Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet för samhälle i förändring"

Innovation is an important theme in economics and economic history because modern societies with sustained economic growth are based on constant creation and employment of new technology. This thesis studies the role of individuals and organisations in creating innovations in Finland in the period 1880-1940. A debate in economic history of innovation concerns the notion that innovation was driven by individual inventors without support of formal training and an organisation around them until late 19th century. The alleged transition from independent to dependent innovation created by formally trained inventors within firms in the early 20th century implies that innovation activities would have intensified in the period and, using more of state-of-the-art knowledge, would have produced more innovations of a higher quality. The novelties of this thesis are its focus on independent inventorship in Finland and exceptional focus on inventor careers through biographical or prosopographic data. Finland is an interesting object of study due to a research gap. Finnish technological development has been studied before in literature. However, earlier literature has not addressed the question of independent and dependent innovation in Finland. Literature using historical Finnish patent data has addressed other themes such as patenting by foreigners before the First World War and technology markets. The major data source in this thesis is the Finnish patent database created in a research project at the University of Helsinki. It contains data on patents registered in Finland in 1842-1940 of which I use data on years 1880-1940. I measure this increased quality and complexity of inventing through a quantitative measure, the duration of patents. The variable is used often in quantitative historical literature to measure the quality of patents. As an additional indicator of patent quality, I check the distribution of technological International Patent Classifications (IPC) of patents. I study the distributions by looking at individual and organisation patentees from Finland, Sweden, Germany and the rest of the world’s countries to assess the role of technology and human capital transfer from abroad to Finland. I also use additional prosopographic or biographical data on 93 Finnish inventors with patents in the Finnish patent database between 1910 and 1940 except for two inventors with biography patents prior to 1910. I take the biographical data from two biography databases of Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), the National Biography of Finland and Talouselämän vaikuttajat. I match the data in biographies with patent data in Finnish patent database. I use these biographies to assess in more detail the formal training, career paths, international connections, economic sectors of work and social background of inventors. The main contribution of this thesis is showing that most inventors worked in organisations when inventing in Finland in the late 19th century and early 20th century. Besides independent inventors actually being dependent, the official patent data seems to show that firms, particularly foreign firms from Sweden and Germany, were important drivers of innovation and economic growth in Finland since the early 1920s. Foreign firms were particularly important in high-tech sectors like chemistry. Independent innovation was rare in Finland already in the late 19th century and early 20th century as innovation was largely carried out by firms and, when studied through prosopographic data, allegedly independent inventors were actually working in or for firms in some way. The results of this thesis are similar to earlier literature on other Nordic countries. The results on biography patents reveal that the official patent data understate the professional and social background of inventors. Even though many inventors were presented in official patent records as engineers, most of the inventors in the biography sample, around 50-60 per cent, were managers, board members or owners of firms when inventing. Inventors had clear occupational continuity in their career. Most inventors had a lot of formal training as over 60 per cent of biography patent inventors had an academic education. Many inventors had education and work experience from abroad, mostly from Germany, Sweden, the USA and Russia. Most inventors had worked most of their career or the second longest term of their careers in someone else’s firm or their own firm. However, there is speculative evidence in this thesis that work history in the public sector or the academia can help inventors to provide high quality technology. The social mobility of inventors was low as most inventors had an upper middle-class or high social background: most inventors were either engineers, managers or non-technical experts and so were their fathers.