juurikaan tekemistä uskonnollisen uskon kanssa. Lukijalle selviää, kuinka Kierkegaard erottaa toisistaan yleisen uskonnollisuuden (uskonnollisuus A) ja paradoksaalin uskonnollisuuden (uskonnollisuus B), eli kristinuskon. Lopuksi käsitellään Abrahamia uskonnollisesta näkökulmasta: voiko Abrahamin ratkaisua itse asiassa lainkaan ymmärtää.

Tutkielma perehtyy Hyrynsalmi-Kuusamon kenttäradan ja toisen maailmansodan vaikutuksiin Taivalkoskella. Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärataa rakennettiin vuosien 1942–1944 välisenä aikana saksalaisten toimesta auttamaan joukkojen huollossa. Kunta koki muutoksen, sillä kenttärataa rakennettiin Taivalkosken alueelle. Uuteen arkeen aseveljen kanssa oli sopeuduttava jotenkin. Talvisodan aikana rintama kävi lähellä Taivalkoskea, mutta jatkosodan aikana rintamat olivat kauempana. Kenttärata toi kuitenkin toisen maailmansodan osaksi Taivalkosken paikalliselämää. Sodan raakuus ja tuntemattomien inhimillisyys korostuvat kenttäradan parissa. Entisen kenttäradan varrelle on pystytetty opastekylttejä, jotka kertovat kenttäradasta, paikallisen muistitiedontutkimuksen parissa käsitellään kenttärataa ja siitä on kirjoitettu myös lehdissä ja romaaneissa. Kenttärata on ollut selvästi merkittävä kohde paikallisille. Tutkimusmetodi on laadullinen ja tutkimus kallistuu uuteen sotahistoriaan. Pääaineistona toimivat paikallisia toimijoita kuvanneet arkistoaineistot, yhteysesikunta Roin raportit kenttärataan liittyen, sekä kenttäradan evakuointitoimikunnan materiaali. Arkistoaineistojen lisäksi työssä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja muistitietoa, joita on voitu vertailla alkuperäislähteisiin.

Tutkielmani käsittelee Kiinan kulttuurivallankumouksen (1966-1976) aikaisia malliteoksia (yangbanxi) poliittisen uskonnon näkökulmasta. Malliteokset olivat aikaisempaan Peking-oopperatraditioon nojaavia näyttämöteoksia, joista suurin osa filmatisoitiin 1970-luvun alussa. Teoksia valmistui kulttuurivallankumouksen aikana yhteensä 18 kappaletta, ja ne muodostavat olennaisen osan ajanjakson visuaalista historiaa. Tutkielmani keskittyy näistä kahteen suosittuun balettifilmatisointiin, Punaiseen naiskomppaniaan (1971) ja Valkohiuksiseen tyttöön (1972), sekä niiden aiempiin kulttuurivallankumousta edeltäneisiin filmatisointeihin, vuosilta Valkohiuksiseen tyttöön vuodelta 1950 ja Punaiseen naiskomppaniaan vuodelta 1961. Lisäksi aineistoni sisältää Punaisen naiskomppanian myöhemmän oopperaversion (1972). Pyrin tarkastelemaan malliteoksia Robert N. Bellahin kansalaisuskonnon teorian ja poliittisen uskonnon käsitteen kautta. Näen ne olennaisena osana Mao Zedongin henkilökulttia, joka huipentui poliittisuskonnollisena liikkeenä kulttuurivallankumoukseen. Tänä aikana Maon henkilökultti ja laajemmin hänen luomansa idea kommunismista kiinalaisin erityispiirtein pyrki ottamaan aiemmin vallalla olleiden uskontojen – buddhalaisuuden, taolaisuuden ja konfutselaisuuden - paikan. Samalla liike käytti kuitenkin hyväkseen aiemmista uskonnollisista traditiosta vakiintuneita konsepteja, kuten konfutselaista Taivaan mandaatti –käsitettä ja keisarikultin jättämää tyhjiötä. Hyödyntämällä sekä esitys- että elokuvatutkimuksen perinnettä pyrin tarkastelemaan, miten tämä näkyi malliteosten visuaalisuudessa ja muutoksissa verrattuna aiempiin filmatisointeihin. Malliteosten merkityksen näen tämän liikkeen uskonnollisena kuvastona, jonka tarkoitus oli markkinoida uutta, perinteisen konfutselaisen mallin korvaavaa yhteiskuntarakennetta suurille kansanjoukoille. Tähän pyrittiin saattamalla perinteinen, suosittu Peking-oopperamuoto palvelemaan kommunistista ideologiaa. Vaikka malliteosten tarinat ja sanomat ovat näennäisesti uusia, ne kuitenkin säilyttivät useita tyylillisiä seikkoja vanhemmista kulttuurimuodoista ja perinteistä. Teosten henkilöhahmot, erityisesti naispääosat, perheettömyys, armeijateema ja epäseksuaalisuus kuvastavat uudenlaista utopiayhteiskuntaa.

