Browsing by Title

Yritysten valta maailmanpolitiikassa, globaalihallinnassa ja globaalissa poliittisessa taloudessa on kysymys, joka on saanut osakseen merkittävästi tutkimusmielenkiintoa viime vuosikymmeninä. Samaan aikaan liiketaloustieteen tutkimuksen puolella on kiinnitetty kattavasti huomiota yritysten yhteiskuntavastuun tutkimukseen. Viime aikoina yritysvastuun tutkimus on laajentunut myös yhteiskuntatieteiden alueelle. Ilmiöstä mielenkiintoisen tekee se, että kyse ei ole yksinomaan akateemisesta keskustelusta, sillä yritysvastuusta käydään paljon keskustelua myös yritysten sisällä. Yritysvastuuta ja ei-taloudellisia indikaattoreita painottava regulaatio on tulossa myös poliittisen päätöksenteon areenalle. Tämän tutkimuksen tavoitteena on luoda tuore näkökulma globaalin poliittisen talouden ja globaalihallinnan tutkimuskenttään ja lisätä tieteenalan ymmärrystä yritysvastuusta ilmiönä. Tutkimuksen aiheena on yritysvastuu, sen nousu globaalipolitiikan puheenaiheeksi ja etenkin yritysvastuun ilmeneminen Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact -yritysvastuualoitteessa. Tutkimuksen varsinaisena tutkimuskysymyksenä on, millaisia ajattelutapoja, merkitysten ketjuja ja mahdollisia ristiriitoja Global Compact -yritysvastuualoitteen keskeiset dokumentit pitävät sisällään. Toisena tutkimuskysymyksenä on, millaista ajattelutapaa globaalihallinnasta ja julkisen ja yksityisen vallan suhteesta yritysvastuualoitteen analysoidut dokumentit heijastelevat. Tutkimuksen lähtökohta on konstruktivistinen: tutkimus hyväksyy konstruktivismin epistemologiset reunaehdot ja pitää niitä mielekkäinä työkaluina tutkimuskysymyksiin vastaamisessa. Tutkimuksen analyysivaihetta ohjaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen kehittämä jälkistrukturalistinen diskurssiteoria. Diskurssiteoreettisesti ajateltuna se, mitä käsityksiä, ajattelutapoja, merkityksiä ja argumentteja yritysvastuun määritelmän alle sidotaan, on jatkuvan kamppailun kohteena. Tutkimuksen aineisto koostuu YK:n Global Compact -aloitteen strategiapaperista vuosille 2014–2016 sekä viidestä aloitteen viimeaikaisesta dokumentista Tutkimuksen keskeisin tutkimustulos on se, että Global Compact -yritysvastuualoitteen kontekstissa yritysvastuuseen liitetään useita erilaisia, osin keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Global Compactin yritysvastuudiskurssista lupaus paremmasta yhteiskunnasta kytketään osaksi perinteistä liiketaloustermistöä. Sama logiikka toimii myös päinvastoin: kun vastuullinen yritystoiminta on nostettu kausaalisuhteiden alkupisteeseen, Global Compact tulee samalla linjanneeksi, että globaalien haasteiden ratkaisut tapahtuvat nimenomaan yritysten uusien kasvumahdollisuuksien kautta. Global Compactin yritysvastuudiskurssissa ei myöskään ole sijaa julkisen ja yksityisen vallan erottelulle. Tämä vastakkainasettelu ohitetaan täysin yhteistyön myytin avulla: koska kaikkien toimijoiden on järkevää tehdä yhteistyötä globaalien haasteiden ratkaisemiseksi, toimijoiden intressit yhtenevät, ja yhteistyö on välttämätöntä paremman tulevaisuuden varmistamiseksi. Tutkimus antaa runsaasti aiheita jatkotutkimukselle. Globaalihallinnan tulevaisuus on yksi näistä pohdinnoista: jos globaalihallintaan on kehittymässä vain yksi yhteinen ”yhteistyön sfääri”, onko se yksityinen vai julkinen? Jääkö julkiselle vallalle vain yhteistyön mahdollistajan rooli ja ovatko julkiset hallintatilat tulevaisuudessa vain saarimaisia kuriositeetteja globaalihallinnan verkossa?