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Yhdysvaltojen intiaanipolitiikkaa ja sen vaikutuksia dakota-intiaaneille Minnesotassa 1850-luvulla. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka Yhdysvaltojen 1850-luvulla harjoittama intiaanipolitiikka on ollut keskeinen syy dakotojen aloittamalle sodalle elokuussa 1862. Yhdysvallat ei omalta osaltaan sitoutunut dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin, mikä aiheutti dakotojen keskuudessa syvää katkeruutta liittohallintoa kohtaan. Yhdysvaltojen roolia voidaan tarkastella tutkimalla dakotojen kanssa solmittuja sopimuksia sekä niiden täytäntöönpanon epäonnistumista. Dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin liitetty korruptio yhdistetään usein kauppiaisiin ja korruptoituneisiin virkamiehiin mutta tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että ongelmat olivat huomattavasti laajemmat: intiaanipolitiikka järjestelmänä oli rakenteellisesti korruptoitunut ja viallinen eikä liittovaltion hallinto tehnyt mitään tiedossa olevien ongelmien korjaamiseksi. Poliittisessa keskustelussa alkuperäiskansat nähtiin väliaikaisena esteenä Yhdysvaltojen läntiselle laajentumiselle, joka rakentui pitkälti alkuperäiskansojen kanssa neuvoteltujen sopimusten varaan. Näillä sopimuksilla Yhdysvallat otti haltuunsa valtavia maa-alueita, joista korvauksena alkuperäiskansat saivat vuotuismaksuina rahaa ja erilaisia tarvikkeita. Vuotuismaksujen johdosta alkuperäiskansat tulivat yhä riippuvaisemmiksi liittohallinnosta ja samaan aikaan sopimusten takaamat korvaukset houkuttelivat erilaisia keinottelijoita, jotka halusivat hyötyä sopimuksista rahallisesti. Tämän johdosta intiaanipolitiikan ympärille syntyi intiaanijärjestelmä – rakennelma, josta kehittyi merkittävä poliittisen sekä taloudellisen vaikutusvallan väline. Sopimukset olivat olennainen osa intiaanijärjestelmän toimintaa, koska niistä maksettavat korvaukset ylläpitivät järjestelmässä liikkuvia rahavirtoja. Useissa tapauksissa valtaosa korvauksista päätyi suoraan kauppiaille, jotka myivät tuotteitaan alkuperäiskansoille velaksi jopa nelinkertaisilla katteilla. Minnesotassa intiaanijärjestelmän toiminta voidaan liittää osavaltion alueelliseen kehitykseen 1800-luvun puolivälissä. Minnesotan nopea alueellinen kehitys territoriosta (v.1849) osavaltioksi (v. 1858) vain kymmenessä vuodessa vaikutti suoraan myös dakotojen olosuhteisiin. Uudisasukkaiden määrän moninkertainen kasvu 1850-luvulla yhdistettynä dakotoille tärkeiden turkiskaupan sekä saaliseläinten määrän romahtamiseen 1840-luvulla pakottivat dakotat allekirjoittamaan alueita koskevia sopimuksia Yhdysvaltojen kanssa. Dakotat luopuivat lähes kaikista maa-alueistaan vuosien 1851 ja 1858 sopimusten myötä ja etenkin vuoden 1851 sopimuksiin on liitetty suoranaista korruptiota sekä virkamiesten ja poliitikkojen kyseenalaista toimintaa. Dakotojen mukaan lopulliset sopimukset eivät vastanneet sisällöltään sitä, mitä neuvotteluissa oli sovittu. Vuoden 1851 sopimusten yhteydessä allekirjoitetut dakotojen velkoja koskevat paperit sekä niihin liitetty korruptio saivat Yhdysvaltain senaatin käynnistämään tutkinnan, joka lopulta vapautti syytetyt kaikista syytteistä, todisteista huolimatta. Dakotojen riippuvuus Yhdysvalloista kasvoi 1850-luvun aikana eikä liittohallinto ollut valmis puuttumaan tiedossa olleisiin intiaanijärjestelmän aiheuttamiin ongelmiin. Dakotoille kuuluneet vuotuismaksut maksettiin toistuvasti myöhässä, vaikka sopimuksissa maksun ajankohdasta määrättiin eksplisiittisesti. Kauppiaiden ylisuuret katteet söivät suurimman osan dakotoille kuuluneista vuotuismaksuista, mikä ylläpiti kärsimyksen, katkeruuden ja tyytymättömyyden kierrettä. Dakotojen aloittama sota elokuussa 1862 oli suoraa seurausta Yhdysvaltojen intiaanipolitiikasta ja intiaanijärjestelmän toiminnasta Minnesotassa 1850-luvulla.

