Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla käytyä keskustelua työelämän demokratisoinnista. Ajallisesti tarkastelua jäsentää Rafael Paasion I hallituksen vuonna 1967 käynnistämä lainvalmisteluprosessi. Sen lopputuloksena säädettiin vuonna 1978 laki yhteistoiminnasta yrityksissä, tuttavallisemmin yt-laki. Yhä ajankohtaiseen lakiin liittyi tavoitteita ja ajattelutapoja, jotka nyttemmin ovat marginalisoituneet: 1960-luvulla vasemmisto ja ammattiyhdistysliike vaativat poliittisen demokratian rinnalle taloudellista demokratiaa ja yritysdemokratiaa. Tällä tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden laajempaa päätösvaltaa työpaikoilla. Vaatimuksia kritisoinut työnantajapuoli tahtoi rajoittaa uudistukset yritystoiminnan tehokkuutta edistävään yhteistoimintaan, jossa työntekijöillä oli lähinnä neuvoa-antavaa valtaa. Keskustelua työelämän demokratisoinnista lähestytään käsitehistoriallisen retoriikan tutkimuksen avulla. Muiden muassa Quentin Skinnerin ja Mark Bevirin metodologisia painotuksia hyödyntäen tarkastellaan, millaista kamppailua käytiin erityisesti käsitteiden ‘yritysdemokratia’ ja ‘yhteistoiminta’ määritelmistä ja arvottamisesta. Lisäksi tutkitaan, millaisiin ajalle ominaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksenasetteluihin kysymys työelämän demokratisoinnista liittyi. Tavoitteena on eritellä demokratisoinnin kannattajien ja kriitikoiden määritelmiä ja arvotuksia etsien osaselitystä sille, miksi viittaukset demokratiaan jäivät lopulta pois säädetystä yhteistoimintalaista. Keskeiseksi nousee kysymys siitä, mitä arvoja työelämän demokratisoinnin esitettiin edistävän tai uhkaavan eli mitkä olivat keskustelun vahvimpia legitimaatiokäsitteitä. Tähän vastaamalla avataan näkökulmaa tutkittavan keskustelun ohella yleisemmin demokratian käsitteen asemaan Suomen poliittisessa kulttuurissa sekä demokratian käsitteellisiin rajoituksiin kapitalistisissa yhteiskunnissa. Demokratisoinnin kannattajia ja kriitikoita tutkielmassa edustavat suurimmat työmarkkinajärjestöt SAK ja STK, jotka olivat olennaisesti mukana yt-lain valmistelussa. Järjestöjen julkiset kannanotot, ohjelmat ja arkistoaineisto muodostavat tärkeimmän lähdeaineiston. Lisäksi tarkastellaan muuta lainvalmisteluprosessiin liittyvää aineistoa, erityisesti vuonna 1970 valmistunutta yritysdemokratiakomitean mietintöä. Sekundaarilähteinä hyödynnetään käsitehistoriaa, retoriikan ja demokratian teoriaa, työmarkkinahistoriaa sekä suomalaisen poliittisen ajattelun historiaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tärkeimpinä tutkimustuloksina esitetään, että yhteistoimintalaki oli poliittisen kamppailun tuloksena syntynyt kompromissi, jossa etenkin työntekijäpuoli joutui joustamaan tavoitteistaan. Laki ei tuonut työntekijöille varsinaista päätösvaltaa yrityksissä, mutta se voitiin ymmärtää työelämän demokratisoinnin ensiaskeleeksi. Tästä huolimatta moni piti uudistusta näennäisdemokraattisena. Työelämän demokratisoinnin merkittävin käsitteellinen ongelma oli demokratiavaatimusten suhteuttaminen yritysten tehokkuustavoitteeseen. Demokratisoinnin kriitikot esittivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten joustavaa päätöksentekoa ja tehokkuutta, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteishyvää – kilpailukykyä, talouskasvua ja hyvinvointia. Demokratisoinnin kannattajilla ei ollut varteenotettavia keinoja kyseenalaistaa tehokkuuden ensisijaisuutta, vaikka he saattoivatkin määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi ja korostaa yhteiskunnan intressiristiriitaa yhteisen edun sijaan. Kriitikot pystyivät kuitenkin leimaamaan tällaiset näkemykset yhteisedulle alisteisiksi ryhmäeduiksi. Vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi keskustelussa nousi näin kansantaloudellinen yhteishyvä, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa politiikassa tunnusomaista. Talouden ja hyvinvoinnin kasvuksi ymmärretty yhteisetu ja sen takaavat toimintatavat määriteltiin usein itsestään selviksi ja epäpoliittisiksi. Tässä katsannossa taloudellinen asiantuntemus nousi demokratiaa tärkeämmäksi. Sama paternalistinen ajattelutapa, joka erottaa mielipiteisiin perustuvan demokraattisen päätöksenteon tieteellisestä tai professionaalisesta tiedosta, on yhä demokratian suurimpia käsitteellisiä rajoituksia.