Useat yritykset ilmoittavat pyrkivänsä vastuulliseen liiketoimintaan ns. yritysvastuun puitteissa. Yritysvastuu on kuitenkin ristiriidassa ekonomistisen yrityskäsityksen kanssa, jonka mukaan yritys on taloudellinen ja poliittisesti neutraali toimija. Yritysvastuu sen sijaan on selkeän yhteiskunnallista, joskus myös poliittista toimintaa. Tämä ristiriita avaa mahdollisuuden tarkastella yrityksen poliittista roolia yritysnäkökulmasta. Erityisen keskeistä tämä on suuria resursseja omaavien poikkikansallisten yritysten tapauksessa, sillä niitä sitova globaali säännöstö on huomattavasti kansallista vähäisempää ja epäselvempää. Poikkikansallisten yritysten globaalin vaikutusvallan onkin arvioitu olevan merkittävä. Käsittelen yritysvastuuta normina, sillä se paitsi konstituoi yrityksiä vastuullisina ja yhteiskunnallisina toimijoina, myös reguloi näiden käyttäytymistä. Yritysvastuunormi on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa ainakin kahdella tapaa: 1) se on reaktiivista, eli yritysmaailman ulkopuoliset mielipiteenilmaukset vaikuttavat sen sisältöön; ja 2) se on proaktiivista, eli yritykset itse pyrkivät määrittelemään mitä vastuullinen toiminta merkitsee. Yritysvastuunormia tutkimalla pyrin valottamaan sitä, minkälaisia globaalin hallinnan suhteita poikkikansalliset yritykset ovat pyrkineet määrittämään. Vedenjakajana tutkielmassani toimii globaalin talouskriisin eurooppalaisen ilmentymä, eli ns. eurokriisi. Eurokriisi on aiheuttanut runsaasti julkista keskustelua ja kritiikkiä, joka on kohdistunut erityisesti rahoitusalan yrityksiin. Tästä syystä olen valinnut aineistokseni yhden Euroopan suurimman pankin, eli saksalaisen Deutsche Bankin yritysvastuuraportit vuosilta 2005-2016. Deutsche Bank on kokonsa lisäksi sopiva tutkimuskohde, koska globaali talouskriisi on paitsi vaikuttanut suuresti sen liiketoimintaan myös altistanut sen erityisen suurelle kritiikille. Tutkielmani teoreettinen pohja perustuu kriittisen realismin käsitykseen sosiaalisesta todellisuudesta avoimien historiallisten ja sosiaalisten prosessien seurauksena. Ymmärrän yritysvastuuraportit paitsi osana konkreettista yritysvastuutoimintaa myös sosiaalista todellisuutta Norman Faircloughn materiaalis-semioottisen prosessin kautta muokkaavina teksteinä. Käsitykseni vallitsevaan ekonomistiseen hegemoniaan perustan uusgramscilaisten tutkijoiden käsitykseen kapitalismin ideologisesta kehityksestä. Tutkimuskysymykseni on ”minkälaista yritysvastuunormia eurooppalaiset pankit ovat luoneet eurokriisin aikana ja sen jälkeen?”. Politiikan tutkijoiden on tärkeää ymmärtää sitä, minkälaista roolia poikkikansalliset yritykset pyrkivät itselleen luomaan, ja siksi pyrin tutkimuskysymykseni avulla valaisemaan yritysten pyrkimyksiä suhteessa globaalin hallintaan. Taustaolettamukseni on, että eurokriisillä on ollut vaikutus yritysvastuunormin kehitykseen. Oletan, että yritykset ovat tiukemman sääntelyn uhan alla siirtäneet kurssiaan kohti itsesäätelyä ja omia valvontamekanismejaan. Oletan myös, että tämä on tapahtunut mm. kansalaisjärjestöjen ylläpitämien sääntely- ja sertifikaattijärjestelmien ja syvemmän kansalaisyhteiskuntadialogin puitteissa. Tutkimustulosteni perusteella Deutsche Bank on alkanut korostamaan yhä enemmän omia sääntelymekanismejaan, mutta jättänyt kansalaisjärjestöjen sääntelyjärjestelmät pienemmälle huomiolle. Yritysvastuun ja ekonomistisen yritysmallin välinen ristiriita ei ole eurokriisin seurauksena muuttunut. Sen sijaan yrityksen poliittinen rooli vaikuttaa syventyneen ns. yrityskansalainen –käsitteen voimistumisen myötä. Yrityskansalaisuus on kansalaisen ja yrityksen välille rakennettu analogia, joka korostaa yrityksen yhteiskunnallista osallisuutta. Tämä vaikuttaa kuitenkin globaalilla tasolla enenemänkin sumentaneen kuvaa toimijoiden rooleista ja hallinnan suhteista, kuin kirkastaneen tätä. Yrityskansalainen vaikuttaa olevan laajat oikeudet omaava, mutta poliittisesta vastuusta erillään toimiva toimija. Yritysvastuu käsitteenä on kuitenkin monimuotoistunut ja syventynyt kattamaan koko yrityksen liiketoiminnan esim. yksittäisten filantropisten projektien sijasta.

