Browsing by Title

Tutkimuksessa käsitellään varhaisen kreikkalaisen heksametrirunoilijan Hesiodoksen (n. 700 eaa.) runoteokseen Työt ja päivät (kr. Ἔργα καὶ ἡμέραι) sisältyvää myyttiä viidestä ihmisheimosta. Tämä myytti kuvaa ihmiskunnan kehityksen muinaisen kultaisen ihmisheimon autuaasta aikakaudesta hopeisen, pronssisen ja herooisen heimon kautta nykypäivän rautaisen heimon vaikeaan aikakauteen. Toisin kuin eräät saman myytin myöhäisemmät versiot, Hesiodoksen myytti ei kuitenkaan kuvaa inhimillistä historiaa asteittaisena rappeutumisena ideaalisesta alkutilasta, vaan tämän kaavan rikkovat niin Hesiodoksen negatiivisesti kuvaama hopeinen heimo kuin edeltäjiään parempana esitetty herooinen heimokin. Tutkimuksen päämääränä on tarjota myytistä tekstuaalisesti perusteltu luenta, jossa myyttiä tulkitaan osana Töiden ja päivien laajempaa kontekstia. Tutkielma koostuu kolmesta pääosasta. Ensimmäisessä pyritään hahmottamaan Hesiodoksen asemaa osana perinteisesti suullista, mutta 700-luvulla hiljalleen kirjalliseksi muuttuvaa kreikkalaista runonlaulantaperinnettä. Runoteoksen Työt ja päivät sisältö ja ohjelma esitellään: Hesiodos pyrkii runossaan luonnehtimaan inhimillistä elämää tosiasiallisesti vallitsevia reunaehtoja ja esittämään tietyn kuvan siitä, miten ihmiset parhaiten voivat parantaa elintasoaan. Tämän keskeisen teeman valottamiseksi Hesiodos tuo yhteen mitä moninaisimpia aineksia: mm. myyttejä, tarinoita, kansanviisauksia ja maanviljelijän kalenterin. Runoilijan oma aktiivisuus hahmottuu juuri tämän materiaalin taidokkaana järjestämisenä niin, että se palvelee hänen runonsa ohjelmaa. Kirjoituksen toisessa pääosassa esitetään lyhyt yhteenveto Hesiodoksen myytistä viidestä ihmisheimosta, käydään läpi myytin tulkintaan liittyviä keskeisiä ongelmia ja esitellään eräitä tulkintasuuntauksia, joiden puitteissa myyttiä on pyritty analysoimaan. Näiden lähestymistapojen ansioita ja ongelmia arvioidaan, ja keskustelun pohjalta muotoillaan lähtökohdat tutkielmassa ehdotettuun lukutapaan. Tulkinta ihmisheimomyytistä esitellään kirjoituksen kolmannessa pääosassa. Ehdotuksen valossa myytin ensisijainen tarkoitus on tematisoida eräitä inhimillistä elämää määrittäviä keskeisiä reunaehtoja. Hesiodoksen myytti voidaan jakaa kahteen pääosaan, joista ensimmäinen kattaa kultaisen ja hopeisen heimon ja muodostaa myytin, joka valaisee ihmiselämää kontrastiivisesti kuvailemalla inhimillisiä elämänmuotoja, jotka eroavat radikaalisti meille tutuista elämänmuodoista. Pronssinen, herooinen ja rautainen heimo taas muodostavat historiallisen myytin, jonka tehtävä on osoittaa, että inhimillisessä historiassa voi esiintyä niin edistystä kuin taantumistakin: tulevaisuus on avoin, ja voimme itse vaikuttaa siihen. Lukutapaa puolustetaan tulkitsemalla ensi silmäyksellä nykyihmisten väistämättömään tuhoon viittaava rautaisen heimon tulevaisuuden kuvaus pikemminkin apokalyptiseksi varoitukseksi siitä, mitä tulee tapahtumaan, ellei ihmiskunta muuta tapojaan. Tutkimus päätetään käsittelemällä eri tapoja, joilla Hesiodos on työstänyt myyttiä osaksi runonsa kokonaisuutta, luonut yhteyksiä sen ja runon muiden osien välille, ja muokannut itse myyttiä palvelemaan hänen runonsa päämääriä.