Tarkastelen tutkimuksessa kuinka antroposofinen ihmiskuva ilmenee steinerpedagogisten kasvattajien vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Steinerin antroposofisen kehitysvaiheteorian mukaan alle seitsemän vuoden ikäinen lapsi kehittyy työskentelemällä tahtonsa kanssa ja jäljittelemällä ympäristöään Tästä johtuen kasvatuksen nähdäänkin olevan pääasiassa aikuisen itsekasvatusta. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, kuinka eettisen ja vapaan persoonan kasvatustavoitteisiin pyritään käytännössä ja kuinka nämä käsitteet ymmärretään. Tarkastelen myös, kuinka steinerkasvattajat pyrkivät säilyttämään lapsen kasvuvoimia kehossa ja hillitsemään niiden siirtymistä päähän. Pohdin, kuinka kehon ja tietoisuuden prosesseja aktivoidaan ja suunnataan vuorovaikutuksessa. Työni on laadullinen tutkimus, joka perustuu etnografiseen aineistoon, puolistrukuroituihin haastatteluihin ja grounded theory- menetelmän soveltavaan käyttöön analyysin tukena. Etnografinen aineisto on kerätty eräässä Helsingin steinerpäiväkodissa osallistuvan havainnoinnin metodilla suoritetun kenttätyön avulla. Aineisto täydentyy lisäksi kolmen eri päiväkodin kasvattajien haastatteluilla. Kasvattajat pyrkivät selittävän ja autoritäärisen ohjaamisen sijaan aktivoimaan lasten alotteellisuutta ja orientoimaan heitä keholliseen jäljittelyyn liittymisen tapana. Neuvottelun ja käsitteellisen keskustelun sijaan kasvattajat pyrkivät herättämään ja suuntaamaan lasten kehollista tietoisuutta itseen ja ympäristöön sosiaalisesti merkittävillä tavoilla. Näin kasvuvoimia estettiin siirtymästä päähän ja tuettiin liittymistä yhteisöön eettisyyden perustana. Lasten älyllistä tietoisuutta pyrittiin hillitsemään samalla kun kasvattajat puolestaan pyrkivät korkeaan tietoisuuteen suhteessa omiin tunteisiinsa, ajatuksiinsa, asenteisiinsa ja toimintaansa. Esitän, että steinerkasvatuksessa ajatus ihmisestä kasvatuksessa ja itsekasvatuksessa muokattavana yhdistyy jäljittelyyn yhtenä eettisen kultivaation tekniikkana. Jäljittelyn painopiste on lapsuudessa tiedostamattomassa päässä janaa, mutta aikuisuudessa se siirtyy tietoiseen päähän. Molemmissa vaiheissa tietoisuus käsitetään myös kehollistuneena ilmiönä: asenteet, tunteet ja ajattelu muokkaavat aisteja ja kehoa ja toisaalta kehollisen toiminnan kautta voidaan työstää asenteita, tunteita ja ajattelua. Jäljittely palveleekin lopulta perimmäistä yksilöllistymistä, jonka päämääränä on hengen vapaus.