Yritysvastuun vapaaehtoisuus on vaihtumassa sääntelyyn. Euroopan komissio ehdotti helmikuussa 2022 yritysvastuudirektiiviä ja maaliskuussa 2024 jäsenmaista koostuva Euroopan unionin (EU) neuvosto äänesti direktiivin etenemisen puolesta. EU:n yritysvastuun sääntelykehikko edustaa merkittävää askelta maailmantalouden hallinnoinnin siirtymisessä perinteisestä voiton tavoittelusta kohti sellaista, joka painottaa taloudellisen toiminnan pitkän aikavälin kestävyyttä ja eettisempiä toimintatapoja. Yhtenä ja kenties suurimpana motivaationa tämän suunnanmuutoksen taustalla on globaalin ilmastokriisin uhka. Tämän kehityksen valossa maisterintutkielma tarkastelee, millaisia ristiriitoja on yritysvastuun toteutumisen esteenä. Ristiriitoja pyritään ymmärtämään analysoimalla sisällönanalyysin keinoin pääomasijoitusalan edunvalvontajärjestön Invest Europen suhtautumista Euroopan unionin neljään yritysvastuusääntelyyn: kestävän rahoituksen tiedonantoasetukseen, kestävän rahoituksen luokitusjärjestelmään, vastuullisuusraportointidirektiiviin, sekä yritysvastuudirektiiviin. Tutkimusaineiston muodostaa Invest Europen verkkosivuilla julkaistut EU:lle suunnatut kirjeet ja kuulemisvastaukset sekä yleiset kannanotot, jotka koskevat näitä neljää yritysvastuun sääntelyä. Tutkielmassa käydään myös läpi yritysvastuudebattien historiaa, jossa on noin viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut käänne kohti yritysten politisoimista. Tämä yritysten politisoitumisen teoria muodostaa tutkielman teoriaosuuden. Teoriasta ammennetaan, kun pyritään ymmärtämään kuinka yritysvastuun ristiriidat näkyvät Invest Europen argumentaatiossa sekä pohdittaessa ovatko ristiriidat ylitettävissä. Lopputuloksena on, että Invest Europen suhtautuminen EU:n kestävän rahoituksen sääntelyyn on käytännönläheinen. Edunvalvontajärjestö vaikuttaa olevan enemmän huolissaan siitä, mitä sääntely aiheuttaa sen jäsenistölle ja kuinka helposti sääntely on toteutettavissa kuin siitä, miten kattavasti sääntely lisää yritysvastuuta. Analyysissä Invest Europen suhtautumisen perusteluista tunnistetaan kuusi argumenttikategoriaa. Argumenttikategorioita tarkastelemalla tullaan siihen lopputulokseen, että kaikki Invest Europen perustelut voidaan jäljittää takaisin ristiriitaan yritysvastuun ja voittojen maksimoinnin välillä. Se on ainut ristiriita, joka ei ole ylitettävissä, mutta yritysten politisoituminen voi tarjota avaimia toimia ristiriidan olemassaolosta huolimatta.

Tutkielman tarkoitus on selvittää yritysvastuun toteutumista osakeyhtiön toiminnassa. Osakeyhtiölain (624/2006, OYL) 1:5 mukaan yhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille jollei yhtiö järjestyksessä määrätä toisin. OYL 1:8 mukaan yhtiön johdon tehtävä on huolellisesti toimien edistää yhtiön etua. OYL määrittää yhtiön toiminnan tarkoituksen ja johdon velvollisuudet, muttei ota kantaa yritystoiminnasta yhteiskunnalle koituviin vaikutuksiin. Yritysvastuu tulee osakeyhtiöoikeudessa tarkastelluksi ensisijaisesti yhtiön toiminnan tarkoituksen ja johdon fidusiaaristen velvoitteiden sekä siihen liittyvän liiketoimintapäätösperiaatteen kautta. Tällöin modernissa yhtiöiden hyvässä hallinnoinnissa yhteiskunnallisen vastuun katsotaan tulevan huomioiduksi eritysesti johdon päätöksenteossa. Tavoitteena on selvittää mitä yritysten yritysvastuulla tarkoitetaan ja mitä se tarkoittaa osakeyhtiöiden toiminnan kannalta. Jotta yritysvastuun kaltaista monitahoista ilmiötä voi kunnolla tarkastella OYL:n kontekstissa, tulee tehtävä aloittaa kartoittamalla, mitä vastuullisuudessa puhuttaessa todella tarkoitetaan. Tämän pohjalta tavoitteena on ottaa selvää, missä määrin OYL nykymuodossaan edellyttää yritysvastuun piiriin katsottujen seikkojen huomiointia yrityksen toiminnassa ja millaisia rajoitteita se asettaa näiden seikkojen huomioimiselle. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, miten toiminnan tarkoitus ja yhtiön etu oikeustieteessä ja käytännössä ymmärretään, miten niiden edistäminen suhteutuu yrityksen yhteiskuntavastuuseen sekä miten corporate governance määrittelee niiden väliset suhteet. Tutkielmassa arvioidaan osakeyhtiöoikeudellisia oppeja kuten valistuneen arvonmaksimoinnin doktriinia, jolla osakkeenomistajien ja yhtiön muiden sidosryhmien intressejä voidaan sovitella yhteen. Lähtökohtana on toiminnan jatkuvuuden periaate sekä osakeyhtiön toiminta going concern. Koska jatkuvuuden mahdollistamiseksi yhtiö tarvitsee eri etutahojen resursseja, eri sidosryhmien tarpeiden huomiointi yrityksen toiminnassa on viimekädessä myös yhtiön itsensä intressissä. Tarkastelen ajatuksen toimivuutta lainopin ja empiirisen oikeustutkimuksen keinoin. Yhtiön toiminnan tarkoituksena velvoite tuottaa voittoa on suhteellisen selkeä ja siten se on toimiva mittari, jolla arvioida johdon toimia. Osakkeenomistajat ovat sijoittaneet yhtiöön oman tuotantopanoksensa mutta heidän asemansa yhtiön maksunsaantijärjestyksessä on viimesijainen. Tällä osakkeenomistajien kantamalla esiduaaliriskillä voidaan perustella, miksi osakkeenomistajilla on yhtiössä ylin määräysvalta sekä sitä, miksi yhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa nimenomaan osakkeenomistajille. Etenkin suurilla, ylikansallisilla pörssiyrityksillä on merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Puhuttaessa yritysten moraalisista velvollisuuksista paikallisesti, alueellisesti tai globaalisti, katsotaan, että yrityksillä olisi eettinen velvollisuus edistää yhteiskunnallisesti hyviä asioita riippumatta yrityksen maineelle tai riskille aiheutuvista vaikutuksista. On syytä kysyä, tulisiko osakeyhtiön ottaa liiketoiminnassaan huomion myös taloudellisesti perustelemattomissa olevia, mutta eettisesti tarkasteltuna tärkeitä seikkoja? Tutkielman johtopäätöksissä esitän, että lakiteitse olisi tarpeellista vahvistaa yritysten yhteiskunnallisen vastuun toteutumista. Punnitsen erilaisten säädösvaihtoehtojen toimivuutta Ranskan lainsäädännössä adoptoitujen ratkaisujen avulla.

The importance of corporate responsibility (CR) has increased, and it has become significant for all industries and companies. The Finnish sawmill industry has acknowledged the issue of environmental impact and responsibility for many decades. As the general awareness of CR has increased on the global level, the management and understanding of CR have developed as well in the sawmill industry. The focus of this thesis was to reveal the medium size sawmills’ managers attitudes to CR, and how the CR goals have been realized in the sawmills, and how the UN’s Sustainable development goals (SDGs) are represented in the sawmills’ CR strategies and realizations. The second target was to exam the development of CR in sawmill industry in the last ten years. The thesis is a qualitative research. The empirical data was collected by interviewing the managers of medium-sized sawmills in Finland between January and March 2020. The interviewing method based on semi-structured theme interview and the data analysis combined the qualitative and the thematic analyse methods. Based on the results, the interviewed managers perceive CR generally positive, and they see CR as a positive push-effect on the companies’ research and development processes. The managers found out that the most efficient way for medium size sawmills to execute CR is by integrating CR into the company’s strategy and daily operating processes. According to the sawmill managers, CR and business should be seen as a whole, and CR should be seen in every business sector of the company. The focus of sawmills’ CR actions is based on environmental and social responsibility. The economic responsibility was hard to define by the sawmill managers. The executed CR actions on sawmills are compatible with SDGs. Based on the findings, the most important SDGs in sawmills industry are Good health and well-being, Decent work and economic growth, Responsible consumption and production, Climate action, as well as, Life on land. The most significant change has happened in the shareholders’ awareness of CR. Furthermore, climate change and the loss of biodiversity have become more visible in general discussions and in companies’ CR actions. However, there is lack of CR marketing resources in Finnish medium size sawmills, which could be solved by cooperating with other companies and the Finnish sawmill federation. After the comparison of the findings to the previous literature, it could be concluded that Finnish sawmill industry is still on the reactive CR level with their CR, even if their attitudes have turned slightly more towards proactive CR level during the last decade.