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin mielipideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuksien suojan ulottuvuutta asiakirjan esittämisvelvollisuuden käsittelyn yhteydessä. Liikesalaisuuksia suojataan oikeudenkäymiskaaressa todistajan vaitiolo-oikeudella (OK 17:19). Vaitiolo-oikeus ulottuu henkilötodistelun lisäksi myös kirjallisiin todisteisiin ja siten myös editiotilanteeseen. Tuomioistuin voi vaitiolo-oikeuteen vetoamisesta huolimatta antaa editiomääräyksen liikesalaisuuden sisältävästä asiakirjasta, jos erittäin tärkeät syyt vaativat todistamista. Oikeudenkäynnin julkisuus ja liikesalaisuuksien suojaaminen ovat yritysten näkökulmasta merkittäviä seikkoja niiden harkitessa, kannattaako niiden viedä jokin riita tuomioistuimeen ratkaistavaksi. Editiotilanteessa yrityksen liikesalaisuuksia saattaa paljastua jopa silloin, kun se ei itse ole jutussa asianosaisena. Yrityksen näkökulmasta oikeudenkäynti saattaakin olla liikesalaisuuksien suojaamisen kannalta hyvin vaikeasti ennakoitava. Tutkielman tutkimustehtävä jakaantuu kahteen osakysymykseen. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan liikesalaisuuden olemassaoloon liittyviä näyttökysymyksiä. Keskeinen ongelma vaitiolo-oikeuteen vedotessa onkin kieltäytymisperusteen osoittaminen OK 17:23:n edellyttämällä tasolla liikesalaisuutta samalla paljastamatta. Toisessa osassa selvitetään, millä perusteilla tuomioistuin voi määrätä liikesalaisuuden sisältävän asiakirjan luovutettavaksi todisteeksi vastoin asiakirjan haltijan suostumusta. Tutkielmassa siten selvitetään, miten on tulkittava OK 17:19:ssä käytettyä ilmaisua ”erittäin tärkeät syyt”. Tutkimusongelmaa käsitellään lainopin metodein tulkitsemalla voimassa olevan oikeuden säännöksiä. Liikesalaisuuden olemassaoloa koskeva näyttökynnys on niin sanottu todennäköiset syyt. Kieltäytymisperusteen olemassaoloa arvioidessaan tuomioistuin joutuu tukeutumaan suurelta osin erilaisiin oletuksiin ja kokemussääntöihin. Tutkielmassa on havaittu merkittäviä ongelmakohtia sekä näyttökynnyksen tiukassa että sallivammassa tulkinnassa. Tästä johtuen tutkielmassa ehdotetaan de lege ferenda ulkopuolisen asiantuntijan käytön mahdollistamista sen selvittämiseksi, sisältävätkö asiakirjat liikesalaisuuksia. Vaitiolo-oikeuden murtamisharkinnassa on kyse intressipunninnasta. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanotto, jonka mukaan intressipunninnassa harkittavista kriteereistä tärkeimpinä on pidettävä asiakirjan merkitystä todisteena sekä seurauksia todisteen esittämisestä. Näitä kahta kriteeriä tulee ensisijaisesti punnita toisiaan vasten. Muut säännöksessä tarkoitetut kriteerit tulee ottaa huomioon näitä täydentävästi. Säännöksessä ja sen esitöissä lueteltujen seikkojen lisäksi tutkielmassa ehdotetaan, että intressipunninnassa tulisi ottaa huomioon myös editiota vaativan ja liikesalaisuuden haltijan mahdollinen kilpailuasema samoilla markkinoilla sekä editiovaatimuksen kohteen asema suhteessa oikeudenkäyntiin. Tämän lisäksi tutkielmassa on täsmennetty säännöksessä tarkoitettujen liikesalaisuuden haltijalle aiheutuvien seurauksien sisältöä. Seurauksia harkitessa huomioon tulisikin ottaa muun muassa liikesalaisuuden luonne ja ikä.