Tutkimus keskittyy Suomen kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuteen ja sen ongelmiin. Tarkastelun kohteena on kestävän kehityksen johdonmukaisuus kokonaisuutena, joka huomioi ekologisesti kestävän kehityksen lisäksi myös sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen. Näitä eri kehitystä kuvastavia käsitteitä käsitellään tutkimuksessa eri politiikkasektoreina, jotka ovat kestävän kehityksen lisäksi kauppa- ja kehityspolitiikka. Tutkimus pyrkii selvittämään johdonmukaisuuden haasteita sekä mitä erilaisia näkökulmia toimijoilla on kestävään kehitykseen ja miksi toiminnassa ollaan mukana. Tutkimuksessa pyritään myös selvittämään, kuinka johdonmukaisuus näkyy erityisesti kehityspolitiikassa ja miten informaatio, intressit ja johtajuus vaikuttavat johdonmukaisuuteen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu vahvasti johdonmukaisuuden ympärille, joka toimii työkaluna tutkimuksen edetessä. Keskeisiksi käsitteiksi teoreettisessa viitekehyksessä nousee johdonmukaisuuden lisäksi kestävä, sosiaalinen ja taloudellinen kehitys. Teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimuksen analyysiä ja auttaa tutkimuskysymysksiin vastaamisessa. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografiaa käyttäen ja sen analysointiin on hyödynnetty sisältöanalyysiä. Pääaineistona toimivat dokumentit, internetsivut ja tapahtumat, sekä täydentävänä aineistona teemahaastattelut, jotka ovat kerätty aiheelle oleellisilta toimijoilta. Analyysin myötä kestävän kehityksen johdonmukaisuudessa on mahdollista nähdä viitteitä ongelmista erityisesti informaation, intressien ja johtajuuden osalta. Kokonaisuudessaan eri sektorit perustelevat osallisuuttaan kestävään kehitykseen eri tavalla, joka luo pohjaa näille ongelmille ja ristiriitaisuuksille. Tutkimuksesta ilmenee poliittisten ja taloudellisten intressiristiriitojen aiheuttavan epäjohdonmukaisuuksia, joista ollaan osittain jopa tietoisia. Tiedostamattomia epäjohdonmukaisuuksia ilmenee puolestaan erityisesti laajan informaation takia, joka juontaa juurensa kestävän kehityksen laajaan kokonaisuuteen. Haasteita aiheuttaa tutkimuksen perusteella myös tapa, jolla tätä kestävän kehityksen laajaa kokonaisuutta johdetaan. Johdonmukaisuuden ongelmia kehityspolitiikan osalta aiheuttaa puolestaan sen muuttunut toimintaympäristö ja epäjohdonmukainen johtaminen. Kaikki tutkimuksessa ilmenevät seikat johdonmukaisuudesta vaikuttavat olevan kuitenkin myös vahvasti sidoksissa toisiinsa. Tutkimuksen vastaukset valottavat niitä motivaatioita ja perusteluita, joista lähtöisin Suomen kestävän kehityksen kenttä toimii. Näiden seikkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutuksien sisäistäminen voi olla kokonaisuudessaan tärkeää kestävän kehityksen kannalta jokaisella eri tutkimuksen sektorilla. Tutkimustulosten ilmi tuomat haasteet hidastavat johdonmukaisuutta sekä aiheuttavat ristiriitoja ja epäkohtia toimijoiden työskentelyssä. Näiden haasteiden tunnistaminen voi olla ensisijaisen tärkeää kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuden luomisessa ja siten myös yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Jussi Halla-aho rakensi puheenjohtajakautensa aikana kuvaa Suomen kansasta. Tutkielma tutkii kansan rakentamista kolmesta näkökulmasta: Sen sisäryhmän kautta, eli kuka kuuluu kansaan, sen ulkoryhmän kautta, eli kuka ei kuulu kansaan, ja kansan vihollisen eli eliitin kautta. Aineistona toimivat Jussi Halla-ahon puheet ja kirjoitukset hänen puheenjohtajakautensa ajalta vuodelta 2017–2021. Aineistolähteinä ovat Suomen Uutiset, eduskunnan puheenvuorot, Facebook-kirjoitukset ja Halla-ahon kirjoittama artikkeli MTV-uutisiin. Tutkimuksessa käytetään aineiston