Rakennushankkeet ovat usein pitkäkestoisia, monivaiheisia ja usean osapuolen suorituksista muodostuvia kokonaisuuksia. Kuten pitkäkestoisissa sopimussuhteissa yleisesti, rakennushankkeessa ei voida yleensä välttyä mitenkään kaikilta sopimukseen vaikuttavilta häiriötekijöiltä tai sopimussuhteen aikana tapahtuvilta muutoksilta ja muutostarpeilta. Rakennushankkeita koskevien urakkasopimuksien sisältöä koskevaa lainsäädäntöä ei merkittävissä määrin ole, joten urakan osapuolet voivat pääosin määrätä vapaasti urakkaa koskevan sopimuksen tarkemmasta sisällöstä. Ottaen huomioon rakennushankkeita koskevan häiriöalttiuden sekä hankkeisiin liittyvät epävarmuudet, urakan osapuolien on hankala laatia etukäteen urakan osapuolien oikeudet, velvollisuudet ja vastuut tasapuolisesti huomioon ottava sopimus. Tähän ongelmaan on pyritty vastaamaan sillä, että urakoitsijoiden ja urakan tilaajien edustajat ovat yhteistyössä laatineet rakennusurakkasopimuksiin räätälöidyt vakiosopimusehdot, eli rakennusalan yleiset sopimusehdot YSE 1998. Tutkielman kohteena on YSE 1998 -ehtojen mukaiset lisä- ja muutostyöt sekä niitä koskevat määräykset. Lisä- ja muutostöitä joudutaan suorittamaan rakennushankkeiden yhteydessä lähes säännönmukaisesti. Samaten lisä- ja muutostöitä koskevat erimielisyydet ovat yleinen rakennusurakoita koskevien riitojen aihe. Muutostyöllä tarkoitetaan urakoitsijan suorittamaa työtä, joka muuttaa urakoitsijan alkuperäistä suoritusvelvollisuutta. Muutostöiden suorittaminen voi tulla tarpeelliseksi muuttuneiden suunnitelmien tai olosuhteiden vuoksi. Lisätöiksi puolestaan katsotaan urakoitsijan suorittama työ, joka ei alun perin ole kuulunut urakoitsijan suoritusvastuulle. Urakoitsija on YSE 1998 -ehtojen määräysten perusteella velvollinen suorittamaan tilaajan sille osoittamat muutostyöt, elleivät ne muuta urakkaa olennaisesti toisen luonteiseksi. Lisätöiden osalta urakoitsijalla ei ole samankaltaista velvollisuutta suorittaa tilaajan osoittamia töitä. Urakan tilaajan yksipuolisen muutosoikeuden vastineeksi YSE 1998 -ehtojen mukaan urakoitsija on oikeutettu samaan kohtuullisen korvauksen sekä pidennyksen urakka-aikaan suoritettujen lisä- ja muutostöiden johdosta. YSE 1998 -ehtojen määräysten perusteella urakan osapuolien tulee sopia kirjallisesti lisä- ja muutostöiden suorittamisesta sekä niiden vaikutuksesta urakkaan ennen niiden suorittamista. Käytännön rakennustoiminnassa näin ei kuitenkaan usein tapahdu, vaan urakan osapuolet voivat sopia lisä- ja muutostöiden suorittamisesta epävirallisesti, kuten suullisesti tai epäselvin työmaakokouspöytäkirjoihin kirjatuin merkinnöin. Tämän vuoksi urakan osapuolille voi herkästi herätä urakan jälkeen erimielisyyksiä koskien sitä, mitkä urakoitsijan suorittamat työt ovat olleet lisä- tai muutostöitä sekä myös siitä, mikä niiden vaikutus on alkuperäiseen urakkahintaan ja -aikaan. Tutkielman keskeisenä tutkimuskysymyksenä on se, miten tulee arvioida tilannetta, jossa urakan osapuolet laiminlyövät lisä- ja muutostöitä koskevien menettelytapamääräysten noudattamista. Aikaisemmassa oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu, että YSE-ehtojen menettelytapamääräykset ovat pääosin ohjeluonteisia määräyksiä, joiden laiminlyöminen ei lähtökohtaisesti ole johtanut automaattisesti puhevallan menettämiseen. Urakoitsijan on täten ollut mahdollista tapauskohtaisin perustein esittää vaatimuksia koskien suoritettuja lisä- ja muutostöitä, vaikka niistä ei ole sovittu menettelytapamääräyksiä noudattaen. Korkeimman oikeuden antaman ratkaisun KKO 2008:19 on puolestaan katsottu muuttaneen voimassa ollutta oikeustilaa tältä osin. Kyseisen ratkaisun jälkeisestä oikeuskirjallisuudesta ja -käytännöstä on kuitenkin havaittavissa, että ratkaisu ei ole välttämättä johtanut kovinkaan jyrkkään muutokseen. Urakoitsijan on katsottu edelleen tietyissä tilanteissa säilyttävän puheoikeutensa esittää vaatimuksia koskien suoritettuja lisä- ja muutostöitä, joista ei ole sovittu YSE 1998 -ehtojen menettelytapamääräyksiä noudattaen. Tutkielman tärkeänä tarkastelukohteena onkin se, minkälaista painoarvoa tulee antaa urakan osapuolien omalle menettelylle arvioitaessa lisä- ja muutostöitä koskevien menettelytapamääräysten