Yritysjärjestelydirektiiviin perustuvia elinkeinoverolain säännöksiä on sovellettu Suomessa vuoden 1995 lopusta lähtien. Lainsäätäjän tarkoituksena oli implementoida yritysjärjestelydirektiivin sääntely sellaisenaan kansalliseen lakiin ja sääntelyä oli tarkoitus noudattaa myös kansallisissa järjestelyissä. Yritysjärjestelydirektiivi on minimiharmonisointidirektiivi ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti kansallisten lisäedellytysten asettaminen veroneutraalisuudelle on kiellettyä. Oikeuskirjallisuudessa veroasiantuntijat ovat ajoittain esittäneet näkemyksiä siitä, että kaikkia yritysjärjestelydirektiivin mahdollistamia veroneutraaleja yritysjärjestelyjä ei ole Suomen oikeus- ja verotuskäytännössä riidatta hyväksytty. Tutkimuksessa tutkitaan sitä, kuinka elinkeinoverolain yritysjärjestelyjä koskevia säännöksi tulisi tulkita ottaen huomioon EU-oikeus ja direktiivipohjainen sääntely sekä sitä, tulkitaanko oikeus- ja verotuskäytännössä elinkeinoverolain yritysjärjestelyjä koskevia säännöksiä virheellisesti EU-oikeuden näkökulmasta. Tutkimuksessa esitetään neljä tapausesimerkkiä, jotka koskevat yritysjärjestelydirektiivin implementointia ja oikeus- ja verotuskäytäntöä. Tutkimuksen kohteena on vastikeosakkeiden suhteellisuusperiaate sulautumisessa, liiketoimintakokonaisuuden määritelmä, negatiivisen nettoapportin kielto ja rahavastikkeen tulkinta. Tapausesimerkkien perusteella on selvää, että implementoinnissa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota EU-oikeuteen ja sen vaatimuksiin. Lisäksi oikeus- ja verotuskäytännössä ainoastaan korkein hallinto-oikeus näyttää nykyisin noudattavan EU-oikeuden mukaista tulkintalinjaa. Käytännön ongelmaksi muodostuu se, että korkein hallinto-oikeus ei anna sellaisia vuosikirjapäätöksiä, joissa perusteltaisiin päätöksiä EU-oikeuden näkökulmasta tai avattaisiin EU-oikeuden näkökulmia esimerkiksi johtopäätöksissä. Tästä johtuen oikeus- ja verotuskäytäntö on erittäin epäjohdonmukaista ja perustelut ovat ajoittain ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Rahavastikkeen osalta on esitettävissä joustavampaa tulkintaa, jota voitaisiin soveltaa myös muiden tulkintakysymysten ja järjestelyjen osalta, jolloin yritysjärjestelydirektiivin tavoitteet tulisi paremmin otettua huomioon.