analysoimiseen teoriakirjallisuutta populismista ohuena ideologiana, jossa keskeiseksi asiaksi nousee populismi kansan ja eliitin vastakkainasetteluna. Kansan ja eliitin vastakkainasettelusta ovat muun muassa kirjoittaneet Cas Mudde ja Jan-Werner Müller. Lisäksi aineistolle hedelmälliseksi nousee Jan Zielonkan teos, jossa hän nostaa populismin keskiöön liberaalin maailmanjärjestyksen ja sen ideoiden vastustamisen. Aineisto näyttää, että kansan edustaminen ja kansan vihollinen, eliitti, olivat keskeisiä teemoja Halla-ahon puheenjohtajuuden ajatusmaailmassa. Aineistossa kansan sisäryhmän rakentamisessa tulee esiin kansa ”tavallisena ihmisenä” tai ”pienenä ihmisenä” jota haittaa muun muassa globalisaatio työpaikkojen siirtyessä muualle. Tavallinen ihminen on myös kulttuurisesti konservatiivinen, sillä hän ei halua kuulla liberaaleista kulttuurisista ideoista, kuten sukupuolen moninaisuudesta. Kansan ulkoryhmä taas rakentuu ensisijaisesti Halla-ahon määrittelemän etnisen suomalaisuuden kautta. Halla-aho näkee maahanmuuttajat ja muslimit kansasta ulkopuoliseksi, ja näkee suomalaisuuden etnisenä konstruktiona. Uhaksi kansalle ja suomalaisuudelle nähdään väestönvaihto ja islamilaiset ideat, sosiaaliturvalla elävät maahanmuuttajat, sekä turvapaikanhakijat, jotka vievät koko ikänsä rehellisesti työtä tehneen natiivin suomalaisen työn hedelmät. Kansan viholliseksi eli eliitiksi asettuvat muut korruptoituneet puolueet, ”mafiaperheet”, Euroopan Unioni ja media. Kansan ja ei-natiivien jaottelu tapahtuu etnisesti, kun taas eliitin ja kansan jaottelu tapahtuu etnisen ryhmän sisällä. Eliitti voi myös asettua ei-natiivien puolelle esimerkiksi ajamalla maahanmuuttoa. Lisäksi eliitti asettuu ajoittain Venäjän ja ”Brysselin herrojen” asialle. Halla-ahon diskurssi asettuu tutkielmassa osaksi Perussuomalaiset-puolueen muutosta maahanmuuttoon keskittyväksi puolueeksi, vaikka Halla-aholla oli myös paljon samanlaista retoriikkaa verrattuna edeltäjäänsä Timo Soiniin, joka toimi Perussuomalaisten puheenjohtajana vuosina 1997–2017, ennen Halla-ahoa. Lisäksi diskurssi asettuu osaksi populismia ohuena ideologiana ja osaksi populismia yleiseurooppalaisena ja osittain amerikkalaisena ilmiönä. Halla ahon retoriikasta löytyikin paljon samanlaisia teemoja esimerkiksi ranskalaisen Kansallisrintama puolueen kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteilija Kaj Stenvallin maalauksia laadullista visuaalisen semiotiikan menetelmää soveltaen. Tutkielmassa analysoidaan, miten Kaj Stenvallin maalauksissa kritisoidaan Ukrainan sodan kontekstissa Vladimir Putinin toimia, sekä millaisia tulkintoja sekä merkityksiä voidaan löytää Stenvallin maalauksista. Maalauksia lähestytään tutkielmassa poliittisesti diskursiivisen taiteen sekä deliberatiivisen demokratiamallin teoreettisista viitekehyksistä käsin. Tutkimusaineistona käytettiin Kaj Stenvallin Instagram-tililtä löytyviä maalauksia. Sosiaalinen media foorumina ja alustana loi tutkielmalle tarpeen poikkitieteelliseen metodologiseen valintaan, jossa semioottinen analyysi oli tärkeässä roolissa. Yleisöjen rooli ja taiteen suhde poliittiseen keskusteluun olivat tutkimuksen läpi kulkevia tärkeitä teemoja. Tutkimuksessa löydettiin useita semiotiikan kannalta tulkinnallisia merkkejä ja symboleita, sekä ajallisuuden kontekstissa selkeitä viitteitä historiallisiin aikakausiin ja ideologioihin. Stenvallin ironinen ja räikeä ilmaisutyyli maalauksissa kykenee herättämään erilaisten yleisöjen huomion. Lisäksi foorumin merkitys kritiikin ilmenemisellä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla on avainasemassa Stenvallin poliittisesti diskursiivisessa taiteessa.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.