Tutkielmassa tarkastellaan verbejä pudota, tippua ja tipahtaa ja niiden polysemiaa. Tutkimuskysymykset keskittyvät verbien jakamiin merkityksiin ja verbien ilmaisemien liikeprosessien muuttujien ominaisuuksiin: Millaisia erilaisia merkityksiä verbeillä pudota, tippua ja tipahtaa on? Millaisia rajoitteita verbit asettavat liikkeessä olevalle oliolle? Työssä pyritään lisäksi löytämään eroja verbien välillä ja muodostamaan kuva niiden tyypillisistä käytöistä. Aineisto on koottu Kielipankin Korp-palvelimen Suomi24-internetfoorumikeskustelujen kokoelmasta ja se koostuu yhteensä 300 esiintymästä. Aineiston kieli on vapaamuotoista kirjoitettua puhekieltä. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat kognitiivinen kielentutkimus, Langackerin kognitiivinen kielioppi ja Goldbergin konstruktioteoria. Lisäksi tutkielmassa hyö-dynnetään kognitiivisen kielentutkimuksen teorioita polysemiasta, metaforista ja voimadynamiikasta. Työssä osoitetaan, että verbien merkitykset voidaan jakaa viiteen pääryhmään: ’liikkua painovoiman vaikutuksesta alaspäin’, psykofyysinen asennonvaihdos alaspäin, ’metaforisesti liikkua alaspäin vastaanottajan luo’, statuksen muutos eli ’metaforisesti liikkua alaspäin ryhmästä toiseen’ ja arvon metaforisesti alaspäin suuntautunut muutos. Päämerkitykset voidaan jakaa kahteen ryhmään liikeprosessin luonteen mukaan. Merkitysten esiintymislaajuus vaihtelee verbeittäin. Tutkielmassa selviää myös, että pudota on verbeistä neutraalein, tippua suosii abstraktisen ja subjektiivisen liikkeen merkityksiä, ja tipahtaa esiintyy yleensä objektiivisen liikkeen merkityksessä. Tutkielman tulokset osoittavat, että kieli muuttuu ja merkitykset kehittyvät. Aineistossa esiintyy useita sellaisia merkityksiä, joita ei ole 1960-luvun sanakirjan tai tuoreimman Kielitoimiston sanakirjan määritelmissä. Lisäksi aineistosta käy ilmi, että 2000-luvun vaihteessa pelätty ”kielenhuolto-ongelma” eli verbien käyttö laajentuneessa merkityksessä on levinnyt 2010-luvun kieleen, jossa ilmiö elää vahvana. Tutkielma antaa lähtökohdat jatkotutkimukselle, jossa tarkoituksenmukaista olisi tutkia verbien käyttöä muissakin kielimuodoissa.