Yhteiskuntavastuuta on lähestytty niin akateemisessa keskustelussa kuin käytännön vastuullisuustoimienkin tasolla perinteisesti hyvin yrityskeskeisesti ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi usein alistettu vastuullisuuden liiketaloudellisten vaikutusten tarkastelulle. Viimeistään talouden globalisoituminen ja sen poliittisen luonteen kehittyminen yhä ilmeisemmäksi on kuitenkin kyseenalaistanut yrityskeskeisen yhteiskuntavastuun paradigman ja pakottanut yrityskeskeiset vastuullisuusteoriat arvioimaan lähtökohtiaan uudelleen. Yrityskansalaisuus on yhteiskuntavastuukeskustelun uusin käsite, jonka avulla pyritään aiempaa paremmin huomioimaan yrityksen poliittinen luonne ja osallistuminen yhteiskunnan poliittiseen prosessiin. Yrityskansalaisuus siirtää yhteiskuntavastuukeskustelun painopisteen yrityskeskeisyydestä yhteiskuntakeskeisyyteen tuomalla talouden sektorille perinteisesti sijoitetun yritystoiminnan sosiaalisen vastuullisuuden ja poliittisen toimijuuden piiriin. Tutkimuksessa muotoillaan yhtenäinen viitekehys yhteiskuntavastuun evoluution tarkasteluun. Viitekehys hahmottelee yhteiskuntavastuun toimintaympäristössä, yrityksen yhteiskunnallisessa roolissa sekä yhteiskuntavastuun teoreettisessa paradigmassa tapahtuneita muutoksia, jotka ovat tapahtuneet siirryttäessä yrityskeskeisen yhteiskuntavastuun lähtökohdista kohti globaalin yrityskansalaisuuden kategorioita. Tutkimuksessa etsitään vastausta kolmeen keskeiseen tutkimuskysymykseen: (1) minkälaisia muutoksia yritysten toimintaympäristössä on tapahtunut yhteiskuntavastuun alkuajoista tähän päivään, (2) kuinka muutokset yhteiskuntavastuun kontekstissa ovat vaikuttaneet yrityksen roolin ja yhteiskuntavastuun painotusten muotoutumiseen, sekä (3) voiko yrityskansalaisuus käsitteenä suunnata yhteiskuntavastuukeskustelua paremmin nykyaikaa kuvaavaan suuntaan ja luoda teoreettisen pohjan yritysten yhteiskuntavastuun kehitykselle 2010-luvun globaalissa talousjärjestelmässä. Tutkimuksessa osoitetaan, että yhteiskuntavastuukeskustelu nojaa edelleen pitkälti sellaisiin käsitteisiin ja argumentteihin, jotka eivät 2010-luvun globaalissa poliittisessa taloudessa enää ole ajanmukaisia. Yrityskeskeiset yhteiskuntavastuun teoreettiset ja käsitteelliset mallit eivät kykene tarvittavalla tasolla tavoittamaan yrityksen selkeästi poliittista luonnetta globaalissa yhteiskunnassa. Yhteiskuntavastuujärjestelmä voi todellisuudessa muuttua yhteiskuntakeskeiseksi vasta sitten, kun yrityksissä ymmärretään, että klassisen talousteorian oppi yrityksen kapeasta taloudellisesta vastuullisuudesta on moraalisesti kestämätön. Yrityskansalaisuuden käsitteen avulla on mahdollista perustella yhteiskuntavastuun paradigman muutos yrityskeskeisyydestä yhteiskuntakeskeisyyteen. Käsitteen kautta on mahdollista teoreettisesti perustella, että yrityksen sosiaalinen vastuullisuus on määritelmällisesti yhtäläisessä asemassa yrityksen taloudellisten päämäärien kanssa.

Euroopan unionin (EU) alueella yritysjärjestelyä suunnittelevan yrityksen on otettava huomioon sulautuma-asetuksen (139/2004) säännökset. Sulautuma-asetus kieltää yrityskaupan osapuolina olevia yrityksiä toteuttamasta yrityskauppaa, kunnes ne ovat saaneet hyväksymispäätöksen Euroopan komissiolta. Edellä mainitun täytäntöönpanokiellon vuoksi yritykset eivät saa toteuttaa toimenpiteitä, jotka olisi mahdollista katsoa yrityskaupan täytäntöönpanoksi. Yrityskaupan ennenaikaisen täytäntöönpanon määritelmä ei ole johdettavissa suoraan sulautuma-asetuksen 7(1) artiklan sisällöstä, joten sisällöllistä tulkinta-apua haettava komission päätöksistä ja Euroopan unionin tuomioistuimen viimeaikaisesta ratkaisukäytännöstä. Jotta olisi mahdollista määritellä, milloin yrityskeskittymä on toteutettu liian aikaisin ja näin ollen virheellisesti, on tärkeää ymmärtää selkeästi täytäntöönpanokiellon ja komission vastaavan toimivallan laajuus, jonka perusteella se voi todeta sulautuma-asetuksen 7 (1) artiklan nojalla, että keskittymä on toteutettu ennenaikaisesti ennen hyväksyvää päätöstä. Edelleen yhtä tärkeää on myös se, miten täytäntöönpanokiellon täsmällinen laajuus on määritettävä. Tutkielmalla on kaksi keskeistä tutkimuskysymystä. Ensinnäkin tutkielmassa selvitetään, mikä sulautuma-asetuksen 7(1) artiklan mukaisen täytäntöönpanokiellon sisältö on ja kuinka sitä tulisi arvioida suhteessa yrityskaupan ennenaikaiseen täytäntöönpanoon. Tarkoitus on myös tutkia sulautuma-asetuksen 4(1) siinä laajuudessa, kun se liittyy täytäntöönpanokieltoon. Ilmoitusvelvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon rikkomukset tapahtuvat lähtökohtaisesti yhdessä, vaikka niistä määrätään erilliset seuraamusmaksut. Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on perehtyä unionin tuomioistuinten ja Euroopan komission uusimpaan ratkaisukäytäntöön. Tutkielmassa analysoidaan erityisesti EUT:n omaksuman muodollisen tulkinnan aiheuttamia ongelmia Tutkielman tarkoituksena on siten selvittää vallitseva oikeustila sen suhteen, mihin kaikkiin toimiin yrityskaupan osapuolet voivat ryhtyä ennen kilpailuviranomaisen hyväksyvää päätöstä. Tässä tutkielmassa käytetty metodologinen lähestymistapa on lainoppi. Analyysi rakentuu perusteelliseen EUT:n oikeuskäytännön, sulautuma-asetuksen, oikeuskirjallisuuden sekä artikkelien ja komission päätöksien ja suuntaviivojen tulkintaan.