This paper focuses on youth in transition by meeting youth making choices regarding their further education as well as whether they stay in or move out of their local community. First, regarding the choices concerning work and education made by the youth, this study aims to explore the growing understanding of the strengths and talents that youth have in light of prominent theories in positive psychology. Second, in terms of the mobility and immobility of the youth, this study explores the concept of “capability to stay” and its relationship with aspirations of youth through the lens of the “aspiration–capability framework”. During the research, I collaborated with a practitioner working for an action-research organization in the Netherlands. The data used in this study is collected through recordings of eight conversations between the collaborator and the youth participating in a program facilitated by the organization. The recordings form a body of naturally occurring data, and narrative analysis was used to examine the data. The analysis supported the need to consider (im)mobility as one process and demonstrated the usefulness of the aspiration-capability framework as an instrument in migration research. Further, the narratives of the youth shed light on how the development of their strengths and talents were very closely tied. The three pillars of positive psychology – experience, individual traits, and institutions –were used to explore the ways in which meaning was given to the development of talents and strengths by youth in their narratives. This paper concludes with a discussion on the concept of good life in relation to the youth and their capacity to stay, and a call to better understand the role community and institution can play in supporting youth as they navigate their educational pathways.

The focus of this thesis is on the education of indigenous peoples, especially on how education can facilitate territorial self-determination and political emancipation for them. Indigenous movements world-wide and in Ecuador have focused on creating education respectful of and relevant to indigenous cultural background and knowledge. This thesis explores further the interconnectedness of education and indigenous territorial politics, as they have been together in the forefront of the indigenous movement in Ecuador, and they link the epistemological struggle of recognising Indigenous knowledges to environmental issues prevalent in the country dependent on extractivism. As indigenous peoples often inhabit environmentally vulnerable regions, this thesis examines how for the indigenous groups of Ecuadorian Amazon the relationship between education and territory can aim to be mutually beneficial, encouraging both preservation of the diverse cultures and environment in the biocultural landscapes. The research was conducted as an ethnographical case study on the province of Pastaza, situated in the Ecuadorian Amazon with a special focus on the indigenous group known as Sapara, who are the smallest of 14 indigenous nationalities recognised under the plurinational state of Ecuador. The data of the study consisted of 27 semi-structured interviews and participant observation recorded in the field diary, accompanied by historical analysis of intercultural bilingual education in Ecuador. This thesis illustrates the place-making practices and histories of indigenous peoples, acknowledged under the term Indigenous knowledge, as they form a foundation for territorial politics. Possibility for epistemological diversity in the education system is understood through principle of interculturality, as articulated by the indigenous movement itself as a radical project of recognising lived heritage of cultural and historical differences in dialogue between various segments of society. The topic is examined through the concept of territory, which emphasises a question of governance in plurinational Ecuador, where indigenous nationalities struggle to exercise control over their respective territories. Territory is formed of competing political projects that aim to define and redefine its meaning, which also opens up a definition of territory to scrutinise what type of power actually operates in these political projects and rejects assumptions of simple top-down governance as the only possible territorial form. This theoretical framework facilitates the analysis of education as a part of territorial strategies. The main argument of this thesis is that education constructs a significant part of reinforcing political emancipation and territorial self-determination of indigenous peoples. Based on historical and ethnographical analysis, the thesis illustrates how education functions as a privileged arena of cultural struggle to achieve epistemological diversity that includes Indigenous knowledges alongside with Western science. Simultaneously, education, which is perceived pivotal for living well, acts as a societal force that can transform material foundations of life, since indigenous peoples modify their residential patterns in order to access education. As indigenous territories remain only partly autonomous, since the nation-state retains control over subsoil resources, land continues to be an arena of competing political interests. This accentuates the importance of planning education practices to facilitate living inside the whole territory, since inhabiting space asserts the claims of indigenous groups effectively, allowing them to practice a strategy of dispersal.

This thesis studies the implications of quality of education in the steady state of an endogenous growth model for optimal spending allocation decisions with educated labor, mandatory schooling, congestion costs and infrastructure spillovers. Education quality is characterized by the past knowledge taught to the students, and the degree of congestion in schools. Congestion costs are defined as the ratio of teachers to students in the population, and as the proportion of government spending on education to the teaching capacity given the public infrastructure. The transitional dynamics associated with an increase in the degree of congestion, and the spending share on education, are analyzed in the balanced-growth path. It is shown that a revenue-neutral spending reallocation has an ambiguous effect in the final consumption and human capital accumulation levels. A growth-maximizing share of government spending on education is required to avoid ambiguous results. This is shown to depend either on the production function parameters only or on a combination of these with education parameters and a negatively related congestion parameter, accordingly to the congestion cost considered. Implications for increasing the years of mandatory schooling are also discussed.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.