Lihansyönnin oikeutusta kyseenalaistetaan nykypäivänä jatkuvasti julkisessa keskustelussa, ja lihateollisuuden yritykset joutuvat entistä enemmän perustelemaan toimintaansa haitallisten ympäristövaikutusten, eläinten hyvinvoinnin ja erilaisten ruokaskandaalien ansiosta. Tämän vuoksi lihayritykset pyrkivät viestimään eettisestä ja vastuullisesta toiminnastaan vakuuttaakseen kuluttajat toimintansa oikeutuksesta ja tuotteidensa turvallisuudesta. Jotta mainonta olisi tarpeeksi tehokasta, sen on pystyttävä sulautumaan ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jolloin se muuttuu uskottavaksi myös kuluttajan silmissä. Tämä tutkimus keskittyy tarkastelemaan, kuinka suomalaisten lihayritysten vastuusta kertova markkinointi ilmentää ympäröivän kulttuurinsa ja yhteiskuntansa piirteitä, ja saavuttaa vakuuttavuutensa niiden avulla. Tutkimuksessa analysoitiin suomalaisten lihayritysten vastuusta kertovaa mainontaa. Aineisto koottiin kolmen suurimman suomalaisen lihayrityksen mainoksista. Näistä valittiin 23 mainosta, jotka viittasivat yrityksen vastuuseen ympäristöä, eläinten hyvinvointia, työhyvinvointia, taloutta, ravitsemusta, tuoteturvallisuutta ja paikallisuutta kohtaan. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa toimi kulttuurinen diskurssianalyysi, jota hyödyntäen mainoksista etsittiin sellaisia kulttuurille ominaisia piirteitä, jotka muodostivat erilaisia kulttuurisia diskursseja aineistossa. Lopuksi kulttuurisia diskursseja verrattiin niiden historialliseen ja kulttuuriseen taustaan, jonka avulla pystyttiin pohtimaan kulttuuristen diskurssien muodostumiseen vaikuttaneita tekijöitä. Analysoimalla aineistoa kulttuurisen diskurssianalyysin avulla, suomalaisten lihayritysten vastuusta kertovista mainoksista pystyttiin erottelemaan viisi erilaista kulttuurista diskurssia, jotka näkyivät vallitsevina koko aineistossa. Lihayritysten vastuusta kertovaa mainontaa määrittävät maaseutumaisuuden, luonnonläheisyyden, suomalaisuuden, luotettavuuden ja yhteisöllisyyden diskurssit. Tarkasteltaessa mainoksia ympäröivää yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa, pystyttiin erittelemään sellaisia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet kaikkien aineistosta löytyneiden kulttuuristen diskurssien muodostumiseen. Lihayritysten vastuullista mainontaa määrittävien kulttuuristen diskurssien perusteella voidaan huomata, että lihateollisuuden yritysten vastuullinen mainonta nojaa vahvasti suomalaisesta kulttuurista ja historiasta nouseviin tekijöihin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että yritykset ovat onnistuneet mainoksillaan vetoamaan kulttuuriseen kohdeyleisöönsä, sillä aineistosta eritellyille diskursseille on löydettävissä selkeitä yhteyksiä niitä ympäröivään kulttuuriin ja historiaan, joista ne saavuttavat vakuuttavuutensa. Perustelut näiden diskurssien muodostumiselle usein myös limittyvät toisiinsa, ja esimerkiksi luotettavuuden, kotimaisuuden ja luonnonläheisyyden diskurssien voidaan nähdä perustelevan lihan turvallisuutta, mikä on yksi tärkeimpiä tekijöitä elintarvikkeita koskevissa kulutuspäätöksissä. Tutkimuksessa eriteltyjen kulttuuristen diskurssien perusteella voidaan sanoa, että lihayritykset rakentavat kuluttajille suunnattua mainontaansa edelleen sellaisille kulttuurisille ja yhteiskunnallisille merkityksille, jotka pohjautuvat pitkälti entisaikojen ajatukseen maaseutuelämästä ja lihatuotannosta osana sitä.