Yrityskaupan onnistumisen varmistamiseksi kaupan kohde tarkastetaan ennen kaupan toteuttamista. Tällainen tarkastaminen vaatii erityisasiantuntemusta ja ostajaosapuoli teettää hyvin yleisesti ulkopuolisilla asiantuntijoilla niin sanotun due diligence -tarkastuksen, jonka tarkoituksena on antaa ostajalle selkeä ja oikea kuva kaupan kohteesta mukaan lukien siihen liittyvistä vastuista ja riskeistä. Viimeisinä vuosikymmeninä tietoisuus ympäristön pilaantumisesta ihmisten ja yritysten toiminnan seurauksena on kasvanut merkittävästi. Samalla tämä on johtanut ympäristönsuojelullisten säädöksien määrän ja niissä toiminnanharjoittajille ja muille tahoille asetettujen erilaisten velvoitteiden ja vastuiden selvään kasvuun. Nykyään merkittävä tarkastettava osa-alue yrityskaupoissa onkin kaupan kohteen ympäristölainsäädännöstä aiheutuvien velvoitteiden noudattamista ja ympäristön pilaantumiseen liittyviä riskejä ja vastuita koskeva tarkastus (environmental due diligence), jäljempänä EDD-tarkastus. Erityisesti ympäristön pilaantumiseen liittyvät riskit ja vastuut voivat osoittautua oikeudellisesti ja taloudellisesti erittäin merkittäviksi, minkä johdosta on tärkeää selvittää ja huomioida ne kaupantekotilanteessa. Tutkielmassa tarkastellaan kuviteltua tilannetta, jossa yrityskaupan kohteena on teollista toimintaa harjoittanut yritys tai yrityksen liiketoiminta. Kaupan kohteen harjoittama toiminta on aiheuttanut tai saattanut aiheuttaa kauppaan sisältyvän kiinteistön/kiinteistöjen maaperän tai pohjaveden pilaantumista ja ympäristövahinkoja kolmansille osapuolille. Selvittääkseen ja varautuakseen kauppaan liittyviin ympäristövastuuriskeihin, teettää kaupan ostajaosapuoli ulkopuolisella asiantuntijayrityksellä kaupan kohteen EDD-tarkastuksen. Tutkielmassa selvitetään, mikä oikeudellinen merkitys EDD-tarkastuksen suorittamisella on yrityskaupan ostajaosapuolelle. EDD-tarkastuksen oikeudellista merkitystä arvioidaan ympäristölainsäädännössä sekä kauppalaissa (355/1987) ja maakaaressa (540/1995) ostajalle asetettujen selonotto- ja tarkastusvelvollisuuksien täyttämisen kannalta. Tutkielmassa selvitetään myös, millaisia yleisiä velvollisuuksia EDD-tarkastuksen toimeksisaajalla on toimeksiantajaansa kohtaan sekä millaisin edellytyksin ja millaisista vahingoista toimeksisaaja voi joutua toimeksiantajaansa kohtaan vahingonkorvausvastuuseen suorittamansa EDD-tarkastuksen perusteella. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan EDD-tarkastusta riskienhallintakeinona suhteessa yrityskaupan ostajaosapuolen kaupan kohteeseen liittyviin ympäristöriskeihin.