Holhoustoimen tarkoituksena on holhoustoimilain (422/1999) 1 §:n mukaan valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Edunvalvontatehtävien hoidosta vastaavat edunvalvojat, joita järjestämistapansa puolesta on kahdenlaisia. Ensinnäkin edunvalvojana voi toimia yksityinen, yleensä päämiehen sukulainen tai muu läheinen henkilö. Toinen ryhmä ovat yleiset edunvalvojat. Yleiset edunvalvontapalvelut voidaan jakaa vielä oikeusaputoimistojen järjestämään edunvalvontaan ja yksityisten palveluntuottajien järjestämään yleiseen edunvalvontaan. Hoitaessaan tehtäväänsä edunvalvojalla on velvollisuus toimia holhoustoimilaissa säädettyjen käyttäytymisnormien mukaan. Jos edunvalvoja laiminlyö laissa säännellyt velvoitteensa ja tästä aiheutuu päämiehelle vahinkoa, seurauksena voi olla holhoustoimilain 45 §:ssä säädetty vahingonkorvausvastuu. Lainkohdan mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on tehtävää hoitaessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut päämiehelleen. Vahingonkorvausvastuun edellytyksinä on näin ollen aiheutunut vahinko, syy-yhteys aiheutuneen vahingon ja edunvalvojan toiminnan välillä sekä edunvalvojan tahallisuus tai huolimattomuus, toisin sanoen tuottamus. Tutkielman aiheena on edunvalvojan vahingonkorvausvastuu holhoustoimilain edunvalvontajärjestelmässä. Vahingonkorvausvastuu voidaan nähdä edunvalvojalle asetettujen velvollisuuksien tehosteena, joten korvausvastuu ja sen edellytykset ovat sellaisia kysymyksiä, joilla on suuri merkitys muun muassa päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen kannalta. Korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta tuottamuksen asteella ei ole merkitystä, myös lievä huolimattomuus täyttää tuottamusvaatimuksen. Tutkielmassa pyritään täsmentämään vahingonkorvausoikeudellisen tuottamuskäsitteen sisältöä edunvalvojan korvausvastuun osalta. Tuottamusta arvioidaan sen huolellisuuden kautta, jota edunvalvojan voidaan tehtäväänsä hoitaessaan odottaa noudattavan. Huolellisuusarvioinnin lähtökohtana on perinteisen bonus pater familias – kriteerin lisäksi edunvalvojalle asetettujen käyttäytymisnormien kokonaisuus. Voidaan puhua normipainotteisesta tuottamusarvioinnista. Asiaa lähestytään edunvalvojalle holhoustoimilaissa asetettujen tehtävien ja velvollisuuksien kautta. Haasteita edunvalvonnassa vaadittavan huolellisuustason arvioinnissa, verrattuna esimerkiksi asianajajiin tai muuhun yhtenäiseen ammattikuntaan, aiheuttaa kuitenkin se edunvalvonnan erityispiirre, että edunvalvojana toimivat sekä oikeudellisen tai muun koulutuksen saaneet yleiset edunvalvojat että yksityiset, usein omaisedunvalvojat, joilla ei välttämättä ole koulutusta tai osaamista edunvalvojan tehtäviin. Lisäksi vanhemmat toimivat alaikäisten lastensa edunvalvojina suoraan lain nojalla luonnollisesti ilman perehdytystä edunvalvojan tehtäviin. Tutkielmassa pohditaan sitä, tuleeko tuottamusta arvioida yhtenäisesti kaikkien edunvalvojien osalta, vai voiko huolellisuus- ja selonottovelvollisuuden taso vaihdella sen mukaan, kuka edunvalvontatehtävää hoitaa. Holhoustoimilaki ei sinänsä erottele eri edunvalvojia toisistaan, mutta yleisellä ja yksityisellä edunvalvonnalla on kuitenkin sellaisia toiminnan luonteeseen liittyviä erityispiirteitä, joilla voinee tosiasiallisesti olla merkitystä tuottamusarvioinnin kannalta. Tutkielma keskittyy pääasiassa niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan toimivaltaa eli edunvalvojan suhdetta päämieheensä. Edunvalvojan suhdetta ja velvollisuuksia esimerkiksi maistraattiin nähden käsitellään kuitenkin niiltä osin kuin arvioidaan, mikä merkitys maistraatin toiminnalla voi olla edunvalvojan korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta. Kun edunvalvoja on itse vastuussa toimistaan ja toisaalta laiminlyönneistään, oikeuskirjallisuudessa katsotaan pääsääntöisesti, että muiden tahojen toiminnalla ei ole merkitystä edunvalvojan korvausvastuun kannalta. Tutkielmassa katsotaan kuitenkin, että esimerkiksi edunvalvojan saamilla neuvoilla ja ohjeilla voi olla merkitystä sen arvioinnissa, voidaanko edunvalvojan katsoa toimineen huolimattomasti. Sen sijaan edunvalvojan subjektiivisille ominaisuuksille voitaneen antaa merkitystä lähinnä vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa tuottamusarvioinnissa, ja siinäkin vain rajallisessa mielessä.

Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.

Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.