Tutkielma tarkastelee kansallisen intressin ilmenemistä Euroopan unionin ympäristölainsäädännön osalta suomalaisten europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisessä Euroopan parlamentissa kaudella 2009–2014 sekä kansallisen intressin heijastumista erityistapauksena erottuvasta rikkidirektiivistä ja siitä käydystä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma keskittyy lainsäädännön osalta EU:n ympäristölainsäädäntöön, sillä se on laaja ja koherentti kokonaisuus, hyvin ajankohtainen ja sen merkityksen voi odottaa kasvavan tulevaisuudessa. Euroopan parlamentti on taas kansallisen intressin näkökulmasta kiinnostava tarkastelukohde, sillä se on ylikansallinen toimija, joka on poliittisesti järjestäytynyt ylikansallisiin ryhmiin, vaikka europarlamentaarikot ovat kansallisesti valittuja. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa syksyllä 2022 EU:n ennallistamisasetuksesta käydyn julkisen keskustelun valossa. Tutkielma tarkastelee kansallista intressiä kahden lähestymistavan kautta. Se perustuu mekaaniseen äänestyskäyttäytymisen määritelmään havainnoidessa kansallisen intressin ilmentymistä Euroopan parlamentissa sekä rikkidirektiivin kautta sisällölliseen kansallisen intressin analyysiin. Äänestyskäyttäytymisen analyysissä hyödynnetään Wojciech Słomczyńskin ja Dariusz Stolickin, Christel Koopin, Christine Rehin ja Edoardo Bressanellin sekä Tapani Raunion ja Wolfgang Wagnerin menetelmiä kansallisen intressin tunnistamisessa. Rikkidirektiivin laadullisen tarkastelun menetelmällinen lähtökohta on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Viitekehyksenä kansallisen intressin laadulliselle määritelmälle hyödynnetään David W. Clintonin ja Scott Burchillin kansallisen intressin käsitteitä kansainvälisessä politiikassa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta osasta. Europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisen osalta aineistona toimivat Euroopan parlamentin täysistuntojen äänestyslistat ympäristölainsäädännön äänestyksissä kaudella 2009–2014. Rikkidirektiivistä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisarkiston rikkidirektiiviä käsittelevistä artikkeleista aikavälillä 2009–2022 sekä suomalaisten europarlamentaarikoiden puheenvuoroista rikkidirektiivin täysistunnossa. Keskeisenä ensimmäisenä tuloksena aineistosta erottuu pieni kansallisen intressin merkitys Euroopan parlamentissa ympäristölainsäädännön osalta: on harvinaista, että suomalaiset europarlamentaarikot äänestävät joukkona omaa ylikansallista ryhmäänsä vastaan. Tutkielman toisena keskeisenä tuloksena erottuu vahva kansallisen intressin ilmeneminen rikkidirektiivin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Rikkidirektiivi nähdään pääosin erittäin haitallisena Suomelle ja sen hyötyjä korostavat näkemykset ovat vähemmistössä. Rikkidirektiivin haitallisuuden näkemyksessä ilmenee erityisesti Clintonin näkemys kansallisesta intressistä ulkoisten uhkien torjumisena. Kansallisen intressin käsitteen täydellisen vangitsemisen haastavuus voidaan havaita myös aineistosta, jota tukee Burchillin ajatus kansallisesta intressistä sosiaalisena konstruktiona. Kansallinen intressi rikkidirektiivin keskustelussa ilmenee aineistosta nousseiden teemojen avulla, joita ovat huoli teollisuuden kustannusvaikutuksista, huoli Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö, työllisyysvaikutukset, hallituksen tuki- ja kompensaatiotoimet, Suomen maantieteellinen erityisasema, direktiivin terveys- ja ympäristöhyödyt, hyödyt suomalaisille yrityksille ja liiketoiminnalle sekä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuus. Rikkidirektiivi toimii myös laajempana esimerkkinä Suomen EU- vaikuttamisen onnistumisesta ja toimintatavoista: aineistossa havaitaan kritiikkiä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuudesta, mikä noudattaa samaa linjaa esillä olleen viitekehyksen kanssa. Rikkidirektiivi näyttäytyy poikkeuksellisena ympäristölainsäädäntönä Suomessa siitä käydyn julkisen keskustelun erityisen laajuuden ja kansallisen intressin ilmenevyyden vuoksi, mutta se on myös linjassa parlamentin äänestyskäyttäytymistä käsittelevän aiemman tutkimuksen kanssa. Kymmenen vuoden takainen rikkidirektiivin keskustelu tarjoaa perspektiiviä lähihistoriasta ja tutkielma pyrkii tuomaan näkökulmaa kansallisen intressin käsitteen näkymiseen ja sen ilmenemismuotoihin käytännössä.