Konkurssiyhtiöiden maksukyvyttömyyttä edeltäneessä varojenkäytössä voi ilmetä velkojien kannalta vahingollisia toimia. Velkojille jaettavien varojen määrä riippuukin konkurssissa realisointituloksen lisäksi siitä, miten tehokkaasti vahingolliseen varojenkäyttöön voidaan konkurssipesän toimesta jälkikäteen puuttua. Vaikka velallisen oikeustoimiin puuttumista ja siten varojen palauttamista käsitellään perinteisesti lähinnä TakSL:n takaisinsaantiperusteiden valossa, sisältyy Suomen lainsäädäntöön myös useita muita oikeudellisia perusteita, joilla konkurssia edeltäneeseen varojenkäyttöön on mahdollista puuttua. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin muilla varojenpalautusperusteilla on merkitystä takaisinsaantiperusteiden rinnalla. Tämän selvittämiseksi tutkimuksessa vertaillaan varojenpalautusperusteiden tehokkuutta. Varojenpalautuskeinojen tehokkuuteen liittyviksi piirteiksi tutkimuksessa on katsottu käyttöedellytysten monipuolisuus erilaisiin oikeustoimiin puuttumiseksi, vaatimusten kohdistamismahdollisuudet järjestelyn eri osapuoliin, menestyvältä kanteelta vaaditun näytön määrä, ajallinen ulottuvuus konkurssia edeltäneisiin tapahtumiin, varojenpalautuskeinoon liittyvät määräajat ja mahdolliset muut prosessuaaliset erityiskysymykset. Tutkimus on rajattu koskemaan osakeyhtiön konkurssia, sillä niitä esiintyy konkursseista eniten. Tutkielmassa käsitellään varojenpalautuskeinoina TakSL 5 §:n yleistä takaisinsaantiperustetta, TakSL 6 §:n lahjan peräyttämistä ja TakSL 10 §:n maksun peräyttämistä. Takaisinsaantiperusteisiin verrataan OYL 13 luvun laitonta varojenjakoa koskevia säännöksiä, KonkL 4:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämistä ja rikosprosessin yhteydessä esitettävää yksityisoikeudellista vaatimusta, joka on yleensä vahingonkorvausvaatimus. Edellytysten ja menettelyllisten erityispiirteiden vertailun valossa takaisinsaantiperusteet muodostavat ennakko-oletusten mukaisesti yleensä tehokkaimman keinon varojenpalautukselle. Oikeusvoiman laaja objektiivinen ulottuvuus tekee lisäksi muiden varojenpalautuskeinojen pidemmistä määräajoista tai määräajattomuudesta merkityksettömiä, mikäli varojenpalautusta vaaditaan ensisijaisesti takaisinsaantiperusteiden nojalla. OYL:n mukaisella laittomasti varoja saaneen palautusvelvollisuudella tai KonkL 5:11 keinotekoisen varallisuusjärjestelyn syrjäyttämisellä katsotaan tutkimuksen valossa olevan vain harvoin itsenäistä merkitystä varojenpalautuksessa takaisinsaantiperusteiden rinnalla, koska objektiivisten takaisinsaantiperusteiden olemassaolo on useimmiten niitä helpompaa näyttää toteen. Toisaalta voidaan havaita, että OYL:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu täydentää takaisinsaantia tuomalla konkurssipesälle uuden, varojensaajasta erillisen tahon, jolta varoja voidaan vaatia korvattavaksi. Lisäksi rikosprosessin yhteydessä esitetyllä vahingonkorvausvaatimuksella on mahdollista saavuttaa velkojien kannalta vähäriskisempi, vähemmän selvitystä sekä toimenpiteitä vaativa ja korkovaatimuksen osalta tehokkain palautusvaatimus. Rikosprosessin yhteydessä esitettävällä vahingonkorvausvaatimuksella on kuitenkin korkeammat ja hyvin erilaiset käyttöedellytykset verrattuna muihin käsiteltyihin varojenpalautuskeinoihin, sillä yksityisoikeudellisen vaatimuksen täyttymisen kriteerit liittyvät kiinteästi rikosvastuun edellytyksiin. Tutkimuksessa on päädytty siihen lopputulokseen, että takaisinsaannilla on varojenpalautuskeinona perustellusta syystä ensisijainen asema muihin palautuskeinoihin nähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaihtoehtoiset keinot voitaisiin täysin jättää huomioimatta. Tietyissä erityistilanteissa myös tutkimuksessa käsiteltyjen vaihtoehtoisten keinojen avulla voidaan päästä tehokkaammin tavoitteeseen varojen palauttamiseksi. Lisäksi niillä voi olla merkitystä silloin, jos takaisinsaantiperusteita ei voida jostain syystä hyödyntää.