laiminlyömistä. Jotta voidaan arvioida tarkemmin lisä- ja muutostöitä koskevia määräyksiä sekä niiden laiminlyömisen vaikutuksia, tutkielmassa käsitellään aluksi urakoitsijan suorittamien töiden erottelu lisä- tai muutostöiksi ja toisaalta urakkaan kuuluviksi suorituksiksi. Lisäksi määritellään tarkemmin se, miten suoritetut lisä- ja muutostyöt vaikuttavat alkuperäiseen urakkahintaan ja -aikaan. Tutkielman metodina toimii lainoppi. Pääasiallisena aineistona käytetään YSE-ehtoja, oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä sekä rakennusalaa koskevia käytännön käsikirjoja. Tutkielmasta rajautuu pois muut kuin elinkeinonharjoittajien väliset urakkasopimukset sekä urakkasopimukset, joihin ei sovelleta YSE 1998 -ehtoja.

Yhdysvallat on pitkään pyrkinyt rakentamaan rauhaa MENA-alueella, ja erityisesti arabien-Israelin konfliktin kontekstissa. Tämä maisterintutkielma tutkii Yhdysvaltojen rauhanrakentamisen tavoitteita sekä niiden välisiä ristiriitoja juuri tämän konfliktin kohdalla. Tutkielma esittää näiden rauhanrakentamisessa määriteltyjen tavoitteiden heijastelevan Yhdysvaltojen laajempia alueellisia tavoitteita sekä pyrkivän edistämään niitä. Tutkimus toteutettiin konstruktivistisesta teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Viitekehykselle on ominaista sosiaalisten faktojen sosiaalisesti rakennettu luonne ja tämän vuoksi maailmanpoliittisten ilmiöiden ja mekanismien kontingenttius. Konstruktivismista nousivat tutkielmaan myös kaksi tutkielman pääkäsitettä: konstitutiiviset suhteet sekä strateginen sosiaalinen rakentaminen. Tavoitteita sekä niiden välisiä ristiriitoja tunnistettiin ja analysoitiin niin kutsutussa Trump Peace Planissa sekä Abraham-sopimuksissa. Nämä dokumenttikokonaisuudet ovat molemmat 2020-luvun rauhanrakentamisen projekteja, ja niiden välillä ilmenee monenlaisia yhteyksiä. Aineistoa voidaankin kuvailla yhdeksi kolikoksi, jolla on kaksi kääntöpuolta. Analyysi eteni tavoitteiden tunnistamisen jälkeen niiden jäsentämiseen laajempien alueellisten tavoitteiden mukaisesti sekä näiden tavoitteiden välisten jännitteiden arviointiin. Analyysissä tunnistetut tavoitteet jaettiin laajemmista alueellisista tavoitteista Iranin vastustamisen, MENA-alueen talouden kehittämisen, kansallisen turvallisuuden, Israelin ja muiden ystävien tukemisen, vakauden ja rauhan sekä Yhdysvaltojen myönteisen maakuvan alle. Aineistosta tunnistetut tavoitteet keskittyvät erityisesti rauhan ja vakauden edistämiseen, Israelin tukemiseen sekä Iranin vaikutusvallan vastustamiseen. Lisäksi monet muut tavoitteet, kuten talouden kehittäminen sekä kansallisen turvallisuuden edistäminen ovat yhteydessä alueen rauhaan ja vakauteen. Iranin vaikutusvallan heikentäminen on myös lukuisten tavoitteiden takana. Samanaikaisesti rauhan ja vakauden tavoitteet vaikuttavat olevan vahvassa ristiriidassa Yhdysvaltojen Iraniin ja Israeliin kohdistuvien tavoitteiden kanssa. Ristiriidat syntyvät risteävistä tavoitteista sekä siitä, että ristiriitatilanteissa etusija on annettu Israelin ja Iranin suhteita edistävälle politiikalle. Tutkielma argumentoi, että rakentamalla rauhaa ja vakautta MENA-alueen arabimaiden sekä Israelin välille rakentamalla yhteistä uhkakuvaa Iranista alueen kokonaisrauha tai vakaus ei muutu. Kun tämä kehitys yhdistetään Israelia tukevaan politiikkaan, myös Israelin ja Palestiinan välinen konflikti syvenee läheisempien arabimaiden ja Israelin suhteiden kustannuksella. Molemmissa tapauksissa on kysymys ensisijaisesti jännitteiden painopisteen muutoksista MENA-alueella, joka vaarantaa alueen rauhan ja vakauden kasvamisen kokonaisuudessaan. Tutkielma suosittelee analyysin pohjalta muutosta Yhdysvaltojen rauhanrakentamisen painotuksissa. Yhdysvaltojen suhdetta Iraniin tai Israeliin ei tarvitse muuttaa, vaan siirtää toisille politiikan alueille. Israelin ja arabimaiden välisiä suhteita voidaan edistää hyödyntämättä viholliskuvaa Iranista. Israelin kohdalla taas maiden välistä ystävyyssuhdetta voidaan edistää muualla kuin rauhanrakentamisen kohdalla. Nostamalla rauhan ja vakauden tavoitteet ensisijaisiksi Yhdysvaltojen rauhanrakentamisessa sen vaikutukset vahvistuvat, mikä edistää myös Yhdysvaltojen omaa etua.