Tutkielman aiheena on Euroopan metsäministerikonferenssit ja Suomen harjoittama metsäpolitiikka vuosina 1990–1998. Konferenssien taustalla oli metsien nousu kansainväliselle poliittiselle agendalle 1980-luvulla tropiikin metsäkadon myötä ja kestävää kehitystä käsitelleessä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa 1992. Myös kansallisella tasolla Suomen metsäpolitiikkaa uudistettiin voimakkaasti 1990-luvulla. Ensimmäinen Euroopan metsäministerikonferenssi järjestettiin Strasbourgissa 1990 Ranskan ja Suomen aloitteesta. Toinen metsäministerikonferenssi järjestettiin Helsingissä 1993 ja konferenssin teemana oli kestävä metsätalous. Helsingin konferenssin seurannassa tärkeäksi muodostui niin sanottu ”Helsinki-prosessi”, jossa kehitettiin yleiseurooppalaiset kestävän metsätalouden kriteerit ja indikaattorit, jotka hyväksyttiin kolmannessa metsäministerikonferenssissa Lissabonissa 1998, johon tutkielma rajautuu. Tutkielman tavoitteena on tutkia, miten Euroopan metsäministerikonferenssit suhteutuivat ajanjakson laajalle levinneeseen metsäpolitiikan kenttään ja millaista metsäpolitiikkaa Suomi harjoitti metsäministerikonferenssien kautta. Tavoitteena on myös tarkastella, miten metsien kestävää käyttöä määriteltiin Helsingin metsäministerikonferenssissa ja sen seurannassa. Koska metsäministerikonferenssit ovat olleet maa- ja metsätalousministeriövetoisia, tutkimusaineistona on käytetty erityisesti maa- ja metsätalousministeriön sekä ulkoasiainministeriön arkistoaineistoa konferensseista, mutta myös julkaistua aineistoa. Soveltuvin osin on myös hyödynnetty muuta 1990-luvun kansainvälistä metsäpolitiikkaa käsittelevää julkaistua ja arkistoaineistoa. Tutkielman teoreettis-metodologinen lähestymistapa soveltaa erityisesti laadullista sisällönanalyysia ja politiikka-analyysin teorioita. Metsäministerikonferenssi -prosessin alkuvaiheen varsin vakiintumattoman toimintatavan voi nähdä muuttuneen rakenteeltaan selkeämmäksi Helsingin konferenssin jälkeen. Strasbourgin konferenssin substanssin painopisteet olivat tieteellisen yhteistyön lisäämisessä, vaikka sillä voi nähdä olleen myös yleispoliittisia merkityksiä. Helsingin konferenssi oli muutos poliittisempaan suuntaan ja konferenssissa käsiteltiin ajankohtaisia metsäpoliittisia aiheita YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin metsiä koskevien päätösten pohjalta. Metsien kestävää käyttöä määriteltiin erityisesti Helsingin konferenssin päätöslauselmassa H1 ”Euroopan metsien kestävän hoidon ja käytön yleisperiaatteet”, sekä konferenssin jälkeisessä kriteerien ja indikaattorien kehitystyössä. Euroopan metsäministerikonferenssit linkittyivät monin tavoin muihin metsäpoliittisiin prosesseihin. Esimerkiksi Helsinki-prosessi liitettiin valmistautumiseen 1995 