Hankositeen proksimaaliosan vauriot ovat yleinen ontuman syy ratsuhevosilla. Vammoja esiintyy kaikenlaisilla hevosilla ikään, sukupuoleen ja käyttötarkoitukseen katsomatta. Vauriot johtuvat liiasta kuormituksesta hankositeeseen, joka voi olla seurausta liiallisesta tai vääränlaisesta rasituksesta, mutta usein vaurion syntymistä edesauttaa hevosen takajalan rakenteelliset asiat kuten suora kinnet ja vento vuohinen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskitytään takajalkojen vammoihin, mutta vammoja esiintyy myös etujaloissa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä hankositeen monimutkaiseen anatomiaan hieman syvemmin ja löytää yhtenäinen tapa diagnosoida ja hoitaa hankositeen yläkiinnityskohdan vammoja. Hankoside sijaitsee plantaarisesti sääriluun ja syvän koukistajajänteen välissä puikkoluiden ympäröimänä kiinnittyen sääriluun proksimoplantaaripäähän yläkiinnityskohdastaan. Vammojen vakavuuteen vaikuttaa hankositeen anatominen sijainti, koska mahdollinen vamma voi vaikuttaa myös sitä ympäröiviin kudoksiin; esimerkiksi avulsiomurtuma sääriluussa on mahdollinen löydös hankositeen yläkiinnityskohdan vamman yhteydessä. Yleensä ensimmäisenä oireena hevosella havaitaan ontuma tai suorituskyvyn alenema, mutta sen vakavuus vaihtelee. Mahdollinen ontuma usein pahenee rasituksessa. Muita kliinisiä oireita kuten turvotusta tai lämpöä havaitaan vain harvoin. Vammojen diagnosointi aloitetaan kuten minkä tahansa ontuman selvitys; ensin palpoidaan raajat huolellisesti, tarkastellaan hevosen liikkumista, tehdään tarvittavaksi todetut taivutuskokeet ja diagnostiset puudutukset. Epäiltäessa hankositeen yläkiinnityskohdan vammaa kuvantaminen aloitetaan yleensä ultraäänitutkimuksella. Röntgenkuvantamisella poissuljetaan mahdolliset luuvauriot vamman yhteydessä. Nykyään käytetään myös yhä enemmän magneettikuvantamista, jonka avulla pystytään kuvantamaan sekä pehmyt- että luukudos samanaikaisesti. Vamman diagnosoiminen vaatii kuitenkin kokemusta ja anatomian tarkkaa tuntemusta johtuen hankositeen monimutkaisesta anatomiasta. Hankoside sisältää kaksi lohkoa. Molempien lohkojen sisällä on pienempi juoste, jota ympäröi varsinainen jännekudos. Juoste sisältää löyhää sidekudosta, verisuonia, hermoja, lihaskudosta ja rasvaa. Erilaiset kudokset ja niiden määrän vaihtelu eri yksilöiden välillä aiheuttavat heterogeenisyyttä ultraäänikuvaan. Diagnoosiin pääsy ja hoidon aloitus varhaisessa vaiheessa parantaa ennustetta. Varhaisesta diagnoosista ja hoidosta huolimatta ennuste on kuitenkin varauksellinen. Yleisesti käytettyjen hoitojen tehosta on ristiriitaisia tuloksia, eikä yhtenäistä hoitoprotokollaa ole löydetty. Akuutissa tapauksessa hoito aloitetaan konservatiivisella hoidolla ja paranemista voidaan tukea lääkityksillä, esimerkiksi kortisonilla, PRP:lla ja kantasolu-hoidolla. Myös esimerkiksi shock wave-terapiaa on käytetty hankositeen yläkiinnityskohdan vammojen hoidossa. Hoidossa voidaan turvautua myös kirurgiaan, jolloin hankositeen yläkiinnityskohtaa hermottava syvä lateraalinen plantaarihermo katkaistaan. Hoitomuodosta riippumatta paraneminen kestää pitkään ja sen edistymistä tulee seurata ultraäänitutkimuksen avulla ennen liikunnan lisäämistä. Vammat myös usein kroonistuvat tai uusivat heikentäen ennustetta edelleen.