Kilpailuoikeuteen kohdistuu 2020-luvulle tultaessa merkittäviä haasteita. Digitalisaation myötä markkinoista on tullut nopeammin muuttuvia, ja etenkin markkinavoiman arvioiminen alustamarkkinoilla on osoittautunut haasteelliseksi. Nopeasti muuttuvat markkinat ovat haaste etenkin yrityskauppavalvonnalle, jossa yritysjärjestelyiden kilpailuvaikutuksia arvioidaan ennakollisesti. Yrityskauppavalvonta eroaa muusta kilpailuoikeudesta ennakkovalvonnan lisäksi myös tiukkojen käsittelymääräaikojensa vuoksi. Valvonta Euroopan unionissa (”EU”) on toteutettu kaksiportaisesti: Euroopan komissiolla on yksinomainen toimivalta unioninlaajuisten keskittymien tutkimiseen ja jäsenvaltioilla on Luxemburgia lukuun ottamatta kansallinen yrityskauppojen valvontajärjestelmä. Kilpailuoikeuden pyrkiessä vastamaan sen kohtaamiin uusiin haasteisiin lopputulos voi olla vaikeasti ennakoitavissa. Vuosien varrella varsin joustaviksi osoittautuneet kilpailunormit ovatkin herättäneet keskustelua siitä, tulkitaanko oikeusvarmuuden periaatetta johdonmukaisesti EU:n kilpailuoikeudessa muuhun EU-oikeuteen nähden. Oikeusvarmuuden periaate edellyttää oikeusjärjestykseltä ja viranomaistoiminnalta erityisesti ennakoitavuutta. Tämä on oikeuskirjallisuudessa yhdistetty oikeusvarmuuden muodolliseen ulottuvuuteen. Ennakoitavuuden lisäksi oikeusvarmuuden on katsottu edellyttävän myös päätösten hyväksyttävyyttä. Tätä on kutsuttu oikeusvarmuuden periaatteen aineelliseksi ulottuvuudeksi. Tutkielmassa keskitytään vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen kysymys tutkii sitä, missä määrin kilpailuoikeutta voidaan pitää koherenttina muun EU-oikeuden kanssa. Tutkielmassa tehtävä kilpailuoikeuden koherenssin tarkastelu kytkeytyy erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen ja tehokkuusperiaatteen välisen jännitteen ympärille. Kummankin periaatteen käsitteet ovat monitulkintaisia, minkä vuoksi vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on väistämättä tietyssä määrin subjektiivinen. Tutkielmassa päädytään katsomaan, että kilpailuoikeus on mahdollista nähdä omana oikeudenalanaan, minkä vuoksi kilpailuoikeudessa periaatteille annettava painoarvo voi olla erilainen muuhun EU-oikeuteen nähden. Toinen tutkimuskysymys tarkastelee, millaisia mahdollisia haasteita yrityskauppavalvontaan Euroopan unionissa liittyy oikeusvarmuuden periaatteen kannalta tällä hetkellä. Tutkielmassa pidetään oikeusvarmuuden kannalta haasteellisena etenkin yrityskauppailmoitusten käsittelyjen kestoon liittyviä epävarmuustekijöitä. Sekä komission että Suomen yrityskauppavalvonnassa ilmoitusten käsitteleminen on viime vuosina vienyt aiempaa enemmän aikaa, mikä on yritysten kannalta ongelmallista. Kotimaisen yrityskauppavalvonnan osalta oikeustilaa pidetään epäselvänä niiden tilanteiden osalta, joissa Kilpailu- ja kuluttajavirasto (”KKV”) ilmoittaa yrityskauppailmoituksen olevan olennaisesti puutteellinen. Tällaisissa tilanteissa kilpailulain (948/2011) 26 §:n 1 momentin mukainen käsittelymääräaika ei olekaan alkanut kulua. Tutkielmassa päädytään esittämään, että kilpailulakiin tulisi sisällyttää määräaika, jonka puitteissa KKV:n on arvioitava, onko sille toimitettu ilmoitus olennaisesti puutteellinen. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä arvioidaan tarvetta muuttaa Suomen yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa. Tutkimuskohde on ajankohtainen, sillä työ- ja elinkeinoministeriön on määrä selvittää, olisiko yrityskauppavalvonnan säännöksiä syytä muuttaa. Tutkielmassa päädytään esittämään, että Suomen yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa tulisi muuttaa. Tarpeelliseksi muutokseksi nähdään ensinnäkin jälki-ilmoitusvelvollisuuden sisällyttäminen yrityskauppavalvontasäännöksiin eli niin kutsutun otto-oikeuden antaminen KKV:lle. Sen nojalla KKV:n olisi mahdollista vaatia yrityskauppa ilmoitettavaksi myös sellaisissa tilanteissa, joissa yrityskauppavalvonnan pääsääntöiset liikevaihtorajat eivät ylity. Toisena yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa koskevana muutoksena tutkielmassa esitetään, että Suomen yrityskauppavalvonnan nykyiset liikevaihtorajat tulisi yhdenmukaistaa muiden Pohjoismaiden kanssa. Tällöin myös Suomessa yrityskaupan osapuolten yhteenlaskettua liikevaihtoa laskettaessa merkityksellistä olisi ainoastaan osapuolille kansallisesti kertynyt liikevaihto nykyisen maailmanlaajuisen liikevaihdon sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi nykyisen 350 miljoonan euron liikevaihtorajan