järjestettyyn YK:n kestävän kehityksen toimikunnan metsiä käsittelevään kokoukseen, jossa päätettiin myös hallitustenvälisen metsäpaneelin perustamisesta. Kokouksessa Suomi myös tarjoutui järjestämään kansainvälisen kriteeri- ja indikaattoriseminaarin Helsingissä 1996. Suomen metsäpaneeliin liittyvään strategiaan kuului muun muassa aktiivinen osallistuminen kestävän metsien hoidon ja käytön kriteerien ja indikaattorien kehittämiseen. Tätä tavoitetta Suomi edisti myös Helsinki-prosessin kautta. Suomen roolin voi nähdä olleen merkittävä Euroopan metsäministerikonferenssien kannalta: sen lisäksi, että Suomi oli tekemässä aloitetta Ranskan kanssa, se kuului konferenssin järjestäjäorganisaatioon kaikissa kolmessa ensimmäisessä Euroopan metsäministerikonferenssissa.

Tutkielma käsittelee asuntopolitiikan ja omistusasumisen välistä suhdetta Helsingissä. Aineisto on Helsingin asuntopolitiikkaa edustavat 25 asunto-ohjelmaa vuosilta 1971–2016. Asunto-ohjelmien sisältöä tutkitaan kvalitatiivisena analyysina grounded theoryn periaatteita ja koodausta hyödyntäen. Laadullisen analyysin tavoitteena on muodostaa kokonaisvaltainen kuva toteutetusta asuntopolitiikasta Helsingissä ja tunnistaa asuntopoliittisia välineitä, eli päätöksiä, asetuksia ja toistuvia teemoja, joilla kaupunki on pyrkinyt vastaamaan asumisen ongelmiin. Näistä välineistä muodostettiin aikasarjamuuttujat, joiden vaikutusta tutkielmassa esitettyyn selitettävään muuttujaan, vanhojen osakeasuntojen hintaindeksiin, laskettiin Newey-West -keskivirheiden aikasarjan regressiolla. Regressio toteutettiin yhdeksänä mallina. Ennen regressiota muuttujat logaritmoitiin sekä differentioitiin, ja niille suoritettiin yksikköjuuritestit vääristyneiden estimaattien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että toteutetulla asuntopolitiikalla on yritetty vaikuttaa Helsingin omistusasumisen hintatasoon. Tavoitetta on usein kuvattu ”kohtuuhintaiseksi asumiseksi”. Riittävällä vuokra-asuntotuotannolla Helsinki on tahtonut varmistaa kaupungin kasvun ja elinvoimaisuuden, ensisijaisen asuntotarpeen tyydyttämiseksi. Hitas-järjestelmällä on haluttu mahdollistaa saavutettavampi omistusasumisen muoto ja asuntokantaa monipuolistamalla, esimerkiksi pientalotuotannolla, on tavoiteltu pienasuntovaltaisen asuntokannan muodostamien rajoitteiden purkamista. Kvantitatiivisen analyysin tuloksina asuntopolitiikan vaikutus omistusasuntojen hintojen muodostukseen näyttää tämän tutkielman asetelmassa jäävän makrotaloudellisten muuttujien marginaaliin. Hitas-omistusasuntojen tuotannolla omistusasuntojen hintatason nousua on ollut mahdollista ehkäistä kahdessa regressiomallissa, kun taas asuntotuotannon kokonaisvaltainen kasvattaminen Helsingissä noudattelee historiallisesti asuntojen hintakehitystä.