Tutkielma kertoo takaperäisistä stokastisista differentiaaliyhtälöistä, joiden tutkimus käynnistyi laajamittaisesti vasta 1990-luvulla matemaatikkojen Etienne Pardoux ja Peng Shige toimesta. Mielenkiinto näitä yhtälöitä kohtaan on kasvanut nopeasti sen jälkeen, kun myös takaperäisillä stokastisilla differentiaaliyhtälöillä nähtiin rahoitusteoreettisia sovelluskohteita esimerkiksi optioiden suojausstrategioissa. Tutkielman painopiste on teoreettinen, ja tutkielman suuressa osassa on lukijan johdattelu niin kutsutun Itô-analyysin maailmaan. Todistamme lähteisiin nojautuen useita tuloksia, joista keskeisimpänä on yleisen Itôn integraalin olemassaolo, takaperäisten stokastisten differentiaaliyhtälöiden ratkaisujen olemassaolo- ja yksikäsitteisyyslause sekä näiden yhtälöiden yhteys eurooppalaisen osto-option hinnoitteluun. Aloitamme tutkielman Anders Haldin kirjoihin perustuen kertaamalla todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen historiaa, ja nykypäivää lähentyessä motivoimme lukijan ensiksi Itô-analyysin ja sitten stokastisten differentiaaliyhtälöiden maailmaan. Toisessa luvussa määrittelemme yleisen todennäköisyysavaruuden ja alamme rakentamaan todennäköisyyslaskennallista maailmaa tämän pohjalta. Luvun aikana luomme pala palalta tarpeen erilaisille todennäköisyyslaskennan käsitteille, määrittelemme Lebesguen integraalin ja odotusarvon ja tarkastelemme satunnaismuuttujajonojen raja-arvoja. Siirrymme nopeasti stokastisten prosessien käsittelyssä tarvittaviin työkaluihin, kuten martingaaleihin ja filtraatioihin. Lopuksi siirrymme käsittelemään Brownin liikettä, jonka määrittelemme kolmella eri tavalla. Kolmannessa luvussa esittelemme Itôn integraalin ja perustelemme sen tarpeen ja esittelemme neliöheilahtelun käsitteen yhdessä Itôn lemman kanssa. Näiden jälkeen siirrymme luontevasti kohti moniulotteista Itô-integraalia, kunnes lopulta perustelemme integraalin määritelmän yleisille integrandeille. Luvun lopussa alamme käsittelemään stokastisia differentiaaliyhtälöitä diffuusioprosessien lähtökohdista. Yhtälön esittelyn jälkeen pääsemme stokastisten differentiaaliyhtälöiden tärkeiden tuloksien – olemassaolo- ja yksikäsitteisyyslauseiden – piiriin. Ratkaisun olemassaolon todistamisen jälkeen käymme läpi ominaisuuksia näille yhtälöille, ennen kuin siirrymme kohti takaperäisiä yhtälöitä. Takaperäiset stokastiset differentiaaliyhtälöt (lyhennetään TSDY) astuvat kuvaan luvussa neljä. Tarkastelemme luvussa tavanomaista takaperäistä stokastista differentiaaliyhtälöä. Tarkastelemme ongelman mielekkyyttä ja perustelemme yhtälöiden tarvetta. Nopeasti siirrymme tarkastelemaan, miten generaattorin muoto vaikuttaa yhtälöön ja sen ratkaisuihin. Tämän jälkeen esittelemme Pardoux'n ja Pengin kuuluisan tuloksen näiden yhtälöiden ratkaisun olemassaolosta ja yksikäsitteisyydestä. Olemassaolo- ja yksikäsitteisyyslauseen jälkeen esittelemme takaperäisten stokastisten differentiaaliyhtälöiden vertailulauseen, ja lopulla tarkastelemme yhtälöiden ratkaisuja löyhemmillä oletuksilla. Viimeisessä luvussa siirrymme tarkastelemaan erästä takaperäisten stokastisten differentiaaliyhtälöiden tärkeintä sovelluskohdetta: rahoitusteoriaa. Esittelemme klassisen rahoitusteorian Black ja Scholes -markkinamallin ja avaamme tämän maailman stokastisten differentiaaliyhtälöiden silmin. Todistamme tuloksen, missä yhdistetään eurooppalaisen option arvo takaperäisen stokastisen differentiaaliyhtälön ratkaisuihin ja mallinnamme hintatiheysprosessin. Lopuksi osoitamme, että tällaisen eurooppalaisen option arvo tulee takaperäisten stokastisten differentiaaliyhtälöiden avulla täsmällisesti samaan hintaan kuin Black ja Scholes -artikkelissa osoitettiin.

Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.

This thesis analyzes the U.S. debate on cultural competency and problematizes it theoretically using Lo’s (2008) concept of hybrid habitus and also critiques the gaps in Lo’s (2008) concept. In my thesis I rely on the concept of hybrid habitus as means to contribute to a growing body of literature that theoretically informs already firmly embedded goals of culturally competent care. I fuse together the theoretical underpinnings of hybrid habitus with the concept of cultural health capital to better address the growing acknowledgement of power and social injustice within the U.S. healthcare system. This thesis explores the existing literature on cultural competence in the U.S. healthcare system from 2000 to 2015. The literature review found that the five existing categories proposed by Lo (2008) were still persistent in cultural competency discussions. These consist of normative persuasion, implementation recommendations, and issues of measurement, issues of thin description and issues of implementation. However, an additional category surfaced: alternatives and complements. Based on the literature several points become apparent. Debates around thin description reveal a burgeoning recognition that current understandings are not clinically relevant. In the face of this acknowledged increased hyper- or super-diversity, training continues to rely on overly simplistic conceptual models. The application of culturally competent care to the clinical context is guided by an ambiguous understanding of culture and rigid measures of competency that cannot account for diversity at this scale, their interactional nature and the contexts and structures in which it is situated. As result, alternatives and complements to cultural competency have begun to emerge in the literature along with an acknowledgment of the need to link cultural with context. Therefore there is still room for a theoretically informed understanding of culture that addresses these issues. The concept of hybrid habitus can serve to systematically explain individual idiosyncrasies and patterned variations through the multiplicity of schemas and resources available to patients, their specific patterns of integrations and application in specific context, and the constitutive role of clinical encounters. The concept has it is presented by Lo (2008) does not however account for the role of power. I posit that the concept of cultural health capital can move discussions of hybrid habitus forward by highlighting the duality of structure and acknowledging that patients’ ability to exercise agency is shaped by their social position.