laskemista noin kolmannekseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan yrityskohtaista työehdoista sopimisen mallia metsäteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään, minkä vuoksi työnantajapuoli päätti näillä toimialoilla siirtyä yrityskohtaiseen sopimiseen ja miten muutoksiin työntekijäpuolella reagoitiin. Oikeudellisesti tutkimuksen keskeisimmät kysymykset liittyvät yrityskohtaisen sopimisen osapuoliasetelmaan ja lainsäädäntövaltuuksiin. Yrityskohtaisen työehtosopimuksen osapuolina ovat tällä hetkellä yritys ja valtakunnallinen työntekijöiden liitto, jolloin neuvottelu- ja sopimustasapaino on usein epätasapainoinen yrityksen näkökulmasta. Yrityskohtaisen sopimisen lainsäädäntövaltuudet ovat suppeammat valtakunnalliseen sopimiseen verrattuna, koska yritysten työlainsäädännöstä poikkeamisen mahdollisuuksia on rajoitettu. Yritysten sopimusvapauden rajoittaminen perustuu olettamalle siitä, että työntekijäpuoli on sopimisessa heikompi osapuoli. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole valtakunnallisen ammattiliittojen toimiessa yritysten sopijakumppaneina. Koska työntekijöiden suojaan liittyviä perusteita yrityskohtaisen sopimisen valtuuksien rajoittamiselle ei ole, lainsäädäntöä tulisi muuttaa siten, että yrityskohtaisella työehtosopimuksella voitaisiin sopia toisin samoista työlainsäädännön säännöksistä, joista toisin sopiminen on nyt mahdollista ainoastaan valtakunnallisilla työehtosopimuksilla.

Vuoden 1946 työehtosopimuslain säätämisen jälkeen Suomen elinkeinorakenne ja myös työnantaja- ja työntekijäliittojen rakenteet ovat muuttuneet varsin paljon. Palvelualojen merkitys on kasvanut huomattavasti, ja on syntynyt kokonaan uudenlaisia toimialoja. Tämän seurauksena toimialojen väliset rajat ovat osittain hämärtyneet. Työnantaja- ja työntekijäpuolella on tapahtunut useita liittojen fuusioita, minkä seurauksena työntekijäpuolen liitot solmivat työehtosopimuksia yhä useamman työnantajaliiton kanssa ja työnantajapuolen liitot vastaavasti yhä useamman työntekijäliiton kanssa yhä useammalle alalle. Edellä mainituista syistä työnantajan voi olla joskus vaikeaa hahmottaa, minkä toimialan työehtosopimuksen piiriin työnantajan toiminta kuluu ja mihin liittoon työnantajan pitäisi järjestäytyä. Toimialojen ja soveltamisalojen rajojen ollessa häilyviä, työnantajalle voi syntyä mahdollisuus tai velvollisuus vaihtaa työehtosopimusta. Tässä tutkielmassa lähestytään mahdollisia työehtosopimuksen vaihtamistilanteita selvittämällä aluksi työehtosopimuksen pätevyyden ja sovellettavuuden sääntöjä, jotka samalla määrittävät työehtosopimuksen vaihtamisen rajoja. Tämä osa tutkimuksesta nojautuu vahvasti lainopin metodiin, sillä asiaa tutkitaan nykyisen lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa. Työehtosopimuksen pätevyyden ja sovellettavuuden periaatteiden tutkimisen lisäksi tutkielmassa pohditaan, millaisissa tilanteissa toiminta tai toimiala voisi muuttua sen verran, että mahdollisuus tai velvollisuus vaihtaa työehtosopimusta voisi tulla ajankohtaiseksi, ja nostetaan esiin aloja, jotka joko ovat kohdanneet muutoksia tai voisivat olla muutokselle erityisen alttiita. Vaihtamistilanteet ryhmitellään työnantajan toiminnan, toimintaympäristön tai toimialan piirissä tapahtuneiden muutosten seurauksiksi. Muutoksia ja työehtosopimuksen vaihtamista tarkastellaan sekä kollektiivisella että yritystasolla. Koska tutkimuksen kohteena on aktiivinen, erilaisten toimenpiteiden, kuten järjestäytymisen muuttamisen myötä suoritettava työehtosopimuksen vaihtaminen, tutkielmassa pysytellään normaalisitovuuden kentässä, eikä yleissitovuuskenttään keskitytä kuin muutaman ongelmakohdan osalta. Muutostilanteiden tarkastelussa hyödynnetään sekä lainopin metodia että laadullista metodia, jonka päälähteenä toimivat työmarkkinajärjestöissä työskentelevien asiantuntijoiden kanssa käydyt teemahaastattelut. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että mahdollisuus vaihtaa työehtosopimusta kytkeytyy vahvasti työehtosopimuksen soveltamisalamääräyksiin, koska soveltaakseen työehtosopimusta työnantajan täytyy toimia työehtosopimuksen soveltamisalalla. Soveltamisalojen laajentuessa ja niiden rajojen hämärtyessä olisi tärkeää määritellä työehtosopimusten soveltamisalojen rajat kollektiivisesti mahdollisimman selkeästi. Lähdeaineistona on käytetty pääasiallisesti kirjallisuutta, virallisaineistoa, työehtosopimuksia sekä haastattelututkimusta, johon on osallistunut kahdeksan työmarkkinajärjestöä.