Thomas More (1478–1535) oli englantilainen lakimies, kirjailija ja poliitikko, joka kävi kirjeenvaihtoa monien aikansa tunnetuimpien humanistien, kuten Erasmus Rotterdamilaisen (1466–1536), kanssa. Moren kirjeenvaihtoa on säilynyt kohtalaisesti ja se pitää sisällään virallisia kirjeitä, esseemuotoisia kirjeitä sekä kirjeitä ystäville ja perheenjäsenille. Tutkielmassa selvitetään millainen kirjeenvaihtoverkosto Morella oli ja keskitytään sen jälkeen erityisesti hänen ystävilleen kirjoittamiin kirjeisiinsä. Ystäville kirjoitetuista kirjeistä selvitetään ensin millaisia puhutteluja, tervehdyksiä ja hyvästejä More kirjeisiinsä liitti. Kirjeiden kirjoittamista sanelevat kullekin ajalle tyypilliset konventiot ja esimerkiksi tervehdykset voivat kertoa sekä osapuolten välisestä suhteesta että aikakauden fraseologiasta. Seuraavassa luvussa selvitetään millaisista aiheista More ystävilleen kirjoitti ja millaiset aiheet voidaan luokitella läheiseen ystävyyssuhteeseen kuuluviksi. Esimerkiksi avioliittoa ja perhe-elämää More käsitteli kirjeissään melko vähän, mutta säilyneet esimerkit kertovat usein luottamuksesta kirjeen vastaanottajaan. Koska 1400–1500-luvun humanistit käsittelivät ystävyyttä usein kirjoituksissaan, on ollut mielekästä selvittää miten More itse käsitteli ystävyyttä ja sen tunnusmerkkejä kirjeissään. Esimerkiksi kirjeessään John Coletille (1467–1519) vuonna 1504 hän listasi ystävänsä ominaisuuksia, jotka hän näki arvossapidettävinä. Samoihin ominaisuuksiin viitataan myös kirjeissä muille ystäville. Lopuksi selvitetään vielä miten ystävyyssuhteet ja Moren käsitys ystävyydestä kirjeiden perusteella muuttui, kun More oli elämänsä viimeiset neljätoista kuukautta vangittuna Towerin linnaan syytettynä maanpetoksesta. Näiden kysymysten kautta luodaan kuva siitä, mitä ja miten More kirjoitti ystävyydestä kirjeissään.

Selvitän tässä tutkielmassani, millaisia odotuksia Y-sukupolven yliopisto-opiskelijat kohdistavat työtä ja työelämää kohtaan. Apunani sekä teoreettisena viitekehyksenä käytän Y-sukupolven jäseniä kuvaavia teorioita ja määritelmiä sekä Raija Julkusen teoriaa uudesta työstä ja siihen liittyvistä ominaisuuksista. Päätutkimuskysymykseni on: Millaisena akateemista korkeakoulututkintoa suorittavat näkevät tulevan työuransa? Tämän selvittämiseen olen käyttänyt apuna seuraavia kolmea alakysymystä: mitä työltä/työolosuhteilta odotetaan ja mitä siltä/niiltä halutaan; kohtaavatko nämä, mitä työn pitäisi puolestaan tarjota/antaa sekä kuinka henkilökohtaisena ja itseä määrittävänä työ koetaan, paljonko siihen ollaan valmiita panostamaan; mitä työ heille merkitsee? Käytän aineistonani 10 syvähaastattelua, jotka olen analysoinut sisällönanalyysiä käyttäen. Haastatteluistani ja analyysistäni nousee selvästi esiin se, että Y-sukupolven yliopisto-opiskelijat odottavat työltä muun muassa joustavuutta, mielekkyyttä, mahdollisuutta vaikuttaa, miellyttävää työympäristöä ja työn kokemista osaksi omaa itseä ja identiteettiä. Työ on heille erittäin henkilökohtainen ja tärkeä asia. Y-sukupolveen sekä uuteen työhön liitetyt ominaisuudet näkyvät heidän ajatuksissaan töistä ja työelämästä selkeästi.