The aim of this study is to explore the experiences of a group of company agents who participated in a training organized by their company, from the perspective of activity theory. Activity theory aims to understand the interaction between the mind and activity, through expansive learning among other things. The subjects of the study are Vainio Oy (pseudonym) and the company agents who took part of the training. A significant amount of studies on organizational learning has been made in different contexts, including organizational management. Studies of internal training and usage of collected data within organizational learning are less frequent, though. Thus, the aim of this study is to increase information concerning the ways of development for organizational training from an activity theoretical perspective. The research is a qualitative study, and the methods used for gathering data were thematic interviews. There were eight company agents from all over Finland who participated in the interviews. All of the informants took part of the company's training. The data were analyzed by using content analysis. A phenomenological hermeneutic approach was applied during the research analysis. The study shows that the training was a success. Significance was given for teachers proficiency, given support and specific educational methods, for instance using online assignments. On the other hand the defined agenda and the company agents' expectations of the training did not meet. The company agents preferred a training with a more sales point of view. It is possible to develop the training from an activity theoretical perspective, either with the help of a process-innovation model or system innovation model. Expansive learning is only fulfilled when the activity system, i.e. the training program, is reformed so that the objectives of the training provider and the participants are integrated.

Internetin ja digitaalisen ympäristön lisääntynyt käyttö on johtanut yritysten liiketoimintaympäristön muuttumiseen. Samalla tiedon määrä ja merkitys ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Tänä päivänä yrityksen tärkeintä omaisuutta ei ole useinkaan enää koneet ja laitteet, vaan arvokkain pääoma on aineetonta. Lähes jokaisella yrityksellä on hallussaan tietoa, jolla on arvoa yhtiölle ja jonka se pyrkii tämän vuoksi pitämään salassa. Tällainen tieto saattaa tulla suojatuksi yhtiön yrityssalaisuutena. Selvistä eduista ja uusista liiketoimintamahdollisuuksista huolimatta internet ja digitaalinen ympäristö aiheuttavat myös tiettyjä riskejä, erityisesti koskien yritysten arvokkaiden tietojen salassapitoa. Työn aiheena onkin tarkastella, miten internet ja digitaalinen ympäristö vaikuttavat yrityssalaisuuden suoja-alaan. Aihetta on lähestytty tarkastelemalla esimerkinomaisesti kolmea ajankohtaista soveltamistilannetta: i. Millaisia haasteita tiedon säilyttäminen pilvitallennuspalveluissa aiheuttaa yrityssalaisuuksien suojaamiselle? ii. Mikä merkitys sähköpostiviesteihin lisättävillä luottamuksellisuusilmoituksilla on yrityssalaisuuksien suojan kannalta? iii. Voivatko sosiaalisen median tileihin liittyvät kontaktitiedot ja/tai kirjautumistiedot tulla suojatuksi yrityssalaisuuksina? Yllä kuvattujen esimerkkitilanteiden kautta työn tarkoituksena on hahmottaa, onko digitaalisella ympäristöllä vaikutusta siihen, millainen tieto on katsottavissa yrityssalaisuudeksi. Lisäksi työssä on pyritty hahmottamaan millaisin käytännön toimin, kuten sopimusehdoin, yritys voi turvata tietojen yrityssalaisuusaseman uusissa soveltamisympäristöissä. Tutkimus on tehty lähtökohtaisesti kansallisen oikeuden näkökulmasta ja työn tutkimusmetodi on pohjimmiltaan lainopillinen. Koska työn tutkimusympäristöt ovat uusia eikä niitä koskevia selkeitä oikeusohjeita kaikilta osin vielä ole, työssä on hyödynnetty oikeuslähteiden sanamuodon mukaisen tulkinnan lisäksi myös historiallista ja tarkoitusperäopillista tulkintametodia. Työssä on siten pyritty erityisesti lain esitöiden avulla selvittämään yrityssalaisuussääntelyn tavoitteita ja arvioimaan, voitaisiinko näitä tavoitteita käyttää apuna yrityssalaisuuksia koskevien ongelmatilanteiden ratkaisemisessa. Yrityssalaisuuden suoja-alan määrittelemisen tekee haastavaksi jo se seikka, ettei yrityssalaisuudelle asetetuista edellytyksistä ole täyttä yksimielisyyttä. Tässä työssä yrityssalaisuuden sisältöä tarkastellaan rikoslain esitöissä mainittujen kolmen edellytyksen eli salassapitotahdon, salassapitointressin ja tosiasiallisen salassapidon kautta. Tosiasiallisen salassapidon vaatimusta on arvioitu sekä yrityssalaisuuden haltijalta vaadittujen suojatoimenpiteiden että tiedolta vaadittavan salaisuuden asteen näkökulmasta. Edellytysten soveltamisessa aiheuttaa haasteita kuitenkin se, että niiden sisältöä on oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa tulkittu osin eri tavalla. Digitaalisella ympäristöllä on vaikutusta erityisesti yrityssalaisuuden haltijan salassapitotahdon sekä tosiasiallisen salassapidon arvioinnin kannalta. Kumpikin näistä edellytyksistä vaatii yrityssalaisuuden haltijalta tiettyjä konkreettisia toimia. Digitaalisessa ympäristössä yritykseltä vaadittavat konkreettiset toimenpiteet muuttavat muotoaan ja joudumme tekemään uutta arviointia sen suhteen, millaiset toimenpiteet on katsottava yrityssalaisuussuojan säilyttämisen kannalta riittäviksi. Tiedon kopioimisen ja siirtämisen helppous ja nopeus saattavat myös hämärtää käsitystä tiedon asemasta salaisena tietona, mikä saattaa edellyttää tiedon haltijalta korostunutta velvollisuutta salassapitotahdon osoittamiseen. Internet-ympäristöllä on olennainen vaikutus tosiasiallisen salassapidon arvioinnissa myös sen osalta, millainen tieto on katsottavissa vaaditulla tavalla salaiseksi. Internetin välityksellä tieto saattaa tiedon haltijan tahdosta riippumatta levitä helposti ja nopeasti suuren yleisön tietoisuuteen esimerkiksi väärinkäytöksen tai vahingon seurauksena. On epäselvää, missä vaiheessa tiedon voidaan katsoa menettävän yrityssalaisuuden asemansa paljastuessaan internetissä, ja voiko yrityssalaisuuden haltija jotenkin toimillaan vaikuttaa yrityssalaisuuden aseman säilyttämiseen tällaisessa tilanteessa. Internetin lisääntynyt käyttö vaikuttaa tosiasiallisen salassapidon arviointiin myös sitä kautta, että sen myötä monenlainen tieto on tullut kaikkien saataville ja myös hakukoneiden avulla helposti löydettäväksi. Tällä saattaa olla vaikutusta siihen, että moni aiemmin yrityssalaisuutena suojattu tieto ei ole enää vaaditulla tavalla salaista. Sopivan yrityssalaisuussuojan tason arvioinnissa joudutaan tekemään vaikeaakin punnintaa eri tahojen intressien ja erilaisten tavoitteiden välillä. Liian heikko suoja johtaa riittämättömiin kannusteisiin luoda uutta arvokasta tietoa ja toisaalta siihen, että yrityssalaisuuksien suojaamiseen uhrataan enemmän kustannuksia kuin mikä olisi optimaalista. Liian vahva suoja taas voi muun muassa haitata toimivaa kilpailua ja innovointia, mikäli se estää muita tahoja kilpailemasta tuottamalla parempia tuotteita ja palveluita käyttäen yrityssalaisuutena suojattua tietoa. Yrityssalaisuuksien suoja-alan arvioinnissa tärkeää, mutta myös haastavaa, olisikin löytää sopiva tasapaino erilaisten intressien ja tavoitteiden välillä.