Yyterin dyynikentät ovat muodostuneet Porista luoteeseen, selkämereen pistävän Yyterinniemen länsirannalle. Alueen kallioperä on Jotunista Satakunnan hiekkakiveä, joka alueen pintaosissa vaihtelee arkoosisesta areniitista subarkoosiin. Maaperämuodostumat alueella ovat pääosin moreeni- ja harjukerrostumia, jotka luoteesta virrannut mannerjäätikkö on kuluttanut, kuljettanut ja kerrostanut helposti rapautuvasta hiekkakivikallioperästä. Yyterin alue on paljastunut itämeren alta noin 1500 vuotta sitten. Yyterin dyynimuodostumat ovat iältään melko nuoria ja ne ovat syntyneet viimeisen 300-500 vuoden aikana, jatkuvan maankohoamisen ja tuulen aiheuttaman eroosion seurauksena. Lähdealue- eli provenanssitutkimuksessa on pyritty selvittämään hienorakeisen dyyniaineksen alkuperä. Alkuolettamus tutkimukselle oli, että dyyniaines on kulkeutunut paikalleen monen syklin kautta. Aluksi hiekkakivi on mannerjäätikön vaikutuksesta rapautunut alueella kulkevaan pitkittäisharjumuodostumaan, josta se on aluksi rantavoimien- ja myöhemmin tuulen eroosion vaikutuksesta kulkeutunut paikalleen, Yyterin pitkittäisdyynimuodostumiin. Lähdealueen selvittämiseksi otettiin käsinäytteet hiekkakivestä, harjuaineksesta sekä dyyniaineksesta. Aluksi käsinäytteet kuivaseulottiin ja määritettiin raekokojakauma. Seuraavaksi määritettiin valomikroskoopin avulla hiekkarakeiden pyöristyneisyys, sekä valittiin satunnaiset kvartsirakeet jatkotutkimuksiin. Jatkotutkimuksissa kvartsirakeille tehtiin pyyhkäisyelektronimikroskooppinen (SEM) tarkastelu ja tulkinta. Lisäksi käsinäytteiden mineraloginen koostumus määritettiin pistelaskentamenetelmällä ja kemiallinen koostumus röntgenfluoresenssianalyysillä (XRF). Dyyniaineksessa on havaittavissa merkkejä, sekä glasiaalisista,- että eolisista prosesseista. Harjuaineksessa on merkkejä glasiaalisista- ja eolisista prosesseista, sekä myös hieman merkkejä subakvaattisista prosesseista. XRF-analyysissä havaitaan pientä piidioksidin pitoisuuksien kasvua verrattaessa hiekkakiveä harju- ja dyyniainekseen. Mineralogisessa koostumuksessa havaitaan pientä kvartsin pitoisuuden kasvua verrattaessa hiekkakiveä harju- ja dyyniainekseen. Erityisesti metsäisillä dyyneillä kvartsin pitoisuuden kasvu on huomattava. Raekokojakauma eri aineksissa on melko tasainen ja pyöristyneisyys kaikissa hiekkanäytteissä keskikulmikasta. Selkeää erottelua dyyniaineksen ja harjuaineksen sedimentaatioympäristöistä on vaikea tehdä, koska eolisen aineksen kulkema matka on Yyterissä melko lyhyt. Dyyniaines on alueen kivilajeista mineralogiselta koostumukseltaan lähimpänä satakunnan hiekkakiveä ja svekofennistä pohjakompleksia. Svekofenninen pohjakompleksi on myös hiekkakiven lähdealue. Satakunnan hiekkakivi on suurimmalla todennäköisyydellä dyyniaineksen tärkein lähde. Alueen granitoidien osuus näytteissä on selkeästi pienin. Jatkotutkimuksien kannalta alueelta olisi hyvä ottaa lisänäytteitä maanpäällisiltä ja merenalaisilta osilta sekä tehdä lisäanalyyseja kattavan vertailuaineiston kasaamiseksi. Dyyniaineksen kivilajifragmentteja, sekä maasälpiä olisi syytä tutkia laajemmin.